Hyvää onnellisuuden päivää!

Tänään on kansainvälinen onnellisuuden päivä. Toisin kuin monen muun teemapäivän, onnellisuuden päivän ideana ei ole myydä kukkia, leivoksia tai tavaraa. Suomen YK-liiton mukaan onnellisuuden päivää vietetään, jotta kiinnittäisimme huomiomme onnellisuuden ja hyvinvoinnin tärkeyteen. 

Onnellisuuden päivän tienoilla julkaistaan maailman onnellisuusraportti. Yhdistyneiden kansakuntien aloitteesta kootussa raportissa muun muassa listataan maailman onnellisimpia maita. Tuoreimmassa, vuosien 2014–2016 mittauksiin perustuvassa listassa Suomi sijoittuu viidenneksi. Suomalaiset jäävät onnellisuudessa vain Norjan, Tanskan, Islannin ja Sveitsin taakse. 

Kansainvälisen onnellisuuden päivän kunniaksi kysyimme suomalaisilta, mikä heidän onnellisuutensa salaisuus on.

 

Eivätkö edes valkoiset hanget houkuta ladulle? Et todellakaan ole yksin hiihtotraumoinesi.

Suomalaisten hiihtobuumille ei näy loppua. Mutta eivät valkoiset hanget ja Krista Pärmäkosken olympiamitalit kaikkia ladulle houkuttele. Me Naisten kyselyn perusteella monille on jäänyt juuri hiihdosta traumoja – tai vähintäänkin paha mieli. Eivätkä muistot niin vain unohdu.

”Hiihtohullu opettaja pakotti hiihtämään välitunnit koulun ympäri.”

Traumoja koululiikunnasta ja -matkoilta

”60-luvulla maaseudulla koulumatkat olivat pitkiä. Talvella ne hiihdettiin, se oli melkein ainoa tapa päästä kouluun, kun teitä ei aurattu. Meillä oli hiihtohullu miesopettaja, joka pakotti hiihtämään välitunnit koulun ympäri. Siitä sai pisteitä, mutta minulle ei koskaan selvinnyt, mitä nämä pisteet merkitsivät. Myös voimistelutunnilla hiihdettiin usein. Meidän piti laskea rantakallioilta ja soramontuista järven jäälle. Se oli kamalaa. Kaaduin aina takuuvarmasti. Toiset nauroivat, opettaja ehkä eniten. Kun koulupäivä päättyi, sitten hiihdettiin vielä kotiin. Silloin ei ollut lämpimiä ulkoiluvaatteita, eikä monoissa ollut vuoria. Tästä on jäänyt suuri inho hiihtoa kohtaan. Vieläkin palelee ja etoo, kun tuota muistelen.” Hilkka, 64

”Vittumaista taapertamista se oli viikosta toiseen.”

”Pikkupaikkakunnalla ei ollut esimerkiksi sellaista ylellisyyttä kuin uimahalli. Niinpä hiihdimme siitä hetkestä, kun lumi tuli maahan aina siihen asti, että viimeisetkin rippeet sulivat keväällä pois. 80-luvulla välineet ja voitelu olivat surkeita, joten vittumaista taapertamista se oli viikosta toiseen. Joku nopea hiihtäjä ärjyi takaa latua! Vasta myöhemmin olen tajunnut, että nopeampihan se saisi kiertää ja väistää. Eihän liikenteessäkään hitaampi väistä ojaan, että nopeampi pääsee edelle. Koululiikunta teki parhaansa tuhotakseen kaiken innon ja liikunnan ilon. Mutta onneksi on tullut kokeiltua hiihtoa – ja muitakin lajeja – uudelleen.” Nainen, 40

Nimimerkki Hyvä penkkiurheilija, 64, innostui muistelemaan koulun hiihtomuistojaan kirjoittamassaan runossa:

”Olin pieni kooltani, mutta sisukas.
Koulussa hiihtoon osallistui joka oppilas.
Vaan minulla ei ollut omia suksia,
joten pujotin jalkaani velipojan isoja monoja.
Villasukilla, kun ne sain jaloissa pysymään,
tuli opettaja minulta kysymään:
'Kannattaisko minun ladun sivussa yrittää',
sen vuoksi ei minusta tullut hiihtäjää.”

”Usein jäin viimeiseksi.”

Pakko osallistua

”Koulun hiihtokilpailut oli pelottava ja jäätävä kokemus. Oli hiihdettävä sormet ja varpaat umpijäässä. Ripset jäätyivät, ja räkä roikkui klimppinä leukaan asti. Maalissa sai kyllä kuumaa mehua, mutta kun suu oli pakkasen kangistama, mehu valui rinnuksille. Palkinnot olivat huonoja eivätkä motivoineet kilpailemaan voitosta. Usein jäin viimeiseksi. Lohtupalkinnoksi sai tikkarin, jonka jäätynein kyynelin vein kotiin nähtäväksi. Aikuisena en ole hiihtänyt yhtään. Jäi niin huono olo, että suksille minua ei todellakaan saa!” Blondi, 64

”Tulokset pantiin koulun seinälle kaikkien pällisteltäväksi.”

”Hiihtäminen oli kivaa, jos sen sai tehdä omaan tahtiin ja rauhassa. Mutta koulussa siitä tehtiin todella kamalaa. Voi miten vihasinkaan hiihtokilpailuja, joiden tulokset pantiin seinälle kaikkien pällisteltäväksi. En osannut nousta ylämäkiä saksityylillä. Kun kisat käytiin joenrannassa osittain mäkisissä maastoissa, niin tietenkin jäin aina ylämäissä armotta jälkeen, koska nousin mäet sukset sivuttain. Muut kiisivät ohitseni suit sait, ja arvatkaapa sitten, missä kohtaa olin sijoituslistassa.” 70-luvun alakoululainen, 50

”Astmaan kiinnitetty siihen aikaan huomiota.”

”Kävin ala-astetta 1970-luvulla, Hartolan kunnassa. Liikuntatunnit olivat minulle painajainen, eniten jännitti aina hiihto- ja yleisurheilukilpailut. Muistan toivoneeni, että olisinpa voinut olla vaikka tuhkarokossa kilpailupäivinä. Olimme suuresta pienviljelijäperheestä, meitä oli yhdeksän. Rahaa ei ollut urheiluvälineisiin. Lisäksi minulla oli astma, mutta ei siihen silloin kiinnitetty huomiota. Hengitykseni suorastaan salpaantui kisoissa, mikä joutui rasituksesta, jännityksestä ja paniikkikohtauksesta. Olin kilpailuissa aina viimeinen. 

”Äitikin oli valmistanut lohdutukseksi vaniljakiisseliä.”

Kerran sain siskoni kanssa yhden kilpailun jälkeen opettajalta palautetta, että meidän sukset ovat todella surkeat. Isoisämme sisuuntui tästä ja osti eräänä jouluna molemmille Peltoset. Hän joutui maksamaan suksia varmaankin koko vuoden, mutta me olimme kovin ylpeitä. Hiihtohousuja löytyi kuitenkin vain yhdet, ja tietysti urheilussa lahjakas siskoni sai käyttää niitä.

Mieleeni on jäänyt erityisesti yhden kilpailut toisella luokalla. Jouduin menemään kilpailuihin paksuissa villakangashousuissa. Lähtöpaikalla muistan, miten opettaja ei voinut pidätellä nauruaan. Se oli niin noloa. Tämä vaikutti varmasti myös siihen, että eksyin kilpailuissa. Lähdin vahingossa hiihtämään latua, joka kulki metsän läpi. Lopulta pyörryin ladulle. Onneksi ylemmän luokan tyttö oli lähetetty etsimään minua. Tämän jälkeen koulunkeittäjän kuuma mehu lohdutti. Ja äitikin oli valmistanut lohdutukseksi vaniljakiisseliä.” Sari, 52

”En ole ikinä tykännyt hiihdosta. Sukset lipsuivat ylämäessä. Monojen kolme reikää olivat aina täynnä lunta, jäätä tai pikkukiviä. Kilpailuihin oli pakko osallistua. Liikuntatunneilla kaverit menivät menojaan, kun minä luovutin heti! Ei siitä traumoja jäänyt, mutta en kyllä enää hiihdä. Viime talvena kokeilin ja muistin heti, miksei se ole minun lajini.” Ei kiitos hiihtoa, 39

”Muistan koulun hiihtokilpailut 1980–90-luvun vaihteessa. Isäni voiteli sukseni kisoja edeltäneenä iltana. Kilpailuissa sain sitten tampata alamäet, kun oli sen verran hyvä pito. Mutta periksi en antanut. Käytännössä kävelin suksilla koko matkan, maaliin asti. Sen jälkeen ei isä – eikä kukaan muukaan – voidellut suksiani.” Sanna, 37

”Sukset saattoivat olla puoli metriä liian pitkät.”

Nolot välineet

”Alakoululaisena olin jo hyvä hiihtämään, mutta välineeni olivat muiden välineitä vuosikymmenen jäljessä. Hiihdin aina 6–8 vuotta vanhempien sisaruksieni suksilla ja monoilla. Sukset saattoivat olla puolimetriä liian pitkät ja monot kolme numeroa liian suuret. Siinä meni monta mitalia sivu suun, kun tiukoissa mutkissa liian pitkät puikot tekivät tepposet. Että mua hävetti!” Napsteri, 39

”Eikös myyjäksi sattunut nuorehko mies.”

”Häpesin suurikokoisia jalkojani teini-ikäisenä. Kun kerran menin ostamaan monoja, niin eikös myyjäksi sattunut nuorehko mies. Niin hölmö olin, että sanoin kokonumeroksi yhtä pienemmän koon, mitä jalkani olivat oikeasti. Sain monot ahdettua jalkaani juuri ja juuri. Eipä ollut järkeä sen vertaa, että olisin ymmärtänyt sen tarkoittavan jäätyneitä varpaita ihan jokaikisellä hiihtokerralla.” Marjuska, 69

Vaikka näiden tarinoiden perusteella voisi kuvitella, että lapsuuden liikuntatraumoista on vaikea päästä yli, niin kyllä se mahdollista on. Lue vaikka:

 

Oletko himohiihtäjä? Näillä vinkeillä parannat latukuntoasi.

Kajaanissa asuva Minna Seppänen, 36, haaveilee paremmasta hiihtokunnosta.

”Olen niin koukussa hiihtämiseen, että ladulle pitää päästä jatkuvasti. Käyn hiihtämässä 3–5 kertaa viikossa. Viime vuonna hiihdin 1 000 kilometriä ja saman aion tehdä tänäkin vuonna.

Tykkään käydä hiihtämässä enimmäkseen yksin, jotta saan mennä omaa vauhtiani. Joskus on kiva saada ladulle seuraa ystävästä. Hiihdän yleensä 10–30 kilometrin lenkkejä, ja varsinkin viikonloppuisin hiihdän kerralla pitkään.

Haaveeni olisi, että kuntoni paranisi ja voisin hiihtää jopa 50 kilometrin lenkkejä. Minulla ei ole koskaan ollut hiihto-ohjelmia enkä tiedä, miten lenkkejä voisi järkevästi pidentää ja treenejä tehostaa.

Lisäksi kaipaisin tekniikkaa tukevia lihaskuntoharjoitteita, jotta saisin lisää voimaa. Tahtoisin myös vinkkejä siihen, miten astma haittaisi hiihtoa mahdollisimman vähän.”

Jos lenkit ovat kerrasta toiseen samanlaisia, kehittymistä ei tapahdu.

Hiihtovalmentaja Simo-Viljami Ojanen neuvoo, miten hiihtoon saa lisää tehoja ja voimaa.

Tee erilaisia hiihtolenkkejä

Jos lenkit ovat kerrasta toiseen samanlaisia, kehittymistä ei tapahdu, sillä keho tottuu treeniin nopeasti. Varmista siis, että teet viikon aikana erilaisia hiihtolenkkejä. Mukana kannattaa olla sekä pidempiä reittejä rauhallisemmalla vauhdilla että lyhyempiä lenkkejä kovemmalla vauhdilla. Hiihdä silloin niin reippaasti, että hengästyt.

Muista myös ponnistella

Nopeusharjoituksia eli jopa maksimaalista ponnistelua vaativia spurtteja kannattaa tehdä perushiihdon lomassa kerran tai kaksi viikossa. Spurteissa ärsyke kohdistuu nopeisiin lihassoluihin ja aktivoi niitä työhön. Kehityt nopeammaksi!   

Treenaa lihaksia

Hiihto vaatii lihaskestävyyttä. Siksi lenkkeihin kannattaa yhdistää hiihtoa tukevaa lihaskestävyysharjoittelua. Voit esimerkiksi hiihtää pätkiä tasatyöntäen tai sauvoitta niin kauan, että tunnet lihastesi hivenen väsyvän.

Pidä huolta coresta

Hiihtäjän ­kannattaa huolehtia myös keski­vartalon lihaskunnosta. Kehonpainoharjoittelulla ja perusliikkeillä pääsee pitkälle. Esimerkiksi leuanveto, punnerrus, kyykky ja maastaveto ovat mainioita liikkeitä. Opettele ennen treeniä oikeat tekniikat!

Hanki hengitysilman lämmitin

Astmaatikon on hyvä keskustella harjoittelusta ja sopivasta lääkityksestä oman lääkärin kanssa. Kylmemmillä keleillä kannattaa käyttää hiihtoladulla hengitysilman lämmitintä. Liikuntaa ei ole tarpeen vältellä, sillä se on tärkeä hoitomuoto astmaatikolle.