Minulla on tässä lähellä sielusparrari Mari, herkkusuu jonka kanssa voi puhua päättymättömiin vaikkapa ruumiinkulttuurin eri osa-alueista.

ELLA YATTA on perheetön pätkätyön veteraani ja asuu itselleenkin yllättävästi paikassa, josta lähimmälle joogasalille on 50 km. Ella on keski-ikäinen, joten hänen lapsuudessaan ahdistusta hoidettiin pullalla eikä kriisiryhmillä. Tästä kiitolliset rasvasolut ovat piinanneet häntä koko elämän, ja nyt hän käy taisteluun niitä vastaan. Apuna ovat oivalliset koirat Voima ja Ilo sekä kaukaiset ystävät verkon kautta.



Vuoden 2010 laskiaistiistaista heinäkuun 21. päivään Ella pudotti painoaan 98,6 kilosta 75,6 kiloon riutumatta ja hyvissä voimissa. Kuluneen talven aikana jokin meni pieleen, ja nyt selvitetään mikä. Pitäkää peukkuja.



Kirmailemaan!



Minulla on tässä lähellä sielusparrari Mari, herkkusuu jonka kanssa voi puhua päättymättömiin vaikkapa ruumiinkulttuurin eri osa-alueista. Mari ei tosin hetkeen lähde minua lenkkipolulle kirittämään, kun esikoinen saapuu alle kuukauden päästä.



Mari on juoksija. Minä en. Olen ihan viime aikoina kehittänyt halun ja tarpeen pystyä juoksemaan ja tästä on riittänyt puhetta.



Ystävälläni on loistavat geenit ja hieno fysiikka, siksi hän pystyy juoksemaan. Minulla on paitsi sumopuku ylläni, myös kasvukauden ylipainon rasittamat nilkat ja polvet. Mutta olen päättänyt oppia juoksemaan, koska olen lukenut liikaa sen zeniläisistä ulottuvuuksista.



En ole kuitenkaan pystynyt vielä edes kokeilemaan, koska juokseminen on minulle vain Cooperin testejä ja raivokasta maratoonitreenausta. Mari onnistui kääntämään ajatukseni tämän suhteen.



Miksi pitäisi treenata kellojen tai kilometrien perusteella? Miksi ei voisi vain juoksennella ja kirmailla? Lenkkipolulle lähtiessä voisi kuunnella omaa kehoaan. Se sanoo: ”Nyt painetaan tuo mäki ylös!” tai ”Hei, tässä kohtaa voisi höllätä”.



Oman kehon kuuntelu se vasta vaikeaa onkin. Minäkin olen kielitaidottomana kuvitellut, että se haluaa enimmäkseen maata sohvalla ja juoda punkkua ja syödä konvehteja. Jäljet pelottavat.



Tämä vieraus omassa itsessä on älytöntä. Kun lähden bussilla tai junalla jonnekin, minun on tiedettävä lähtö- ja saapumisaika – haluan tarkan tiedon kulkemisestani. Mutta kun kyse on elämän matkasta ja tästä korvaamattomasta vehikkelistä joka on minun kehoni, en välitä yhtään. Mikä tässä kuvassa on vikana?



Näen usein unia juoksemisesta. Niissä nousen lähes lentoon joka askeleella ja herättyäni olen huikaisevan onnellinen.



Vedettäköön risti seinään: se on alkanut.



Rakastin kaupunkijuhannuksia, kun kaikki autioitui ihmisten lähdettyä maalle. Hämmästyttävää kyllä, myös maaseututaajamasta lähdetään juhannukseksi ”maalle”. Niinpä koko kylä oli käytettävissäni, kun otin ensijuoksuaskeleitani huonoilla tossuilla. Nyt se on alkanut.