Seisoa tökötämme vanhan työkaverini kanssa museojonossa Hollannin koleassa kevätilmassa ja vaihdamme kärsimättöminä jalkaa puolelta toiselle.

 

Vähitellen puheemme hyytyy ja huomaamme katselevamme pää kallellaan samaan pisteeseen.

Lähes kosketusetäisyydellä seisoo hauskannäköinen pariskunta, joka käy vilkasta keskustelua. Pian mies sipaisee naisen hiuskiharan korvan taakse, ja noin, naisen katse pehmenee sekunnissa ja hymyssä tapahtuu muutos.

”Kuinka monta vuotta?” kaverini kysyy.

”Ei yhtään. Alussa ovat. Katso nyt, kuinka  intensiivistä niiden keskustelu on, ja miten ne hipaisevat toisiaan, ja miten ne katsovat toisiaan, ja ja ja...”

”Siis romanttinen yhteinen ulkomaanviikonloppu?”

”Kyllä, ei ehkä ensimmäinen, mutta tuore homma selvästi.”

Jäämme koukkuun. Koko viikonloppureissumme ajan törmäämme Niihin. Vastarakastuneet tunnistamme heti. Salarakkaitakin uskomme näkevämme. Mutta kiinnostavimpia ovat jo vähän kypsemmät pariskunnat. Vieläkin he kävelevät käsi kädessä, juttelevat innostuneesti, nauravat toistensa jutuille. Miten ihmeessä he ovat onnistuneet säilyttämään tuon tunnelman välillään? Vai ovatko he sittenkin tuore pari?

Mitä kauemmin rakkaustutkimuksemme sightseeingin ja shoppailun lomassa jatkuu, sitä selvemmin tajuamme, kuinka hyvin me toisemme tunnemme. Me seitsemän vuotta sitten tutustuneet työkaverukset.

Osaamme ennakoida toistemme reaktiot ja arvaamme, mitä toinen seuraavaksi sanoo ja mihin tarttuu. Milloin toista alkaa väsyttää tai kyllästyttää. Poimimme katuvilinästä samat ihmiset, teemme samansuuntaiset analyysit. Muutaman suhde­bongauksen jälkeen ei tarvitse enää kysyä kuinka monta vuotta tai tyrkkiä kylkeen kyynärpäällä, vaan vilkaisu sen jo kertoo. 

”Voi apua, mehän olemme kuin vanha pari”, kaverini tikahtuu nauruun  terassilla tutkimusta jatkaessamme.

Ehkä olemme kehittelemissämme tarinoissa oikeilla jäljillä, ehkä emme. Mutta  kun rakkaus kävelee vastaan, sen kyllä huomaa.