Suunnistus on hieno laji. Toimittaja Anne Moilanen kertoo, miksi kaupunkilainenkin innostuu metsässä kirmaamisesta.

Lehtikuva

Tästä kohdasta on juossut moni. Sammal on mennyt kiven päältä rikki, ja turpeen alta tulvahtaa mehevä maan tuoksu. Joku lintu kahahtaa oksistossa, ja polun vieressä kasvaa kanttarelleja.... mutta missä nelosrasti? Missä missä? Tuossa on kivi, mutta ei sen takana näy rastilippua. Syke nousee. Onko pakko palata taaksepäin?

Suunnistus on aika ihanaa paluuta perusasioihin – ei peruskoulun liikuntatunneille vaan jonnekin kauemmas, muinaisten metsästysreittien ja metsän jumalan Tapion aikoihin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jos kuuntelee oikein tarkkaan, Tapsan kutsu kuuluu kaupunkeihin asti. Monen cityasukin tiedetään pukeutuneen tänä kesänä verkkareihin ja suunnanneen kuntorastien karttajonoon.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Toimittaja Anne Moilanen on yksi kaupunkilaisista suunnistuksen ystävistä. Häntä viehättää lajissa koko paketti.

– Kaikista kokeilemistani lajeista suunnistus tuottaa eniten tyydytystä. Siinä yhdistyvät luonto, kuntoilu ja ongelmanratkaisu, se pitää nöyränä ja vaatii ehdotonta keskittymistä. Jos ajatus karkaa hetkeksi, pummaa varmasti seuraavaa rastia.

Anne oli 16-vuotiaana Kainuun piirinmestari, mutta kilpailee nykyään vain kerran vuodessa Venlojen viestissä. Annen voi bongata pääkaupunkiseudun iltarasteilta.

– Alkukesän rasteillä jossain Espoon suunnalla jäin ihailemaan, kun suunnistajat jonottivat tuloslappua. Tihkusateessa hiljaisina seisovat, höyryävät ihmiset olivat niin hieno näky, että liikutuin.

Kuntorasteja järjestävät paikalliset suunnistusseurat. Lähimmän seurasi löydät täältä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla