Minulla ei ole koskaan ollut lempinimeä. Paitsi yksi.

Ylä­asteella ystäväni alkoivat kutsua minua Kakeksi, joka pian vääntyi muotoon Rilli-Kake – erotukseksi ruotsinopettajastamme Kakesta, jolla hänelläkin oli kyllä silmälasit.

Olin lempinimestäni aivan innoissani. Hulvattomina päivinä kirjoitin sen muotoon Cake, mikä oli ehkä tyylikkäintä ikinä. Parasta ystävääni porukkamme kutsui Käpypepuksi, joten minulla ei oikeastaan ollut valittamista nimeni suhteen. Vieläkin ystäväni on tallennettu puhelimeeni sillä nimellä.

Vaikka lempinimet voivat olla aivan älyttömiä, ulkopuolisten silmin jopa loukkaavia, ne eivät ole vähäpätöisiä. Lempinimi on kuin lahja kavereilta: se kertoo suhteen läheisyydestä tai porukan yhteishengestä. Rilli-Kakena kuuluin hauskaan tyttöjengiin, jolle olin enemmän kuin tusina-Katja. Siksi pidin lempinimestä enemmän kuin ristimänimestäni, jonka vanhempani olivat antaneet 1970-luvun trendien mukaan ja luonnettani tuntematta.

Nykyään etunimensä saa vaihtaa itsensä oloiseksi, mutta sekään ei korvaa lempinimeä. Uusi etunimi voi kertoa, kuka mielestäsi olet, mutta lempinimi kertoo, kuka olet muille. Lempinimissä me kannamme mukanamme ystävien yhteistä historiaa, hauskoja muistoja ja nolojakin tilanteita.

Elämäni Rilli-Kakena kesti kaksi vuotta. Pelkkänä Katjana jatkunut elämä tuntui orvommalta. Olin jo niin ihastunut lempinimelliseen elämääni, että kehittelin koko ajan kavereilleni, pikkuveljelleni ja sukulaisilleni uusia lempinimiä.

Itse jäin kuitenkin ilman. Tuntui kuin olisin lähetellyt ystävilleni postikortteja saamatta yhtään takaisin.

Koska rakkaalla lapsella on monta nimeä, mietin, jäinkö jotain vaille. Synkimpinä hetkinä pohdin, eikö kukaan halunnut hellitellä minua niin, että olisi vääntänyt valjun nimeni lyhyemmäksi tai iloisemmaksi, kauniimmaksi sanoa.
Valitin traumaani yhtenä iltana parille työkaverilleni. Kun seuraavana aamuna tulin töihin, kuului huoneesta huikkaus: ”Moi Rilli-Kake!”

Kuin olisin halauksen saanut.