Palvelukseenastumiseeni on enää alle kaksi viikkoa. Epäilys alkaa jo kalvaa mieltä. Mitä minä oikein ajattelin?

Saara Takku on 19-vuotias insinööriopiskelija. Hän harrastaa metsästys- ja koiraurheilua hyperaktiivisen paimenkoiran kanssa. Heinäkuussa Saara aloittaa armeijassa. Riittääkö urheilullisen mimmin kunto alokkaalle?



Odotus, jännitys ja epävarmuus



Palvelukseenastumiseeni on enää pari päivää. Epäilys alkaa kalvaa mieltä. Mitä minä oikein ajattelin? Siirtää nyt vuodella iloista opiskelijaelämää ja eristää itsensä ystävistään viikoiksi. Toisaalta, eihän minulla ole ikinä ollut vaihtoehtoa. Olin vasta kolmevuotias vuonna 1995 kun naiset päästettiin liittymään armeijan riveihin, enkä näin ollen edes muista aikaa jolloin se ei olisi onnistunut. Ja aina minä olen tiennyt, että armeijaan menen, mietittyäni koko asiaa ensimmäisen kerran yläasteikäisenä.



Ja nyt sitten pitäisi lunastaa lupaus ja mennä tekemään mitä on tälle maalle velkaa. Kansalaisvelvollisuutensa. Pitäisi mennä hankkimaan uusia ystäviä, kokemuksia, ainutlaatuista koulutusta, paljon liikuntaa ja raitista ilmaa. Hui kamala. Niin mikäs tässä olikaan taas se negatiivinen puoli?



Myönnetään. Mieli on tehnyt perua koko juttu. Mutta ei se niin onnistu. Kaikkien niiden nuorten miesten hengessä, joille armeijan peruminen on lähes mahdotonta. Mennään isän ja isänisän jäljissä Niinisaloon noudattamaan suvun perinteitä. Ehkä siellä on omakin poika tai tytär sitten vuosien päästä.



Ja tähän on kuitenkin valmistauduttu ja odotettu. Lenkkeilty on enemmän tai vähemmän kausittaisesti. Aina silloin kun on muistettu, että ai juu, armeija. Liikuntamuodot ovat vaihdelleet sauvakävelyn ja juoksun välillä ja kuntosalipuolta viime aikoina vain normaalien punnerrusten ja vatsalihasliikkeiden muodossa.



Peruskuntoni on kuitenkin, jos ei hyvä, niin toivon mukaan riittävä. Koiran kanssa on tullut lenkkeiltyä reippaasti välillä montakin tuntia päivässä, mutta en silti tunne itseäni huippu-urheilijaksi, pikemminkin kirjamadoksi jolla on rullalauta. Mutta usko itseen on merkittävä. Minä jaksan juosta, ja jos en, niin ryömin pelkän sisun voimalla. Ja, kuten niin moni nainen on todennut, jos nuo pojat tähän pystyy, me pystymme tähän vielä sitäkin paremmin.



Olen myös ottanut selvää kaikista niistä puolustusvoimien lähettämistä lapuista ja kyselyistä, kauankos neiti haluaisi viipyä. Yhdeksän kuukautta vastaa neiti. Rasti ruutuun sitten ja paperi palautuskuoreen.



Yksi iso syy armeijaan menemisessä on minulle sotakoiranohjaajakoulutus. Sen jos saan, ovat unelmani täyttyneet. Myönnän tosin, että olin menossa armeijaan jo kauan ennen kuin sain tietää tällaisesta vaihtoehdosta, mutta oli se kuitenkin merkittävä lisäkannuste. Mahdollisuus päästä kouluttamaan oikeita työkoiria valtion tehtäviin on kutakuinkin ainutlaatuinen, ja sillä voisin sitten jälkeenpäin leveillä kaikille jotka jaksavat kuunnella.



Asepalvelukseen on mukava lähteä kun on saanut kotoa kannustusta. Varsinkin vanhemmat miehet ovat innoissaan. Heille jos mainitsee armeijasuunnitelmista saa lähes poikkeuksetta vastaansa iloiset tarinat jokaisen omista armeija-ajoista. On sen pakko olla melkoinen kokemus, kun kuitenkin kaikilla sen suorittaneilla on jälkeenpäin vain mukavia muistoja eteenpäin kerrottavina. Melkein ainakin.



Odotan innolla. Ja kauhulla. Minustakin sitten tosiaan tulee Suomen sotilas.