Tavaratalon kassajonossa on lauantairuuhka. Päivittelen mielessäni, miksi ihmeessä jonotan yhden lautasliinapakkauksen vuoksi. Mutta yllättäen jono lyhenee!

”Hyi helvetti, tuolla on joku huivipäinen mutakuono kassalla töissä. Nyt vaihdetaan kassaa, tänne ne vaan tulevat ja elävät sosiaalipummeina ja vievät meidän rehellisten ihmisten työpaikat.”

Mies puuskuttaa naama punaisena viereisen jonon hännille. Minä jähmetyn paikalleni pelkästä häpeästä ja huomaan olevani kassalla istuvalle somalitytölle korostetun ystävällinen.

Kotimatkalla mieleen juolahtaa kaverini, joka vuosia sitten valitteli levotonta menoa naapurissaan. Hirveää mölyä aamusta myöhään yöhön. No, soita nyt ihmeessä isännöitsijälle, neuvoin häntä.

”En mä viitsi, kun ne on somaleja. En todellakaan halua leimautua rasistiksi. Täytyy vain miettiä muualle muuttamista.”

Niin kaverini muutti pois maahanmuuttajien täyttämästä lähiöstä ja taas lakaistiin yksi elämän ristiriita siististi maton alle.

Tavaratalossa riehuva rasistimies ja kaverini vaikeneminen kertovat ikävää tarinaa nykyisen maahanmuuttokeskustelun todellisuudesta. Toiset leimaavat koko porukan ihonvärin ja taustan perusteella, kun taas toiset eivät uskalla samasta syystä sanoa maahanmuuttajista yhtäkään pahaa sanaa.

Ja kun vielä poliitikotkin kiertävät koko kysymyksen korulausein ja asuvat visusti kaukana maahanmuuttaja-alueilta, pääsevät äärimielipiteillä mellastajat helposti valloilleen. Onhan surullista, että ulkomaalaisvihamielisen suomalaisen perheenisän nettisivuilla riittää kävijöitä tungokseen asti.

Erilaisten kulttuurien saattaminen yhteen on vähän kuin parisuhde. Raahaamme keitokseen mukaan oman lapsuudenkotimme tunteet ja tavat. Siinä sekametelisopassa eivät auta hyssyttelyt vaan keskustelu ja arjen kompromissit. On taitolaji pitää kiinni omista tavoistaan ja samalla oppia uusia.

Ennakkoluuloistaan pääsee eroon haastamalla ne. Niin ihmisestä tulee toiselle ihminen eikä vain jonkun kaukaisen ja pelottavan ryhmän edustaja.