Kolme vuotta sitten Katri ja Tuomas menettivät auto-onnettomuudessa puolivuotiaan Elle-tyttärensä. Musertavan surun jälkeen elämä on palannut pisara kerrallaan. Sitä juhlitaan nyt keväthäissä.

Sinä päivänä koko elämä muuttuu kertarysäyksellä. Heinäkuussa vuonna 2010 Katri Rautiainen, 28, ajelee äitinsä ja puolivuotiaan esikoistyttärensä Ellen kanssa kohti Imatraa, jossa suku odottaa malttamattomana uuden tulokkaan tapaamista. Taivas on pilvetön ja mieliala korkealla.

Sitten se tapahtuu.

Ensin kuuluu rysäys, sitten metallin korviavihlova kirskunta. Katri tuntee, kuinka voimakas isku riuhtoo ja repii, kunnes turvavyö puristaa rintakehän kasaan ja salpaa hengityksen. Hän on tajuissaan muttei näe mitään.

Äidin ja Ellen puolella on hiljaista.

Hetkeä myöhemmin avopuoliso Tuomas Heinonen, 37, havahtuu Helsingin-kodissa ovikellon soittoon. Porraskäytävässä seisoo kaksi poliisia. Tuomas kuulee vain sanat: perheenne on joutunut auto-onnettomuuteen.

– En edes muista, mitä tein tai vastasin. Sekosin täysin, Tuomas kuiskaa.

Poliisit kertovat Tuomakselle, että Katrin Citroënin päälle on syöksynyt vastaantulevien kaistaa ajanut pakettiauto. Puolivuotias Elle ja Katrin 54-vuotias äiti ovat saaneet surmansa heti. Katri on jäänyt auton sisään niin pahasti puristuksiin, että hänet on jouduttu ­irrottamaan ohjaamosta metallileikkurilla. Katrilla on murtumat polvissa, ­käsivarressa sekä lanne- ja niskarangassa.

– Ambulanssilääkäri arveli ensin, että Katrin jalat pitää amputoida, mutta sairaalassa vauriot osoittautuivat pelättyä pienemmäksi. Jos niskarangan murtuma olisi ollut pari milliä alempana, Katri olisi halvaantunut, Tuomas kertoo.

Elämältä putosi pohja

Kun Katri herää kahden viikon päästä Töölön sairaalan teho-osastolta, hän tietää jo, mitä on tapahtunut.

– Olin nähnyt unta, jossa äiti ja Elle olivat kuolleet. Siksi olin osannut varautua uutiseen, kun Tuomas tuli katsomaan minua sairaalaan ja kertoi mitä oli tapahtunut. Olin niin sokissa ja lääketokkurassa, etten osannut edes itkeä, Katri muistaa.

Seuraavat päivät sairaalassa noudattavat tuttua kaavaa: Katri herätetään joka aamu seitsemältä. Sitä seuraavat lääkärikäynnit, kuntoutus ja ystävien vierailut. Rutiinit tuntuvat Katrin mielestä jopa turvalliselta. Kun ulkopuoliset ihmiset sanelevat päivien kulun, hänellä on lupa olla turta.

Elleä ja äitiä ei vain näy. Musertava suru alkaa valjeta Katrille rakkaimman läheisen, Tuomaksen kautta.

– Oli hirveää katsoa, miten hajalla Tuomas oli. Olin huolissani hänen pärjäämisestään. Tuomas laihtui hetkessä 20 kiloa ja oli ihan poissaoleva.

Muutkin läheiset panevat merkille muutoksen. Ennen salitreeni on ollut lihak­sikkaan Tuomaksen ja Katrin rakkaimpia harrastuksia. Katrin loukkaantumisen ja tyttären kuoleman jälkeen Tuomas menettää kiinnostuksensa urheilemiseen ja linnoittautuu kotiin. Töistä hän jää pois kuukaudeksi.

– Join aamuisin väkisin pirtelön, mutta sitten minua alkoi ahdistaa niin paljon, että kävin oksentamassa kaiken. Yleensä söin vasta siinä vaiheessa, kun minulla oli niin voipunut olo, etten kyennyt enää tyhjällä vatsalla olemaan, Tuomas muistaa.

Jälkikäteen hän on usein hämmästellyt, miten koville suru otti.

– Olen aina ollut perusluonteeltani itsevarma ja toimelias, mutta menetettyäni Ellen elämältä putosi pohja. Tunsin itseni epäonnistuneeksi.

Surun vaiheet

Katri taistelee onnettomuuden jälkeen pitkään saman ahdistuksen kanssa mutta yrittää saada ajatukset pois surus­ta keskittymällä kuntoutukseen. Puolen vuoden sairaala- ja hoitojakson aikana hän opettelee kävelemään, pukeu­tumaan ja syömään.

Kuntosalimenneisyydestä on hyötyä: Katri harjoittelee kurinalaisesti, vaikka surkastuneissa lihaksissa ei ole ensin hitustakaan voimaa.

Kipujen ollessa kovimmillaan Katri on usein miettinyt päälleen ajanutta pakettiauton kuljettajaa, joka sai kuolemantuottamuksesta vain kolme kuukautta ehdollista vankeutta. Onnettomuuden syytä ei ole vieläkään pystytty selvittämään.

– Vähintä mitä mies olisi voinut tehdä, olisi pyytää anteeksi. Hän ei kuitenkaan koskaan ottanut meihin mitään yhteyttä, Katri sanoo.

Äidin hautajaiset jäävät Katrilta tehohoidon vuoksi väliin, mutta Ellen siunaustilaisuuteen hänet kannetaan paareilla. Pienen arkun äärellä sanat ovat vähissä. Sydän on uupunut.

– Kukaan muu kuin saman kohtalon kokenut ei voi tietää, miltä tuntuu menettää oma lapsi. Tämä kokemus on ravisuttanut parisuhdettamme, mutta muuttanut myös minua. En ole enää ­sama ihminen kuin ennen onnettomuutta, Katri sanoo.

Tuomas on huomannut, että suru helpottaa vaiheittain. Elle käy isän mielessä yhä päivittäin, mutta olo ei ole enää ihan sietämätön.

Katri kotiutuu sairaalasta joulukuussa vuonna 2010. Seuraavan vuoden maaliskuussa hän kummastelee etovaa oloaan ja tekee raskaustestin. Siihen piirtyy kaksi viivaa.

– Olin päättäneet, että uusia lapsia saa tulla jos on tullakseen, mutta emme aavistaneet, että se kävisi näin nopeasti. Tuntui epätodelliselta saada edes yksi valonpilkahdus surun keskelle.

Kuopus toi valon

Maaliskuussa vuonna 2013 Helsingin Pasilassa puhaltaa jäätävä pakkastuuli, mutta Tuomas ja Katri näkevät vain kevätauringon. Reilun vuoden ikäinen Inez istuu olohuoneen sohvalla ja ­murustaa keksejä kangastyynyille. Välillä eloisa tyttö kiepauttaa itsensä lattialle, käy keräämässä pöydiltä avaimet ja kännykät, ja piilottaa aarteet sohvatyynyjen väliin.

– Mitä se meidän Kupponen! huudahtaa Tuomas ja nostaa kikattavan tytön korkealle ilmaan.

Tuomas ja Katri ovat huomanneet, että Inez on monin tavoin enkelisiskonsa Ellen vastakohta. Elle oli pullea ja pienisilmäinen, Inez hoikka ja suurisilmäinen. Elle valvotti öisin, Inez nukkuu aamuun saakka. Inez on huono syömään, Ellelle maistui ruoka.

Yksi seikka on kuitenkin ennallaan: molemmat tyttäret ovat herättäneet Katrissa ja Tuomaksessa yhtä voimakkaita rakkauden tunteita.

– Huomaan, että meistä on tullut Tuomaksen kanssa tämän toisen tyttären kanssa lähes ylisuojelevaisia. Yöllä tekee mieli käydä monta kertaa katsomassa, että Inezillä on kaikki hyvin. Ja minä olen todella herkkä reagoimaan tytön itkuun, Katri tunnustaa. 

Ineziä vahtii myös neljäs perheenjäsen, saksanpaimenkoira Frank.

– On mieletöntä seurata tuota parivaljakkoa. Frank ei ole moksiskaan, vaikka Inez kömpii hänen nukkumapaikalleen. Nuo ovat parhaat kaverit, Tuomas kertoo.

Kohtalokas ilotulitus

Viime vuodet ovat opettaneet Tuomakselle ja Katrille, miten pienestä elämä on kiinni. Katri ei olisi koskaan saanut Tuomasta, Elleä eikä Ineziä, ellei hän olisi lähtenyt katsomaan ilotulitusta Helsingin keskustaan vuonna 2005.

Koska kohtalo halusi varmistaa, että rakastavaiset varmasti löytäisivät toisensa väentungoksessa, Katrin ystävän oli herätettävä huomio kävelemällä vahingossa tolppaa päin. Kun vieressä kavereidensa kanssa kulkenut Tuomas huomasi kivuliaan tilannekomiikan, hän räjähti nauramaan.

– Muistan ajatelleeni ensin, että mikä ääliö, kun nauraa kaverini vahingolle. Sitten vasta huomasin, että tuo idiootti on oikeastaan aika komea ja raamikas, Kati kertoo nauraen.

Tuomaskaan ei saanut katsettaan irti pitkästä, tummasta kaunottaresta, joka katsoi häntä häpeilemättä silmiin.

– Katrin hymy oli jotenkin niin lumoava, ja hän vaikutti muutenkin ihanan aidolta ihmiseltä, Tuomas kehuu.

Eniten Katriin vetosi juuri se suoruus, jota hän oli pitänyt miehessä ensin tökerönä piirteenä. Hän kertoo siitä esimerkin.

– Kun olimme olleet yhdessä pari päivää, Tuomas totesi, että sinulla olisi täydellinen peppu, jos vähän treenaisit sitä. Moni olisi loukkaantunut, mutta minua tokaisu vain nauratti. Sitä paitsi sain siitä kipinän ja hurahdin täysillä kuntosalielämään.

Unelma todeksi

Viime vuoden marraskuussa Tuomas oli ajamassa töistä kotiin, kun korviin osui Nelosen radiomainos. Tv-kanava etsi hääpareja uuteen formaattiin, jossa ­kamerat taltioisivat vihkitilaisuuden.

– Ajattelin heti Katria ja mietin, että hän ansaitsisi kaiken kokemansa jälkeen elämäänsä jotain kivaa. Menin suoraan kotiin ja ehdotin, että mitä jos ilmoittauduttaisiin mukaan ohjelmaan.

Pian koittaa hääpäivä Helsingin Vanhassa kirkossa. Katri odottaa malttamattomana persoonallista hääpukuaan, jonka hän aikoo näyttää sulhaselle perinteiden mukaisesti vasta kirkossa.

– Minulla on myös huikeilla koroilla varustetut korkkarit, jotka haluaisin vetää jalkaan hääpäivänä, mutta epäilen, etten vielä pysty kävelemään niillä.

Varsinaiset juhlat hääpari aikoo jättää väliin, ellei sää lämpene niin, että he voisivat jatkaa kirkosta suoraan spontaanille piknikille.

– Juhlien järjestäminen olisi pitänyt aloittaa niin paljon aiemmin, eikä meillä ole oikein ollut vielä voimia sellaiseen.

Notkuvia pitopöytiä ja hääleikkejä tärkeämpänä asiana Katri ja Tuomas pitävät suhteensa sinetöimistä 7,5 vuoden värikkään taipaleen jälkeen.

– Minulla ei ole enää pienentäkään epäilystä, etteikö liittomme kestäisi. Kukaan meistä ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Siksi jokaiseen unelmaan on tartuttava nyt, ei ensi viikolla tai vuoden päästä, Katri sanoo.

Äidin ja isän hääjuhlaan osallistuvat molemmat tyttäret. Inez morsiusneitona, Elle enkelinä. Esikoistyttären kädenjälki on tatuoitu Tuomaksen kaulaan. Pienet varpaankuvat kulkevat mukana Katrin nilkassa.

– Uskon, että äitikin seuraa häitämme pilven päältä. Näin oli tarkoitettu käyvän.

 
Lisää Kuninkaallisten häiden pareja ja asiaa häistä MeNaiset Häät -lehdessä!

 

Katri ja Tuomas avioituvat 21.5. Nelosen Kuninkaalliset häät -ohjelmassa.