Kodin Kuvalehti
Viime syksynä Unto vietti metsässä enemmän aikaa seisten kuin kulkien. Kuva: Jenni Rinkinen
Viime syksynä Unto vietti metsässä enemmän aikaa seisten kuin kulkien. Kuva: Jenni Rinkinen

Vuosi sitten huomasin, että meillä asuu seniorikoira. Aistien heikkeneminen ja hitauden hyväksyminen on vaatinut asennemuutosta. Siinä auttoi yksi neuvo.

Edes kevätaurinko ja lumen alta paljastuneet hajut eivät saaneet koiraamme Untoa juoksemaan entiseen tapaan. Oli huhtikuu vuosi sitten ja rakas kääpiösnautserimme oli täyttämässä 13.

Tarpeensa Unto kyllä teki, mutta muuten se lähinnä köpötteli ja pysähteli. Kymmenen minuutin lenkkiin alkoi mennä puoli tuntia ja enemmänkin. En olisi millään jaksanut herätä aamuvarhain vain sen takia, että koira hidasteli.

Kotona katsoin, kun Unto istuskeli pitkiä aikoja paikallaan katse kirjahyllyä tai eteisen kaappeja kohti. Talutushihnan nähtyään se saattoi juosta innokkaana vessan ovelle. Keittiössä Unto törmäili jalkoihimme eikä enää väistänyt uunin luukkua tai aukeavaa astianpesukonetta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Missä haukku, miksi se kävelee?

Pihalla Unto ei kääntänyt päätään, kun huusimme perään. Jolkottelun ja hyppimisen sijaan se alkoi kävellä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Haukkuminen loppui: oli ihan sama kulkiko vierestä koira vai ihminen, kirsu pysyi kiinni maassa eikä huomio herpaantunut. Kesällä pidimme ikkunoita auki, vaikka pihalla kirmasi lapsilauma. Unto pysyi hiljaa ja kuorsasi pedissään.

Se oli nukkumassa myös silloin, kun tulimme kotiin eikä noussut tervehtimään.

Lopulta tajusimme: meillähän asuu seniorikoira!

On hyvä herätä varhain, mutta ei lähteä liikkeelle liian nopeasti

Iän tuomien muutosten hyväksyminen on ollut yllättävän vaikeaa.

Kun on vuosikausia reippaillut koiran kanssa pitkin metsäpolkuja, on turhauttavaa vain köpötellä ja seisoskella metsässä. On vaikea muistaa, ettei koiraa voi enää kutsua nimeltä eikä komentamisesta ole mitään hyötyä. Sekin on ihan kummallista, että palloa heittäessä koira jää katsomaan pihaa hölmistyneenä eikä todellakaan tuo palloa takaisin.

Onneksi Unton kasvattaja antoi viisaan neuvon: ajatelkaa koiraanne kuin 90-vuotiasta vanhusta.

Aamuvarhaiset ulkoilutukset lopetimme saman tien. Nykyisin Unto herää seuraamaan, kun juon aamukahvia. Ruokansa syötyään se menee takaisin nukkumaan. Ulos se lähtee vasta muutaman tunnin kuluttua. Siinä vaiheessa yön jäykistämät jalat ovat jo vetreytyneet.

Iltapäivällä tyydymme lyhyempiin kävelyihin ja annamme Unton haistella mahdollisimman paljon ja ihan vain seisoskella. Mies kuuntelee samalla podcasteja, itse opettelen yhä nauttimaan pysähtymisestä.

Emme anna Unton ulkoilla vapaana, koska sitä ei voi kutsua luo huutamalla eikä oikeastaan edes viittomalla.

Ostimme huomioliivin, jonka taakse kirjoitimme tussilla puhelinnumeron. Se on sitä varten, jos Unto sattuisi karkaamaan eikä osaisi enää kotiin.

Ei portaissa kulkemissa eikä hyppimistä

Viime syksynä veimme Unton seniorikoiran terveystarkastukseen. Eläinlääkäri totesi: Unto taitaa olla täysin kuuro. Näkökenttäkin on kaventunut putkimaiseksi. Mutta muuten virkeä ja terve koiravanhus! 

Sen verran askel kuitenkin jo painaa, ettei Unto saa enää kulkea yksin portaissa. Se ei saa myöskään hyppiä korkealta alas, sillä takajalat eivät niissä tilanteissa tahdo enää kantaa.

Suuri kaipuu syliin, aivan kuten pentuna

Iltaisin otamme Unton syliin nukkumaan. Se kaipaa selvästi kosketusta ja tykkää, kun sitä silitetään. Kasvattajan mukaan tämä on yksi vanhuuden selvimmistä merkeistä: koira kaipaa sellaista turvaa ja läheisyyttä, jota se tottui saamaan pentuna.

Unto täyttää pian 14. Se on ystävällinen ja pirteä. Aina välillä se haluaa leikkiä, innostuu juoksemaan ja ruoka maistuu aina. Se nukkuu paljon syvää unta, ja ihan varmasti sen nivelia särkee. Silti luopumisen aika on mielessämme vasta vuosien päässä, vaikka tiedän, että sitä pitää aina välillä jo ajatella.

Salaa toivon, että Unto on koira, joka jossain vaiheessa tokaisee ”ihan hyvin jaksan, ei tässä mitään” – ja nukkuu sitten pois.

Tämä on Kodin Kuvalehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fissä. Lisää Kodin Kuvalehden juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/kodinkuvalehti.

Öh

"Ihan varmasti sen niveliä särkee. Silti luopumisen aika on mielessämme vasta vuosien päässä, vaikka tiedän, että sitä pitää aina välillä jo ajatella." Toivottavasti kirjoittaja ymmärtää, että kun koiran niveliä särkee, kipua voi ja tulee hoitaa kipulääkkeillä. Eikä antaa vain hiljaisuudessa koiran kärsiä kivuistaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla