Painonhallinta ei ole kisa, jossa pitää juosta täysillä maaliin, vaan taistelu alkaa vasta maalin jälkeen. ”Lihavuus on kuin alkoholismi: minun täytyy pysyä loppuelämäni kaidalla tiellä”, Petra miettii. Kuvat: Kaisu Jouppi
Painonhallinta ei ole kisa, jossa pitää juosta täysillä maaliin, vaan taistelu alkaa vasta maalin jälkeen. ”Lihavuus on kuin alkoholismi: minun täytyy pysyä loppuelämäni kaidalla tiellä”, Petra miettii. Kuvat: Kaisu Jouppi

114-kiloisen Petra Kinnulan mielestä laihdutus tuntui niin suurelta urakalta, ettei se ikinä onnistuisi. Sitten hän muutti asennettaan.

– Ei nyt, tämä Excel-taulukko on niin magee!

Näin Petra Kinnula, 35, vastasi vielä reilu vuosi sitten aina, kun työkaverit yrittivät houkutella häntä lounastunnille.

Päivisin Petra työskenteli taloushallintotehtävissä ja iltaisin teki sote-uudistukseen liittyvää tutkimusta.

Petra eli työlle. Se oli aito intohimo ja sai hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi. Samalla Petra ajatteli olevansa armollinen itselleen: jos tekee työt hyvin, ei tarvitse olla täydellinen muuten.

– Olen aina ajatellut, että elämäntilanteesta riippuen tulee hoikempia ja pyöreämpiä vaiheita. Tämä asenne kääntyi minua vastaan. Aloin mennä sieltä, missä aita on matalin. Kun ei tarvinnut olla täydellinen ulkoisesti, annoin itselleni luvan vetää pelkkää pizzaa.

”Hävetti. En pitänyt itseäni töissäkään uskottavana.”

Siitä tuli kierre: ruoka lihotti, eikä työltä jäänyt aikaa liikunnalle. Petra saattoi valvoa Excelin ääressä aamuneljään.

– Minusta tuntui aina, että minulla on niin mieletön taulukko edessäni, etten voi jättää sitä ja nousta.

Lopulta vaaka näytti 114 kiloa.

– Eniten kirpaisi, etten voinut enää ratsastaa. Siitä olin saanut aiemmin edes jotain liikuntaa, ja se oli ollut intohimoni pienestä tytöstä lähtien.

Nyt Petra on 50 kiloa kevyempi. Mitä tapahtui?

Ruma puhe lamaannutti

Petra näytti reippaalta, mutta sisällä oli sekamelska.

Tätä yhtälöä hän ei ymmärtänyt: miten oma paino oli päätynyt kolminumeroiseksi?

– Hävetti. En pitänyt itseäni töissäkään uskottavana.

Petra alkoi vältellä sosiaalisia tilanteita ja perhejuhlia, jottei hänestä otettaisi kuvia.

Petra sanoi myös ääneen, mitä itsestään ajatteli. Se oli rumaa puhetta: ”Olen niin lihava.” Sitä hän jauhoi työkavereilleenkin.

Vaikka Petra oli tyytymätön, hän ei halunnut muuttaa mitään. Laihdutus tuntui niin suurelta urakalta, ettei se kuitenkaan onnistuisi.

Juuri tämä on nykytutkimusten mukaan painonhallinnan ydin. Kieli hallitsee mieltä. Jos keskittyy soimaamaan itseään, pitää yllä maailmaansa, josta ylipainoisena on turha edes yrittää pois. Jos taas ymmärtää, että yksikin kävelylenkki on parempi kuin ei mitään, saattaa tehdä mieli lähteä myös toiselle. Kierre kääntyy positiivisen puolelle.

Yksi työkaveri ymmärsi sen. Hän laittoi sähköpostia tutulle personal trainerille, Janne Särmäkarille, joka houkutteli Petran tapaamiseen.

Puoliväkisin Petra suostui, vaikka koko ajatus salille menosta tuntui lähinnä nololta ja häiritsi töitä.


Personal trainer Janne Särmäkari kannustaa salille keskellä päivää. ”Vaikka olen päässyt tavoitteeseeni, en uskalla vielä luopua Jannesta”, Petra Kinnula miettii.

 

Vaikeinta ei ole syödä oikein

Oman motivaation herääminen on painonhallinnassa avainasemassa, oli kyse sitten laihduttamisesta tai painon pitämisestä. Sitä ei voi toinen opettaa.

Silti Janne sai Petran kipinän syttymään ensi tapaamisella. Koska Petra vaikutti jännittyneeltä, treffit siirrettiin salilta ravintolaan. Syötiin ja juotiin lasilliset viiniä. Se toimi, ja Petralle jäi hyvä fiilis.

Salilla käyminen ei tuntunut edelleenkään luontevalta, mutta kävi juuri niin kuin psykologit sanovat käyvän: todellinen innostuminen tulee onnistumisen kautta. Kun paino putosi kilon ensimmäisen viikon jälkeen, Petra näki konkreettisesti, että tämähän on mahdollista.

– Se tuntui ihan mielettömältä. Halusin saada pois toisenkin kilon, vaikka ylimääräisiä oli vielä 49.

”Opin ottamaan iisimmin ja ymmärsin, että minulla on oikeus ja vastuu pitää itsestäni huolta.”

Onnistumisen jälkeen sisäinen puhe alkoi muuttua. Petra alkoi toistaa itselleen, miten upea hän on.

– No hitto, minähän olen!

Janne opetti Petran syömään ja liikkumaan oikein. Paino putosi lähes koko vuoden kilo per viikko -tahtia. Ruokavälien venyttämisen ja panttaamisen sijaan Petra oppi, että ruokaa pitää syödä hyvinkin usein, 5–6 kertaa päivässä.

Hän ymmärsi myös, ettei liikunnan tarvitse olla rangaistus, joka odottaa työpäivän jälkeen, vaan liikkua voi myös keskellä päivää. Petra lähti Jannen kanssa usein lounastunnilla salille ja palasi takaisin töihin.

Petra sanoo, että muutokset olivat yllättävän helppoja. Paljon vaikeampaa oli hyväksyä se, että saadakseen painon hallintaan Petran pitäisi muuttaa työtapojaan. Ei enää 24/7 Exceliä, vaan unta, parisuhdetta, treeniä ja työtä tasapainoisesti.

– Opin ottamaan iisimmin ja ymmärsin, että minulla on oikeus ja vastuu pitää itsestäni huolta, Petra sanoo.

Kyllä hän silti edelleen jonkin sortin työaddikti on.

– Luen meilejä vieläkin iltaisin, koska tykkään siitä, mutta osaan myös löhötä sohvalla.

Mitä jos taas käy niin?

Toinen vaikeus suorittajaluonteiselle Petralle oli pudottaa painoa rennolla asenteella. Painonhallinta ei ole kisa, jossa pitää juosta täysillä maaliin, vaan taistelu alkaa vasta maalin jälkeen. Jos haluaa juurruttaa terveemmät elämäntavat pysyväksi osaksi loppuelämää, painoa pitää pudottaa hitaasti.

– Jannen piti rauhoitella minua, kun alun innostuksessa halusin, että olen hoikka ihan just heti nyt. Ilman toppuuttelua olisin syönyt pelkkää kaurapuuroa ja vesimelonia.

”Lihavuus on kuin alkoholismi: minun täytyy pysyä loppuelämäni kaidalla tiellä.”

Jarruttelu toimi. Säännöllisestä ruokarytmistä ja vähähiilarisesta ruokavaliosta on tullut oikeasti luonteva osa Petran arkea. Takaraivossa jäytää silti pieni epävarmuus. Salitreeni tuntuu vieläkin vähän pakkopullalta, ja Petra on jojoillut painonsa kanssa koko elämänsä.

– Lihavuus on kuin alkoholismi: minun täytyy pysyä loppuelämäni kaidalla tiellä. Ei varmasti tule yhtään ateriaa, jolloin en joutuisi miettimään, mitä valintoja teen. Vaikka olen päässyt tavoitteeseeni, en uskalla vielä luopua Jannesta, Petra miettii.

Petran mielestä on tärkeää, että hän vihdoinkin voi hyvin. Laihuuden tavoittelu ei silti ole se kaikkein merkityksellisin asia maailmassa.

– Tärkeämpää on edelleen se, että olen vakavasti otettava tutkija. Unelmaotsikko minusta ei kertoisi, että ”Petra Kinnula laihdutti 50 kiloa” vaan että ”Petra Kinnula ratkaisi, miten sote-uudistus toteutetaan”.

Petran oivallukset

1. Suurin harhaluulo on se, että elämäntapamuutos on vaikeaa. Se kuulostaa sanana kamalalta, mutta esimerkiksi ruokavaliota on helppo noudattaa.

2. Etsi itsellesi kirittäjä, jos et pysty painonpudotukseen yksin. Jannesta on tullut minulle tuki ja terapeutti, jolle vuodatan kaiken, myös sen, kun painonpudotus ottaa päähän.

3. On helpottavaa antaa toisen vastuulle ravinto- ja liikuntaohjeet. Itse pitää vain noudattaa niitä.

4. Useimmat toimistotyöläiset voivat rytmittää päivänsä itse ja liikkua vaikka lounastunnilla. Työteho ei ole kiinni työpaikalla istutuista tunneista.

5. Älä luovu unesta. Valvomisesta tuli minulle vain sekava olo ja makeanhimo. Kahdeksan tuntia yössä tuntuu hyvältä.

6. Käy vaatekaupoissa sovittelemassa vaatteita. Siitä tulokset näkee heti. On ihana tunne huomata, että mahtuu XXL:ää pienempiin vaatteisiin.

7. Treenaa niitä lajeja, joista pidät. Minä innostuin uimisesta.

Muistisairaudet eivät kosketa vain ikääntyneitä. ”Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli”, Kemiönsaarella asuva Ben-Markus Hellbom kertoo, miltä tuntui saada diagnoosi nelikymppisenä. 

Myöhemmin ajateltuna Ben-Markus Hellbomin, 50, muisti reistaili jo ennen diagnoosia. Hellanlevyt ja kahvinkeitin jäivät päälle ja ovi tuli lukittua, vaikka avaimet olivat sisällä.

Unohtelu ei kuitenkaan saanut Hellbomia hakeutumaan tutkimuksiin, vaan törmäily. 

Ben-Markus sai nelikymppisenä kaksi aivoinfarktia peräkkäisinä vuosina, 2010 ja 2011. Kummankin infarktin jälkeen hän opetteli uudelleen puhumaan. Toipuminen eteni muuten hyvin, mutta vapina ja pahat tasapainohäiriöt vaivasivat. 

– Tasapaino lähti niin, että olin sinisenä ja keltaisena mustelmista koko ajan, Ben-Markus kertoo. 

Vaikka aikaa kului, ovenkarmeihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen törmäileminen jatkui. Lopulta Ben-Markus ohjattiin neurologin tutkittavaksi. 

– Minulla on sellainen mielikuva, että hän arvasi, mistä on kyse. 

Ben-Markuksen pää kuvattiin, mutta kuvissa ei näkynyt mitään erityistä. Selkäydinnäytteessä sen sijaan oli tietty arvo vinksallaan. Alkoi hahmottua, että Ben-Markusta vaivasi Alzheimerin tauti – oli luultavasti vaivannut jo useamman vuoden. 

Lopullinen diagnoosi tuli, kun Ben-Markus oli 45-vuotias. 

– Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli. 

Tieto oli helpottava, mutta myös masentava. Diagnoosi oli kova paikka myös Ben-Markuksen vaimolle ja parin viidelle lapselle, joista nuorin oli alle kouluikäinen.

”Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!”

Edellä aikaansa

Samana päivänä, kun Ben-Markus sai diagnoosin, hän meni kertomaan uutiset kahdeksankymppiselle äidilleen. 

– Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!

Nykyään Ben-Markus ajattelee, että Alzheimer on ainakin helpompi sairaus kuin raju syöpä. Taudin kanssa on välillä vaikeaa, mutta sellaista ei Ben-Markuksen mielestä kannata harmitella, mistä ei pääse eroon. 

Arjessa sairaudesta on kaikenlaista pientä harmia. Esimerkiksi kerran Ben-Markus aikoi juoda maitolasillisen, mutta kaatoikin lasin sijasta maidon viemäriin. Vasta kun maitolitran viimeiset tipat putoilivat tiskialtaaseen, tuli mieleen, että mitähän olen tekemässä. 

– Nimien muistaminen on vaikeaa, samoin vuosilukujen hahmottaminen. Paremmin tosin muistan taaksepäin kuin eteen, Ben-Markus kertoo.

– Totta kai se turhauttaa, mutta nämä ovat kuitenkin pieniä asioita. 

Nykyään kotona on liesivahti, ja kahvinkeitin on mallia, joka menee itsestään pois päältä tiputettuaan tietyn määrän kahvia suoraan termospulloon. 

16 tunnin työpäivät vaihtuivat sohvalla istumiseen

Ben-Markus on aina ollut kova tekemään töitä. Hänen vanhemmillaan oli aikanaan oma yritys, ja Ben-Markus hoiti jo kahdeksanvuotiaana pieniä työtehtäviä iltapäivisin ennen läksyjen tekoa.

Isona hänestä tuli sisustaja. Niin arkkitehtitoimiston leivissä kuin omassa yrityksessäkin päivät venyivät helposti 12–16-tuntisiksi. Diagnoosin saadessaan Ben-Markus oli uransa huipulla.

– Oli selvä homma, että menen eläkkeelle. Olisi tehnyt mieli tehdä töitä vielä, mutta se kariutui. 

Sairaus on herpaannuttanut Ben-Markuksen keskittymis- ja aloitekykyä merkittävästi. Joinain päivinä tuntuu, että kone ei kerta kaikkiaan käynnisty ja mihinkään ei pysty ryhtymään.  

– Sillä ei onneksi ole mitään väliä. Jos ei lähde, niin sinä päivänä en tee mitään.

Joka aamu Ben-Markus kuitenkin herää kuuden aikoihin, kun vaimo nousee töihin lähteäkseen. Aamutoimien lomassa hän kuuntelee Aki Linnanahdetta sekä Minna Kuukkaa radio Novalta. 

Joskus koko päivä menee keittiön sohvalla istuen ja radiota kuunnellen. 

Muistisairas kyttää toista

Ben-Markus asuu pienessä Kemiönsaaren kunnassa.

– Siitä olen kiitollinen, että täällä on aina joku, joka tulee käymään tai soittaa, hän sanoo.

”Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.”

Naapurissa asuu toinen muistisairas, hänkin vasta 58-vuotias. Ben-Markus ja naapuri ”kyttäävät” vuoroin toisiaan, käyvät juttelemassa. 

Muutenkin naapurusto on mukava. Ben-Markus toimii joutessaan eräänlaisena apulaistalkkarina, käy poraamassa naapureille hyllyä seinille ja rasvaamassa lukot. 

Vaikka naapurit pitävät yhtä, kaveripiiriä sairastuminen karsi. 

– Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.

Vaikea ennustaa

Kuten useimmat pitkäaikaissairaat, Ben-Markus on saanut osansa byrokratiasta. Sairaseläkkeelle pääseminen vaati kuukausikaupalla odottelua ja kymmeniä lausuntoja. Avun saaminen kunnalta oli vaikeaa, koska nelikymppinen muistisairas oli uusi juttu myös kunnalle. 

Työelämän lisäksi Ben-Markus joutui luopumaan ajokortista. 

– Se oli vaikeaa ensimmäisen vuoden, kun maaseudulla asutaan. 

Kotoa keskustaan on 13,5 kilometriä, ja Ben-Markus ei tasapainohäiriöidensä takia saa kävellä yli sataa metriä yksin. Nykyään hänellä on joka kuukausi käytettävissään yhdeksän edestakaista matkaa keskustaan tai naapurikuntaan Saloon.

Vertaistuen löytäminen ei sekään ole ollut ihan helppoa, koska melkein kaikki Alzheimeria sairastavat ovat 20–40 vuotta vanhempia kuin Ben-Markus. Muistiliiton tapaamisissa ja kursseilla hän on aina porukan nuorin. Yli 85-vuotiaista 15–20 prosentilla on Alzheimer, mutta työikäisillä sairaus on harvinainen.

Alzheimerin taudin kaikkia syntysyitä ei tiedetä, eikä taudin kulkua osata kovin hyvin ennustaa. Tauti voi pysyä vuosia samassa vaiheessa tai pahentua yhtäkkiä. Ben-Markus arvelee, että hänen aivoinfarktinsa antoivat vauhtia sairaudelle, joka olisi muuten ehkä puhjennut myöhemmin. 

Nyt Ben-Markus syö taudin etenemistä hidastavaa jarrulääkettä sekä muistilääkettä. Tasapainohäiriöitä on edelleen, mutta vapina on lääkkeiden ansiosta lakannut. Jarrulääkityskin vaikuttaa toimivan.

Voi myös hyvin olla, että Ben-Markuksen elinaikana saadaan kehitettyä uusia, yhä tehokkaampia lääkkeitä Alzheimeriin.

– Varrotaan nyt ja katsotaan, mitä tapahtuu. Olen päättänyt pistää hanttiin tosi kovasti ja elää ainakin 150-vuotiaaksi.

Uuden tutkimuksen mukaan persoonallisuus voi heijastua kävelytyyliin.

Nopeatahtista askellusta, laahustusta vai tallustelua – se, millä tavoin kukakin kävelee, voi kertoa yllättävän paljon ihmisen persoonallisuudesta ja hyvinvoinnista.

SOTT-sivusto kertoo tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan kävelytyylin perusteella on mahdollista päätellä, onko ihminen esimerkiksi avoin vai sulkeutunut tai kärsiikö tämä mielenterveyden ongelmista. Toisin sanoen omat fiilikset heijastuvat kävelytyyliin. Laajassa tutkimuksessa verrattiin yli 15 000 eri-ikäisen ihmisen kävelytapaa heidän tekemiin persoonallisuustesteihin.

Lue myös: Vankilatesti paljastaa neljä persoonallisuustyyppiä – mihin kuulut?

Satutaanko sinua haukkumaan aina pikakävelijäksi? Ei se mitään, koska tutkimuksessa todetaan, että nopeasti kävelevät ovat muita todennäköisemmin ekstrovertteja, tunnollisia ja avoimia uusille mahdollisuuksille. Vaikka vanhuuden myötä askellus yleensä hidastuu, tutkimuksessa selvisi, että hyvin ekstroverttien ihmisten kävelynopeus ei hidastunut yhtä paljon kuin muiden.

Hitaasti jo nuorena kävelevät puolestaan osoittautuivat olemaan yleensä neuroottisia tavalla tai toisella. Heidän mielenterveytensä oli muutenkin heikompi kuin muiden ja riskit esimerkiksi dementiaan olivat korkeampia kuin nopeasti kävelevillä.

Ei kuitenkaan hätiä, vaikka nyt alkaisi mietityttää, käveleekö erityisen hitaasti tai oudosti muihin verrattuna. Kävelytyylinsä voi myös valita, ja sen avulla voi vaikuttaa omiin tuntemuksiinsa ja fiiliksiinsä, eikä vain toisin päin. Jos vaikkapa aamulla väsyttää ja harmaa ilma tuntuu masentavalta, kannattaa päättää kävellä reippaasti ja iloisesti työpaikalle – silloin olokin muuttuu iloisemmaksi!