”Monta kertaa olen ajatellut, että en uskalla sanoa mitään kuukautistani, koska ne ovat aikaisemmin hävettäneet”, sanoo Jenna Laukkanen. Kuvat: Sanoma-arkisto
”Monta kertaa olen ajatellut, että en uskalla sanoa mitään kuukautistani, koska ne ovat aikaisemmin hävettäneet”, sanoo Jenna Laukkanen. Kuvat: Sanoma-arkisto

Moni nuorempi kilpaurheilija joutuu jopa perumaan treenejään, koska menkat nolottavat liikaa, kertoo kainuulainen uimari, joka toivoo enemmän puhetta kuukautisista.  

Tabu. Tabumpi. Kuukautiset. Naisurheilussa on yksi aihe, josta vaietaan yhä tiukasti. Jenna Laukkanen on uinut kilpaa yli kymmenen vuotta, eikä hän ole kertaakaan törmännyt kuukautiskeskusteluun pukuhuoneiden ulkopuolella.

– Kuukautiseni alkoivat 13-vuotiaana. Totta kai minua jännitti silloin, kuten muitakin ikäisiäni, joilla menkat alkavat. Tilanne oli täysin uusi. Mutta urheilutaustani vuoksi se oli ehkä stressaavampaa kuin muilla. Erityisesti silloin olisin kaivannut kovasti valmentajan apua asiaan, Jenna kertoo.

Miten kuukautisten aikaan treenataan? Mitä jos tulee ylivuotoa? Miten menkkoja voi siirtää? Teini-ikäisyyden kynnyksellä Jenna etsi itse vastauksia mieltään askarruttaviin kysymyksiin.

– Onneksi tukenani oli oma äiti, jonka kanssa olen todella läheinen. Hänen kanssaan olen voinut puhua näistä asioista ja saanut myös paljon apua, Jenna muistelee ensimmäisiä kuukautisiaan.  

Nyt Jenna Laukkanen on 22-vuotias huippu-uimari. Hän asuu Sotkamossa ja treenaa keskimäärin 30 tuntia viikossa. Hänen mielestään kuukautiset ovat yhä ”turhaan vaiettu asia urheilussa”.

– Treenikavereiden kanssa puhumme tietenkin kuukautisista leireillä ja kilpailuissa, mutta muualla avointa keskustelua aiheesta ei kuule, vaikka tämä on iso osa naisurheilijoiden elämää. Onneksi kuitenkin voimme jakaa kokemuksiamme yhdessä, samaistua niihin ja helpottaa näin toistemme oloa. Joskus jollakin saattaa olla myös jokin konkreettinen vinkki vaikkapa kipujen lievittämiseen, mikä on tärkeää esimerkiksi suorituksen parantamista ajatellen.

Lue myös! 4 myyttiä kuukautisista – mitä sanoo gynekologi?

Hän ihmettelee, miksi kuukautisista ei puhuta ylipäätään urheilupiireissä – muualla kuin pukukopeissa.

– En muista, olisinko puhunut asiasta koskaan miesuimareiden kanssa. Jos joskus joku nainen mainitsee kuukautisistaan, miehet yleensä kävelevät nopeasti pois. Olisi kuitenkin hyvä, että asiasta voisi puhua avoimesti. Ehkä miehetkin ymmärtäisivät silloin, että mitä kuukautiset tarkoittavat naisen keholle ja mielelle.

”Jos joku nainen mainitsee kuukautisistaan, miehet yleensä kävelevät nopeasti pois.”

Varsinkin miesvalmentajilta Jenna kaipaa ”enemmän myötätuntoa ja rehellistä keskustelua kuukautisista”. Moni nuori kilpaurheilija joutuu kiertelemään ja jopa perumaan treeneihin tulon, koska menkat nolottavat. Jenna sanoo, että näin on käynyt hänelle itselleenkin.

– Olen kokenut pientä epätasa-arvoa, koska en ole voinut puhua ääneen asiasta. Monta kertaa olen ajatellut, että en uskalla sanoa mitään kuukautistani, koska ne ovat aikaisemmin hävettäneet. Varmaan asia olisi ollut aivan eri, jos minulla olisi ollut naisvalmentaja ja hän olisi suhtautunut asiaan luonnollisesti sekä keskustellut siitä kanssani.

Jenna Laukkanen on kaksinkertainen EM-kultamitalisti.
Jenna Laukkanen on kaksinkertainen EM-kultamitalisti.

”En halua stressata mitään ylimääräistä”

Nykyisen valmentajansa kanssa Jenna on harjoitellut kolme vuotta. Tätä ennen hän ei ole puhunut yhtä avoimesti kuukautisistaan kenenkään valmentajansa kanssa. Nyt hän myös uskaltaa ja haluaa tehdä itse niin!

– Näinä vuosina valmentajani on oppinut tuntemaan minut. Hän tietää, jos meneillään on kilpailut ja minulla on samaan aikaan kuukautiset. Kun minulla on kuukautiset, mielialani vaihtelee enkä ole välttämättä vastaanottavaisimmillani ja saatan vähän kiukutellakin. Mutta onneksi valmentajani ei suutu pienestä sellaisina valtataistelupäivinäkään, Jenna naurahtaa.

”Valmentajani tietää, jos meneillään on kilpailut ja minulla on samaan aikaan kuukautiset.”

Jenna kertoo kärsivänsä itse silloin tällöin kuukautiskivuista, jotka ovat olleet hänen henkilökohtaisesti isoin ongelma. Ne eivät vaikuta hänen treenaamistahtiinsa, mutta kilpailuissa hän on huomannut, että kuukautiset ovat joskus vaikuttaneet hänen suoritukseensa ja ”kisat ovat menneet alakanttiin”. Vuodessa Jenna osallistuu 10–20 kilpailuun.

– Nuorempana siirsin kuukautisiani keltarauhashormonilla, mutta nyt syön e-pillereitä ja voin niiden avulla säännöstellä kiertoani. En halua esimerkiksi viikon kestävien kesäkisojen aikana stressata mitään ylimääräistä, kuten kuukautisiani.

Kerro kokemuksiasi

Oletko sinä hävennyt kuukautisiasi urheilussa tai muuten? Miksi?
Kerro kokemuksiasi ja keskustele aiheesta alla olevassa kommentointikentässä.

5 x Jenna Laukkanen

  1. Ammatti: uimari
  2. Ikä: 22-vuotias
  3. Kotipaikkakunta: Sotkamo
  4. Seura: Swimming Club Vuokatti
  5. Tärkeimmät mitalit: kaksinkertainen EM-kultamitalisti
pco

Huippu-uimari Jenna Laukkanen häpesi pitkään kuukautisiaan: ”Turhaan vaiettu asia urheilussa”

itselläni oli tosi runsaat ja pitkällä kierrolla 32-35 päivää menkat, mutta ekan synnytyksen (joka oli tuskallinen ennakkosupistusten takia 2 vrk+) jälkeen menkkakivuista ei ole kuin hento henkäys pahimpana päivänä eli eka synnytys toi avun ja seuraavat synnytykset vain vahvistaneet miten helppoa olla kivuttomilla puolukkapäivillä.. mutta kokeilin myös vuotojen siirtoa lääkkeillä ja olin tosi pinkeä ja turvonnut ennen vuotoa eli esim. lopulta parempi oli ottaa vuodot luomusti lomalla kuin olla...
Lue kommentti

Naiset vaikuttavat olevan miehiä alttiimpia häpeän tuntemiselle, arvioi psykoanalyytikko Elina Reenkola.

Häpeä on tunne, joka on meistä useimmille valitettavan tuttu. Olennaisuudestaan huolimatta sitä on hankala nähdä millään lailla positiivisena tunnetilana. Jotain hyvääkin häpeässä silti on.

– Lievä häpeä suojelee meitä ja auttaa muiden huomioimisessa, sanoo häpeämistä tutkinut psykoanalyytikko Elina Reenkola.

”Häpeä suojelee meitä ja auttaa muiden huomioimisessa.”

Reenkolan mukaan häpeä johtuu sisäisestä ristiriidasta minän ja erilaisten ihanteiden välillä. Jos siis emme toimi tai onnistu jossain asiassa niin kuin mielestämme pitäisi, tunnemme häpeää.

Vaikka häpeä onkin tärkeä osa meitä, sen ytimessä oleva pelko hyväksynnän ja rakkauden puutteesta ei tunnu kovin tarpeelliselta.

– Valitettavan usein häpeä lamaannuttaa ja aiheuttaa tuskaa. Mokaamisen pelko estää toteuttamasta itseään ja unelmiaan, Reenkola sanoo.

Reenkolan mukaan naiset vaikuttavat olevan miehiä alttiimpia häpeän tuntemiselle.

– Se voi johtua muun muassa siitä, että naisia ja tyttöjä on alistettu ja nöyryytetty yhteiskunnassa niin pitkään. Naisen anatomiaan liittyy myös monia intiimejä asioita, joita ei voi hallita, kuten kuukautisvuoto, raskaus, maidon valuminen rinnoista ja vaihdevuodet. Vaikka ne ovat luonnollisia, niiden hallitsemattomuus tekee niistä jotenkin häpeällisiä.

Häpeälle kannattaa altistaa itsensä

Epämiellyttävyydestään huolimatta häpeää ei pidä pakoilla. Pelottavien asioiden tekeminen saattaa auttaa pääsemään pahimmasta häpeän tunteesta eroon.

– Uskon, että häpeälle kannattaa jossain määrin altistaa itsensä. Minäkin pelkäsin pitkään julkista puhumista ja esiintymistä, mutta olen karaissut itseäni hakeutumalla pelottaviin tilanteisiin, Reenkola sanoo.

Lue torstaina 25.1. ilmestyvästä Me Naiset -lehdestä, miten Elina Reenkola ja kaksi muuta naista ovat kokeneet häpeän omassa elämässään ja miten he ovat päässeet siitä yli.

Muistisairaudet eivät kosketa vain ikääntyneitä. ”Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli”, Kemiönsaarella asuva Ben-Markus Hellbom kertoo, miltä tuntui saada diagnoosi nelikymppisenä. 

Myöhemmin ajateltuna Ben-Markus Hellbomin, 50, muisti reistaili jo ennen diagnoosia. Hellanlevyt ja kahvinkeitin jäivät päälle ja ovi tuli lukittua, vaikka avaimet olivat sisällä.

Unohtelu ei kuitenkaan saanut Hellbomia hakeutumaan tutkimuksiin, vaan törmäily. 

Ben-Markus sai nelikymppisenä kaksi aivoinfarktia peräkkäisinä vuosina, 2010 ja 2011. Kummankin infarktin jälkeen hän opetteli uudelleen puhumaan. Toipuminen eteni muuten hyvin, mutta vapina ja pahat tasapainohäiriöt vaivasivat. 

– Tasapaino lähti niin, että olin sinisenä ja keltaisena mustelmista koko ajan, Ben-Markus kertoo. 

Vaikka aikaa kului, ovenkarmeihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen törmäileminen jatkui. Lopulta Ben-Markus ohjattiin neurologin tutkittavaksi. 

– Minulla on sellainen mielikuva, että hän arvasi, mistä on kyse. 

Ben-Markuksen pää kuvattiin, mutta kuvissa ei näkynyt mitään erityistä. Selkäydinnäytteessä sen sijaan oli tietty arvo vinksallaan. Alkoi hahmottua, että Ben-Markusta vaivasi Alzheimerin tauti – oli luultavasti vaivannut jo useamman vuoden. 

Lopullinen diagnoosi tuli, kun Ben-Markus oli 45-vuotias. 

– Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli. 

Tieto oli helpottava, mutta myös masentava. Diagnoosi oli kova paikka myös Ben-Markuksen vaimolle ja parin viidelle lapselle, joista nuorin oli alle kouluikäinen.

”Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!”

Edellä aikaansa

Samana päivänä, kun Ben-Markus sai diagnoosin, hän meni kertomaan uutiset kahdeksankymppiselle äidilleen. 

– Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!

Nykyään Ben-Markus ajattelee, että Alzheimer on ainakin helpompi sairaus kuin raju syöpä. Taudin kanssa on välillä vaikeaa, mutta sellaista ei Ben-Markuksen mielestä kannata harmitella, mistä ei pääse eroon. 

Arjessa sairaudesta on kaikenlaista pientä harmia. Esimerkiksi kerran Ben-Markus aikoi juoda maitolasillisen, mutta kaatoikin lasin sijasta maidon viemäriin. Vasta kun maitolitran viimeiset tipat putoilivat tiskialtaaseen, tuli mieleen, että mitähän olen tekemässä. 

– Nimien muistaminen on vaikeaa, samoin vuosilukujen hahmottaminen. Paremmin tosin muistan taaksepäin kuin eteen, Ben-Markus kertoo.

– Totta kai se turhauttaa, mutta nämä ovat kuitenkin pieniä asioita. 

Nykyään kotona on liesivahti, ja kahvinkeitin on mallia, joka menee itsestään pois päältä tiputettuaan tietyn määrän kahvia suoraan termospulloon. 

16 tunnin työpäivät vaihtuivat sohvalla istumiseen

Ben-Markus on aina ollut kova tekemään töitä. Hänen vanhemmillaan oli aikanaan oma yritys, ja Ben-Markus hoiti jo kahdeksanvuotiaana pieniä työtehtäviä iltapäivisin ennen läksyjen tekoa.

Isona hänestä tuli sisustaja. Niin arkkitehtitoimiston leivissä kuin omassa yrityksessäkin päivät venyivät helposti 12–16-tuntisiksi. Diagnoosin saadessaan Ben-Markus oli uransa huipulla.

– Oli selvä homma, että menen eläkkeelle. Olisi tehnyt mieli tehdä töitä vielä, mutta se kariutui. 

Sairaus on herpaannuttanut Ben-Markuksen keskittymis- ja aloitekykyä merkittävästi. Joinain päivinä tuntuu, että kone ei kerta kaikkiaan käynnisty ja mihinkään ei pysty ryhtymään.  

– Sillä ei onneksi ole mitään väliä. Jos ei lähde, niin sinä päivänä en tee mitään.

Joka aamu Ben-Markus kuitenkin herää kuuden aikoihin, kun vaimo nousee töihin lähteäkseen. Aamutoimien lomassa hän kuuntelee Aki Linnanahdetta sekä Minna Kuukkaa radio Novalta. 

Joskus koko päivä menee keittiön sohvalla istuen ja radiota kuunnellen. 

Muistisairas kyttää toista

Ben-Markus asuu pienessä Kemiönsaaren kunnassa.

– Siitä olen kiitollinen, että täällä on aina joku, joka tulee käymään tai soittaa, hän sanoo.

”Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.”

Naapurissa asuu toinen muistisairas, hänkin vasta 58-vuotias. Ben-Markus ja naapuri ”kyttäävät” vuoroin toisiaan, käyvät juttelemassa. 

Muutenkin naapurusto on mukava. Ben-Markus toimii joutessaan eräänlaisena apulaistalkkarina, käy poraamassa naapureille hyllyä seinille ja rasvaamassa lukot. 

Vaikka naapurit pitävät yhtä, kaveripiiriä sairastuminen karsi. 

– Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.

Vaikea ennustaa

Kuten useimmat pitkäaikaissairaat, Ben-Markus on saanut osansa byrokratiasta. Sairaseläkkeelle pääseminen vaati kuukausikaupalla odottelua ja kymmeniä lausuntoja. Avun saaminen kunnalta oli vaikeaa, koska nelikymppinen muistisairas oli uusi juttu myös kunnalle. 

Työelämän lisäksi Ben-Markus joutui luopumaan ajokortista. 

– Se oli vaikeaa ensimmäisen vuoden, kun maaseudulla asutaan. 

Kotoa keskustaan on 13,5 kilometriä, ja Ben-Markus ei tasapainohäiriöidensä takia saa kävellä yli sataa metriä yksin. Nykyään hänellä on joka kuukausi käytettävissään yhdeksän edestakaista matkaa keskustaan tai naapurikuntaan Saloon.

Vertaistuen löytäminen ei sekään ole ollut ihan helppoa, koska melkein kaikki Alzheimeria sairastavat ovat 20–40 vuotta vanhempia kuin Ben-Markus. Muistiliiton tapaamisissa ja kursseilla hän on aina porukan nuorin. Yli 85-vuotiaista 15–20 prosentilla on Alzheimer, mutta työikäisillä sairaus on harvinainen.

Alzheimerin taudin kaikkia syntysyitä ei tiedetä, eikä taudin kulkua osata kovin hyvin ennustaa. Tauti voi pysyä vuosia samassa vaiheessa tai pahentua yhtäkkiä. Ben-Markus arvelee, että hänen aivoinfarktinsa antoivat vauhtia sairaudelle, joka olisi muuten ehkä puhjennut myöhemmin. 

Nyt Ben-Markus syö taudin etenemistä hidastavaa jarrulääkettä sekä muistilääkettä. Tasapainohäiriöitä on edelleen, mutta vapina on lääkkeiden ansiosta lakannut. Jarrulääkityskin vaikuttaa toimivan.

Voi myös hyvin olla, että Ben-Markuksen elinaikana saadaan kehitettyä uusia, yhä tehokkaampia lääkkeitä Alzheimeriin.

– Varrotaan nyt ja katsotaan, mitä tapahtuu. Olen päättänyt pistää hanttiin tosi kovasti ja elää ainakin 150-vuotiaaksi.