Monella on käsipainot kotona, mutta moni ei jumppaa yhtä täyden palkintokaapin edessä kuin Rantasen Siiri. Kuva: Milka Alanen
Monella on käsipainot kotona, mutta moni ei jumppaa yhtä täyden palkintokaapin edessä kuin Rantasen Siiri. Kuva: Milka Alanen

– Mie meinasin elää viel muutaman vuoden, takavuosien huippuhiihtäjä Siiri Rantanen, 92, kertoo.

Mitäh? Suomi johdossa?! Sehän oli ihan ihmeellinen tieto. Siiri Rantanen johtaa. Suomi johtaa kilpailua! Nyt ei enää uskalla puhuakkaan! Onko meillä mahdollisuuksia kultaan?

Kultahan sieltä tuli, Suomen jättiyllätys. Vuosi oli 1952, talviolympialaiset pidettiin Italian Cortinassa, ja Siiri Rantanen oli naisten 3x5 kilometrin hiihtoviestin ankkurina.

Cortinan mitali lepää nykyään palkintovitriinissä Siiri Rantasen kotona Lahdessa. Tai yhdessä palkintovitriineistä: Siirin asunnossa ei sellaista seinää olekaan, jolla ei komeilisi pokaaleja, mitaleja tai kunniakirjoja. Kolmien olympialaisten jälkeen Siiri hiihti kilpaa vielä parikymmentä vuotta, joten muistoja riittää.

Arvokkain Siirin kolmesta olympiamitalista on ehkä juuri Cortinan kulta. Vitriinissä se erottuu kavereistaan sillä, että sen vihreä kotelo on muita nuhruisempi. Suksivalmistaja Järvinen pyysi mitalia Siiriltä lainaan ja palautti vasta vuosien päästä, kun Siiri vihjasi, että voisi sen joskus ottaa takaisinkin. 

– He halusivat näyttää, että heidän suksillaan sitä voitetaan vaikka olympialaisia!

Monenlaista keliä

92-vuotias Rantanen hiihtää edelleen. Tänä talvena hiihtokelit ovat vain olleet niin surkeat, että kilometrejä ei ole kertynyt kuin parikymmentä.

– Liian kapeathan nuo sukset nykyään on: ihan kuin tyhjän päällä olisi!

Perinteisillä puusuksilla oli latuun aika erilainen tuntuma kuin nykyisillä skineillä tai nanoilla. Vaikka Siiri on sitä mieltä, että 50-luvun huippuhiihdosta ei voi puhua samana päivänä kuin nykyisestä, on siinä yhteistäkin. Homma saattoi ennenkin ratketa huonoon voiteluun. 

Juuri ennen Cortinan kultaa ”Suomen tyttäret” olivat hiihtäneet henkilökohtaiset kisansa penkin alle. Siiri muistaa syynkin: yhdistetyn pojat olivat poikkeuksellisesti voidelleet naisten sukset. 

”Mie sanoin, että ei myö niin huonoja oltu, mut ku kaik män ohi alamäessä.”

Hiihtomaajoukkueen valmentajana oli entinen huippuhiihtäjä Veli Saarinen, jonka kommentti naisille oli Siirin mukaan ”Työ ootte niin huonoja”.

– Mie sanoin, että ei myö niin huonoja oltu, mut ku kaik män ohi alamäessä.

Seuraavan päivän viestiin Siiri voiteli sukset itse. Se meni sitten hyvin. Arvostusta olisi voinut tulla enemmänkin. 

– Nyt kyllä kiitellään, mutta ei silloin keitetty edes kunnon mitalikahveja!

Siiri kuntoilee edelleen, terveyden takia. Nuorempana hän ei paljon ehtinyt jumpata, mutta nykyään hän ottaa välillä esiin käsipainot ja tekee vartalonkiertoja: ne auttavat tasapainon säilyttämisessä. Päivittäisessä ohjelmassa on kävelylenkki.

– Terveyden takia: mie meinasin elää viel muutaman vuoden. Ainut on, että henki meinaa loppua, jos kävelee liian kovaa. Kyllä se opettaa kävelemään hiljaa.

Äiteen synty

Siiri seuraa yhä huippuhiihtoa aktiivisesti.

– Niillä on vauhtia nykyään. On perinteistä, vapaata ja mitä kaikkea pyllylleen menoa… Siiri miettii.

MM-ladulla oli tänäkin talvena monta yllätystä. Anne Kyllönen ei pärjännyt, vaikka hänellä olisi Siirin mielestä aivan huippuhiihtäjän kroppa ja luonteenlaatu. Toinen yllätys oli se, että Matti Heikkinen voitti viidenkympin hiihdon, vaikka hän on pieni ja hento. 

”Olin vähän sellainen poikatyttö, aina liikkeessä.”

Lapsena Siiri hiihti vanhemman veljensä kanssa kilpaa ja ehti aina ensimmäisenä mäen päälle.

– Olin vähän sellainen poikatyttö, aina liikkeessä. Silloinhan kaikki hiihtivät, nyt ne juoksevat pallon perässä. Minä olen käynyt aina yksinäni lenkillä – joukkuelajit eivät niin kiinnostaneet.

Ensimmäisen lapsensa Siiri sai parikymppisenä. Se ei paljoa haitannut.

– Ei hiihto Siiriltä loppunu – ei kukaa sanonu, että pitäis lopettaa, ei mieskään. Sen se sanoi, että tehdään toinen laps kaveriks ja se tehtiin.

Sen verran poikkeuksellista äiti maajoukkuehiihtäjänä oli, että joukkuetoverit alkoivat kutsua Siiriä Äiteeksi.

– Eihän tuo oo Aino-Kaisa Saarisenkaan tahtia hillinnyt!

”Pittää mennä vaan, ei saa jäädä istumaan.”

”Tehkää mitä teette”

Nyt kypsässä iässä Siirillä on aikaa vaikka löhötä ja katsella telkkaria. Nuorempana Siiri ei juuri lepäillyt: hän teki työuransa Askon ja Iskun huonekalutehtailla verhoilijana ja lenkkeili kotiin. Töiden jälkeen odottivat kotityöt. 

– Pyykkikin kun pestiin käsin, niin ei ollut paljon vapaata aikaa. Mutta liikkumiseen löytyy aikaa, kun on halua. Pittää mennä vaan, ei saa jäädä istumaan. Naapureiden välitkin piti juosta. 

Valmennuspuoli oli tuolloin heikonlaista: miehillä sitä oli, naisilla ei.

– Kerran kysyin Veli Saariselta, että olisko vinkkiä kevätharjoitteluun. Se sanoi, että tehkää mitä teette.

Törkeää seksismiä ja kamala vääryys, sanoo nykynainen. Siiri toteaa, että ei se silloin tuntunut epäreilulta.

– Siihen tottui, mitä sai, hän nauraa. 

Se tuntui kuitenkin epäreilulta, että Siiri pudotettiin maajoukkueesta 38-vuotiaana. Nuoremmille haluttiin antaa tilaa. Mikäpä siinä, mutta:

– Mie voitin ne senkin jälkeen aina kisoissa, Siiri sanoo.

1960-luvulta lähtien Siiri harrasti pitkiä hiihtomatkoja ja lenkkeilyä, ja voitti viisikymppisenä vielä Finlandia-hiihdon. Nuoremmista hiihtäjistä Marjatta Kajosmaa pyysi Siiriltä valmennusapua.

– Ja valmensinkin! Sanoin Marjatalle, että juokse perässä; jos pysyt, pääset olympialaisiin. Hän oli tehnyt pitkiä lenkkejä jonkun miehen kanssa. Minä sanoin, että piruako sie pitkiä lenkkejä teet, kun naisilla on lyhyet matkat.

Siirin valmennusmetodi osoittautui toimivaksi: Kajosmaa pääsi olympialaisiin ja hiihti Sapporon olympiakisoissa hopeaa ja pronssia.

– Sitten hänetkin laitettiin maajoukkueesta pois, kun tuli liian vanhaksi.

Ysikymppisen vinkkelistä ajatus ”liian vanhasta” nelikymppisestä saattaa vähän naurattaa. 

TOP 3 - teräsmummon salaisuus

  1. Käyn joka päivä kävelylenkillä. Ainut on, että henki meinaa loppua, jos kävelen liian kovaa. Se se opettaa kävelemään hiljaa.
  2. Nuorempana en jumpannut mutta nykyään otan välillä käsipainot. Niiden kanssa voi tehdä vartalokiertoja, jotka ovat hyviä tasapainolle.
  3. Ryhtini on yhä hyvä, vaikka selän kanssa on ollutkin välillä ongelmia. Pari vuotta sitten siellä oli nikama nikamaa vasten, mutta kun luotti vaan, se parani ilman leikkausta.

 

Siiri Rantanen

Hiihtäjä syntyi 14.12.1924 Tohmajärvellä, asuu nykyään Lahdessa.

Toi maastohiihdon mitaleita kolmista olympialaisista (1952, 1958, 1962).

Voitti Suomen mestaruudet 60-luvun alussa myös maastojuoksussa ja maantiepyöräilyssä ja oli Finlandia-hiihdon nopein nainen 52-vuotiaana vuonna 1977.

Muistisairaudet eivät kosketa vain ikääntyneitä. ”Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli”, Kemiönsaarella asuva Ben-Markus Hellbom kertoo, miltä tuntui saada diagnoosi nelikymppisenä. 

Myöhemmin ajateltuna Ben-Markus Hellbomin, 50, muisti reistaili jo ennen diagnoosia. Hellanlevyt ja kahvinkeitin jäivät päälle ja ovi tuli lukittua, vaikka avaimet olivat sisällä.

Unohtelu ei kuitenkaan saanut Hellbomia hakeutumaan tutkimuksiin, vaan törmäily. 

Ben-Markus sai nelikymppisenä kaksi aivoinfarktia peräkkäisinä vuosina, 2010 ja 2011. Kummankin infarktin jälkeen hän opetteli uudelleen puhumaan. Toipuminen eteni muuten hyvin, mutta vapina ja pahat tasapainohäiriöt vaivasivat. 

– Tasapaino lähti niin, että olin sinisenä ja keltaisena mustelmista koko ajan, Ben-Markus kertoo. 

Vaikka aikaa kului, ovenkarmeihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen törmäileminen jatkui. Lopulta Ben-Markus ohjattiin neurologin tutkittavaksi. 

– Minulla on sellainen mielikuva, että hän arvasi, mistä on kyse. 

Ben-Markuksen pää kuvattiin, mutta kuvissa ei näkynyt mitään erityistä. Selkäydinnäytteessä sen sijaan oli tietty arvo vinksallaan. Alkoi hahmottua, että Ben-Markusta vaivasi Alzheimerin tauti – oli luultavasti vaivannut jo useamman vuoden. 

Lopullinen diagnoosi tuli, kun Ben-Markus oli 45-vuotias. 

– Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli. 

Tieto oli helpottava, mutta myös masentava. Diagnoosi oli kova paikka myös Ben-Markuksen vaimolle ja parin viidelle lapselle, joista nuorin oli alle kouluikäinen.

”Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!”

Edellä aikaansa

Samana päivänä, kun Ben-Markus sai diagnoosin, hän meni kertomaan uutiset kahdeksankymppiselle äidilleen. 

– Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!

Nykyään Ben-Markus ajattelee, että Alzheimer on ainakin helpompi sairaus kuin raju syöpä. Taudin kanssa on välillä vaikeaa, mutta sellaista ei Ben-Markuksen mielestä kannata harmitella, mistä ei pääse eroon. 

Arjessa sairaudesta on kaikenlaista pientä harmia. Esimerkiksi kerran Ben-Markus aikoi juoda maitolasillisen, mutta kaatoikin lasin sijasta maidon viemäriin. Vasta kun maitolitran viimeiset tipat putoilivat tiskialtaaseen, tuli mieleen, että mitähän olen tekemässä. 

– Nimien muistaminen on vaikeaa, samoin vuosilukujen hahmottaminen. Paremmin tosin muistan taaksepäin kuin eteen, Ben-Markus kertoo.

– Totta kai se turhauttaa, mutta nämä ovat kuitenkin pieniä asioita. 

Nykyään kotona on liesivahti, ja kahvinkeitin on mallia, joka menee itsestään pois päältä tiputettuaan tietyn määrän kahvia suoraan termospulloon. 

16 tunnin työpäivät vaihtuivat sohvalla istumiseen

Ben-Markus on aina ollut kova tekemään töitä. Hänen vanhemmillaan oli aikanaan oma yritys, ja Ben-Markus hoiti jo kahdeksanvuotiaana pieniä työtehtäviä iltapäivisin ennen läksyjen tekoa.

Isona hänestä tuli sisustaja. Niin arkkitehtitoimiston leivissä kuin omassa yrityksessäkin päivät venyivät helposti 12–16-tuntisiksi. Diagnoosin saadessaan Ben-Markus oli uransa huipulla.

– Oli selvä homma, että menen eläkkeelle. Olisi tehnyt mieli tehdä töitä vielä, mutta se kariutui. 

Sairaus on herpaannuttanut Ben-Markuksen keskittymis- ja aloitekykyä merkittävästi. Joinain päivinä tuntuu, että kone ei kerta kaikkiaan käynnisty ja mihinkään ei pysty ryhtymään.  

– Sillä ei onneksi ole mitään väliä. Jos ei lähde, niin sinä päivänä en tee mitään.

Joka aamu Ben-Markus kuitenkin herää kuuden aikoihin, kun vaimo nousee töihin lähteäkseen. Aamutoimien lomassa hän kuuntelee Aki Linnanahdetta sekä Minna Kuukkaa radio Novalta. 

Joskus koko päivä menee keittiön sohvalla istuen ja radiota kuunnellen. 

Muistisairas kyttää toista

Ben-Markus asuu pienessä Kemiönsaaren kunnassa.

– Siitä olen kiitollinen, että täällä on aina joku, joka tulee käymään tai soittaa, hän sanoo.

”Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.”

Naapurissa asuu toinen muistisairas, hänkin vasta 58-vuotias. Ben-Markus ja naapuri ”kyttäävät” vuoroin toisiaan, käyvät juttelemassa. 

Muutenkin naapurusto on mukava. Ben-Markus toimii joutessaan eräänlaisena apulaistalkkarina, käy poraamassa naapureille hyllyä seinille ja rasvaamassa lukot. 

Vaikka naapurit pitävät yhtä, kaveripiiriä sairastuminen karsi. 

– Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.

Vaikea ennustaa

Kuten useimmat pitkäaikaissairaat, Ben-Markus on saanut osansa byrokratiasta. Sairaseläkkeelle pääseminen vaati kuukausikaupalla odottelua ja kymmeniä lausuntoja. Avun saaminen kunnalta oli vaikeaa, koska nelikymppinen muistisairas oli uusi juttu myös kunnalle. 

Työelämän lisäksi Ben-Markus joutui luopumaan ajokortista. 

– Se oli vaikeaa ensimmäisen vuoden, kun maaseudulla asutaan. 

Kotoa keskustaan on 13,5 kilometriä, ja Ben-Markus ei tasapainohäiriöidensä takia saa kävellä yli sataa metriä yksin. Nykyään hänellä on joka kuukausi käytettävissään yhdeksän edestakaista matkaa keskustaan tai naapurikuntaan Saloon.

Vertaistuen löytäminen ei sekään ole ollut ihan helppoa, koska melkein kaikki Alzheimeria sairastavat ovat 20–40 vuotta vanhempia kuin Ben-Markus. Muistiliiton tapaamisissa ja kursseilla hän on aina porukan nuorin. Yli 85-vuotiaista 15–20 prosentilla on Alzheimer, mutta työikäisillä sairaus on harvinainen.

Alzheimerin taudin kaikkia syntysyitä ei tiedetä, eikä taudin kulkua osata kovin hyvin ennustaa. Tauti voi pysyä vuosia samassa vaiheessa tai pahentua yhtäkkiä. Ben-Markus arvelee, että hänen aivoinfarktinsa antoivat vauhtia sairaudelle, joka olisi muuten ehkä puhjennut myöhemmin. 

Nyt Ben-Markus syö taudin etenemistä hidastavaa jarrulääkettä sekä muistilääkettä. Tasapainohäiriöitä on edelleen, mutta vapina on lääkkeiden ansiosta lakannut. Jarrulääkityskin vaikuttaa toimivan.

Voi myös hyvin olla, että Ben-Markuksen elinaikana saadaan kehitettyä uusia, yhä tehokkaampia lääkkeitä Alzheimeriin.

– Varrotaan nyt ja katsotaan, mitä tapahtuu. Olen päättänyt pistää hanttiin tosi kovasti ja elää ainakin 150-vuotiaaksi.

Uuden tutkimuksen mukaan persoonallisuus voi heijastua kävelytyyliin.

Nopeatahtista askellusta, laahustusta vai tallustelua – se, millä tavoin kukakin kävelee, voi kertoa yllättävän paljon ihmisen persoonallisuudesta ja hyvinvoinnista.

SOTT-sivusto kertoo tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan kävelytyylin perusteella on mahdollista päätellä, onko ihminen esimerkiksi avoin vai sulkeutunut tai kärsiikö tämä mielenterveyden ongelmista. Toisin sanoen omat fiilikset heijastuvat kävelytyyliin. Laajassa tutkimuksessa verrattiin yli 15 000 eri-ikäisen ihmisen kävelytapaa heidän tekemiin persoonallisuustesteihin.

Lue myös: Vankilatesti paljastaa neljä persoonallisuustyyppiä – mihin kuulut?

Satutaanko sinua haukkumaan aina pikakävelijäksi? Ei se mitään, koska tutkimuksessa todetaan, että nopeasti kävelevät ovat muita todennäköisemmin ekstrovertteja, tunnollisia ja avoimia uusille mahdollisuuksille. Vaikka vanhuuden myötä askellus yleensä hidastuu, tutkimuksessa selvisi, että hyvin ekstroverttien ihmisten kävelynopeus ei hidastunut yhtä paljon kuin muiden.

Hitaasti jo nuorena kävelevät puolestaan osoittautuivat olemaan yleensä neuroottisia tavalla tai toisella. Heidän mielenterveytensä oli muutenkin heikompi kuin muiden ja riskit esimerkiksi dementiaan olivat korkeampia kuin nopeasti kävelevillä.

Ei kuitenkaan hätiä, vaikka nyt alkaisi mietityttää, käveleekö erityisen hitaasti tai oudosti muihin verrattuna. Kävelytyylinsä voi myös valita, ja sen avulla voi vaikuttaa omiin tuntemuksiinsa ja fiiliksiinsä, eikä vain toisin päin. Jos vaikkapa aamulla väsyttää ja harmaa ilma tuntuu masentavalta, kannattaa päättää kävellä reippaasti ja iloisesti työpaikalle – silloin olokin muuttuu iloisemmaksi!