Kerran elämässäni loin rytmin ja vedon, joilla sekä kestävyys että lihaskunto nousivat huimasti. Olin jenkkivaihdossa ja kampuksella oli valtava liikuntakeskus, jonka palvelut olivat opiskelijoille ilmaisia.

ELLA YATTA on perheetön pätkätyön veteraani ja asuu itselleenkin yllättävästi paikassa, josta lähimmälle joogasalille on 50 km. Ella on keski-ikäinen, joten hänen lapsuudessaan ahdistusta hoidettiin pullalla eikä kriisiryhmillä. Tästä kiitolliset rasvasolut ovat piinanneet häntä koko elämän, ja nyt hän käy taisteluun niitä vastaan. Apuna ovat oivalliset koirat Voima ja Ilo sekä kaukaiset ystävät verkon kautta.



Vuoden 2010 laskiaistiistaista heinäkuun 21. päivään Ella pudotti painoaan 98,6 kilosta 75,6 kiloon riutumatta ja hyvissä voimissa. Kuluneen talven aikana jokin meni pieleen, ja nyt selvitetään mikä. Pitäkää peukkuja.



Oman elämänsä katsomossa



Kerran elämässäni loin rytmin ja vedon, joilla sekä kestävyys että lihaskunto nousivat huimasti. Olin jenkkivaihdossa ja kampuksella oli valtava liikuntakeskus, jonka palvelut olivat opiskelijoille ilmaisia. Tapasin sittemmin sanoa, että olen todennäköisesti Esko Ahon lisäksi ainut Amerikasta sutjakoituneena palannut.



Wannabe-boheemina olen aina pitänyt rutiineja lopullisen alistumisen merkkinä. Jenkkikevään selkeys ja edistys limittyivät täysin rutiineihin.



Luentoja oli tiettyihin aikoihin. Asuntolasta käytiin ruokalassa tiettyihin aikoihin. Tähän aikatauluun lähes jokapäiväiset kuntosalikäynnit solahtivat kuin itsestään ja lisäsivät päivien merkityksellisyyttä: olin oman elämäni toimija, matkalla itse määrittämääni tulevaisuuteen niin henkisesti kuin ruumiillisestikin.



En koskaan unohda sitä tunnetta, kun eräänä aamuna suihkussa tajusin, että minulla on vatsa - ei maha eikä etureppu eikä röllykkä, vaan oikea naisen vatsa. Salin seinällä oli mainos: ”Koska elämä ei ole penkkiurheilulaji”, ja se sai minut kyyneliin kun vihdoin ymmärsin sen.



Näinä päivinä vollotan Asicsin juoksumainoksille – niille, joissa juoksijoista karisee hien myötä ahdistus, stressi ja huoli. Tiedän mitä se tarkoittaa, ja haluan tavoittaa sen uudelleen.



Rytmittömien ja hallitsemattomien elämänvaiheiden myötä olen taantunut takaisin oman elämäni katsomoon. Olen kohdellut kehopoloistani pöyristyttävän huonosti jo kauan – ihan kuin tämä ainut maallinen majani olisi pari halpoja ja haperoita kroksikopioita, kun oikeasti haluaisin aitoja Minna Parikoita. Että kun ei se alun pitäenkään ollut priimaa, mitä väliä.



Tukaluusalueen auettua olen pinnistellyt elääkseni kuten saarnaan. Lankeemuksia on käynyt, mutta niistä on punnerrettu yli, eikä tässä päiviä tuhlata menneiden vatvomiseen. Toukokuun 10:stä alkaen olen pitänyt ruokapäiväkirjaa ja herännyt aamuisin malttamattomana näkemään, mistä tukaluusalue tänään löytyy. Ensi viikolla uskaltaudun jo vaakaan ja sitten tämä vasta alkaa.