En ole koskaan ollut sitä tyyppiä, joka toljottaa kanssaihmisiä ja arvostelee (ainakin hiljaa mielessään) heidän ulkonäköään ja vaatevalintojaan.

ELLA YATTA on perheetön pätkätyön veteraani ja asuu itselleenkin yllättävästi paikassa, josta lähimmälle joogasalille on 50 km. Ella on keski-ikäinen, joten hänen lapsuudessaan ahdistusta hoidettiin pullalla eikä kriisiryhmillä. Tästä kiitolliset rasvasolut ovat piinanneet häntä koko elämän, ja nyt hän käy taisteluun niitä vastaan. Apuna ovat oivalliset koirat Voima ja Ilo sekä kaukaiset ystävät verkon kautta.



Vuoden 2010 laskiaistiistaista heinäkuun 21. päivään Ella pudotti painoaan 98,6 kilosta 75,6 kiloon riutumatta ja hyvissä voimissa. Kuluneen talven aikana jokin meni pieleen, ja nyt selvitetään mikä. Pitäkää peukkuja.



Voi Suomen nuoria!



Hmm.



En ole koskaan ollut sitä tyyppiä, joka toljottaa kanssaihmisiä ja arvostelee (ainakin hiljaa mielessään) heidän ulkonäköään ja vaatevalintojaan.



Siitä huolimatta nyt tukaluusalueella kamppaillessani olen alkanut kiinnittää huomiota teinityttöihin – johtuneeko sitten siitä, että alitajuisesti – ja epätoivoisesti – sitä kuitenkin pyrkii parikymppisen ruumiinrakenteeseen, tiedä häntä…



Kun itse peittelen jenkkakahvojani kaikenlaisilla huppareilla ja tunikoilla, en voi olla panematta merkille, että 15-25-vuotiaat tytöt eivät niin toimi. He eivät kerta kaikkiaan välitä: low-ride-farkut ovat yhtä lailla käytössä 85- kuin 55-kiloisillakin.



Nnnoh. Ehkä se on kiva, jos vaikka leikitään että tämä on vapautumista supermallistereotypiasta. Minä en usko että kyse on siitä.



Oli ihan pakko kaivaa esiin rippikouluaikainen luokkakuva, ja kyllä, muistikuvani oli oikea: meissä oli punkeroita, übersporttisia ja sitten tavallisia rimpuloita. Tällaista nykyneitokaisten kehonmallia ei ollut olemassakaan.



Ihan äskettäin nuorten naisten lihavuus oli lähinnä omenalihavuutta, tai siihen rinnastettavaa kokovartalolihavuutta. Mitä kummaa nyt on tapahtunut, kun yhä useammat neitoset paarustavat kivuliaan näköisen reisi-, pakara- ja lantiolihavuuden uhreina?



Olemme yhteiskuntana monin tavoin menossa kohti Yhdysvaltain antamaa mallia, mutta nyt se malli on päässyt hulahtamaan myös nuortemme kehoihin. Käsittämätön ahterilihavuus kertoo sitä, että normaali liikkuvuus on kadonnut – kaikilla on skootterit – ja nautittu ravinto on heseä ja mäkkäriä.



Tietyllä tavalla ihastelen sitä, että painoindeksin paukkuminen ei estä teinejä pukeutumasta kuten Cosmossa määrätään. Se surettaa, että tuollaisen rasvan sulattaminen käy yhä mahdottomammaksi, mitä lähemmäs kolmeakymmentä ikävuotta mennään.



Onnistuin itse teini-iässä hoikistumaan ihan luonnostaan – vauvarasva jäi yhden kesän fillarointien ja uintien myötä. En uskalla edes kuvitella, miten tuskallista on olla 18 ja keski-ikäisesti päärynä.