Kuvat: Meeri Koutaniemi
Kuvat: Meeri Koutaniemi

Etiopialainen Bezunesh Lombebo uskalsi avata suunsa elämästään ympärileikattuna naisena. Sen jälkeen moni tyttö on pelastunut. Bezunesh uskoo, että vielä meidän elinaikanamme julma silpomisperinne loppuu.

Joitakin ihmisiä on vaikea unohtaa.

Kolme vuotta sitten Addis Abebassa Bezunesh Lombebo katsoi silmiin ja puhui. Puhui neljä tuntia. Bezunesh oli teologisen seminaarin opiskelija, hän toipui yhä alle vuoden ikäisen lapsensa synnytyksestä ja oli saanut mittansa täyteen. Täyteen jatkuvasta kivusta ja kauhusta. Siitä, että joka päivä uudet tytöt ympäri Etiopian – ja maailman – joutuvat kokemaan saman.

Hän halusi, että naisten silpominen loppuu.

Joskus lyhyessä ajassa tapahtuu ihmeitä. Nyt Bezunesh on selvinnyt hengissä toisenkin lapsen synnytyksestä. Hän on saanut sadat naiset luopumaan tyttäriensä ympärileikkauksesta. Hänen miehensä on ryhtynyt tukemaan vaimoaan ja kiertää mukana puhumassa ihmisille. Yhteisössään Bezunesh on sekä ihailtu että karsastettu kummajainen: tasa-arvoisessa liitossa elävä nainen, joka uskaltaa puhua julkisesti suunsa puhtaaksi.

Kolme vuotta sitten Bezunesh kertoi, mitä oli 10-vuotiaana kokenut:

Mikään ei ollut valmistanut Bezuneshia siihen, mitä aamun valjetessa tapahtui. Kun aurinko nousi, tytöt erotettiin. Kaunis uusi mekko riisuttiin pois, ja Bezunesh puettiin yksinkertaiseen kaapuun. Äidin veli talutti hänet ulos ja istutti pikkuruiselle tuolille. Enon voimia tarvittiin pitämään Bezuneshia kiinni. Muuten ympärillä oli vain naisia: äiti, tädit ja naapurin emännät.

– He kaikki itkivät, sillä he tiesivät, mitä joutuisin kokemaan.

Ympärileikkauksen teki tuttu nainen, jolle se oli elinkeino. Eno peitti Bezuneshin silmät ja otti toisella käsivarrella tiukan otteen. Bezuneshin jalat levitettiin, ja nainen leikkasi partaveitsen terällä irti tytön klitorik­sen ja kaikki ulkoiset sukuelimet.

– Kipu oli sellainen, että se tuntui aivoissa asti, Bezunesh kertoo pidellen kättä pää­laellaan.

Nyt, 16 vuotta myöhemmin hän arvioi koko toimenpiteen kestäneen kolmisen minuuttia. Koko sen ajan hän pysyi tajuissaan. Ja vielä sen aikaa, kun hänet kannettiin kotimajaan vuoteelle. Sitten pimeni. (Me Naiset 1/2012)

Kertomus ei suinkaan päättynyt siihen. Bezunesh jakoi koko elämäntarinansa, joka oli selviytymistä ensin silpomisesta, sitten kuukautisista, avioelämästä, synnytyksestä… Mutta myös selviytymistä yhteiskunnassa, jossa nainen ei ole oikein mitään. Bezunesh ei hyväksynyt sitä. Asioille on voitava tehdä jotain, hän sanoi.

Suomessa moni luki Bezuneshin haastattelun, mutta yksi lukija tarttui puhelimeen. Muusikko Henrica Fagerlund-Sippoin soitti ja pyysi Bezuneshin yhteystietoja. Hänkin halusi tehdä asioille jotain.


Bezuneshin puoliso Tasfey jätti oman työnsä kiertääkseen vaimonsa mukana. Pariskunta herättääkin kummastusta yhteisössään. ”Olemme hyvin rakastuneita”, Bezunesh sanoo.

Naisemme Etiopiassa

Tammikuisena maanantaina 2015 Bezunesh Lombebo tapaa valokuvaaja Meeri Koutaniemen Addis Abebassa. Hän ei saavukaan paikalle kaksin 1,5-vuotiaan kuopuspoikansa Amenin kanssa, vaan mukaan on lähtenyt puoliso Tasfey Alamu, vaikka Damboyan kylästä on pääkaupunkiin päivän matka.

– Hän halusi tulla mukaan, jotta voi juosta poikamme perässä ja minä voin puhua rauhassa, Bezunesh hymyilee.

Hänellä onkin puhuttavaa, sillä kolmeen viime vuoteen mahtuu paljon.

Kun Bezunesh puoli vuotta Me Naisten haastattelun jälkeen valmistui teologisesta seminaarista, hän muutti maalle miehensä ja vanhemman poikansa, nyt 3-vuotiaan Ebenezerin luo. Hän suunnitteli työtä kirkon palveluksessa, mutta tiesi sen olevan vaikeaa: jo koulussa oli tullut selväksi, että Etiopiassa miehet kiilaavat etusijalle, oli kyse työnhausta tai mistä tahansa julkisesta tehtävästä.

Bezunesh ei ehtinyt hakea töitä, sillä kesällä 2012 hän sai Suomesta ehdotuksen. Henrica kokosi Suomessa tukirinkiä ja halusi palkata Bezuneshin puhumaan kokemuksistaan ja ympärileikkauksen vaaroista Etiopiassa.

Jos joku sivullinen epäilikin tällaista spontaania ruohonjuuritason viritelmää, Bezunesh ei. Hän on syksystä 2012 lähtien kiertänyt puhumassa ja opettamassa ihmisiä, lähinnä kirkkojen kautta ja kristillisissä yhteisöissä. Etiopiassa, kuten monissa muissakin maissa, tyttöjä ympärileikkauttavat sekä kristityt, muslimit että animistit. Kouluttamattomat ihmiset kuitenkin usein luulevat, että peruste löytyy uskonnosta, ja osin siksi perinne pysyy voimissaan.

Bezunesh onkin hyödyntänyt teologian opintojaan opetuksessaan: hän käy läpi Raamattua kohta kohdalta ja näyttää, ettei sieltä löydy mitään vaatimusta saati perustetta tyttöjen silpomiselle.


Kuopus Amen jää Bezuneshin viimeiseksi lapseksi. Äiti haluaa kouluttaa poikansa hyvin.

Haavat auki ja julki

Vähintään yhtä tehokasta on ollut hänen oma, hätkähdyttävä avoimuutensa.

Bezunesh halusi naimisiin, mutta tunsi samalla kylmän kauhun hiipivän kehoonsa. Naimisiinmeno tarkoitti lapsia, mikä tarkoitti seksiä.

– Pyysin miestäni istumaan alas ja kerroin hänelle, kuinka pahasti minut oli silvottu. Kerroin, kuinka hirveästi pelkäsin yhteis­elämää. Hän oli surullinen ja tunnusti pelkäävänsä myös. Mutta hän rohkaisi minua ja sanoi, ettei minun tarvitsisi pelätä. Hän lupasi olla kiltti.

Bezunesh sanoo, että muisto ympärileikkauksesta oli painunut ennen häitä jonnekin niin syvälle, että kipukokemusta oli vaikea sellaisenaan palauttaa mieleen. Hääyön jälkeen ei enää ollut.

– Kolmeen päivään en pystynyt liikkumaan. Joka ikinen yhdyntä oli kuin uusi ympärileikkaus. (MN 1/2012)

– Ei ole helppoa puhua näin henkilökohtaisista asioista, mutta olen omistautunut tälle asialle. Kouluttaessani naisia kerron avoimesti siitä, millaista seksi­elämämme on puolisoni kanssa. Olen yhä jokaisen yhdynnän jälkeen niin kipeä, että pystyn harrastamaan seksiä korkeintaan joka kolmas päivä. Mieheni on onneksi hyvä minulle ja kysyy, pystynkö siihen, Bezunesh sanoo.

– Naiset kuuntelevat kiinnostuneina, mutta eivät alkuun uskalla jakaa omia kokemuksiaan. Sosiaalinen pelko ja häpeä on niin suuri. Siksi aloitan nykyään kysymällä naisilta, kuinka teidän avioliittonne voi. Sitä kautta olen saanut heidät puhumaan.

Ja kun naiset ovat alkaneet puhua, joukosta on löytynyt samanlaisia ja vieläkin vaikeampia kohtaloita. Yhdyntäkipujen ja nautinnon puutteen lisäksi ympärileik­kaukset aiheuttavat tytöille monia vakavia ongelmia: tulehduksia, kiinnipitämisestä johtuvia luunmurtumia, avanteita, lähikudosten vaurioitumista, virtsaamis­vaikeuksia, verenmyrkytyksiä, pidätys­kyvyttömyyttä, lapsettomuutta, synnytysvaikeuksia ja jopa kuoleman.

Bezunesh on ollut vähällä kuolla molemmissa synnytyksissään.

Kun poltot alkoivat, Bezunesh yritti sairaalaan, josta hänet käännytettiin toiseen. Vaikka Etiopiassa ympärileikatut synnyttäjät ovat enemmän sääntö kuin poikkeus, Bezuneshin tilanne järkytti lääkäritkin. Hänet käännytettiin kolmanteen sairaalaan, jossa hoidettiin kaikkein vaikeimpia ta­pauksia.

– Lääkäri kysyi heti, että mihin ihmeen heimoon oikein kuulut, kun sinua ei ole edes ommeltu, vaan olet kuroutunut kiinni. (MN 1/2012)

Esikoinen syntyi kolmen vuorokauden päätteeksi pääkaupungissa. Kun Bezunesh odotti toista lastaan, hän synnytti Irgalemin maaseutukaupungissa. Kesäkuussa 2013 hän lähetti Facebook-viestin: ”Toivon rukouksiasi ja rohkaisuasi, kunnes lapsi on syntynyt.” Kuopus syntyi nopeammin kuin esikoinen, mutta jos mahdollista, vieläkin kivuliaammin.

– Synnytyksen jälkeen sain pahan tulehduksen, ja olin pitkään sairaalassa. Kahteen kuukauteen en voinut istua. Pahinta oli virtsaaminen.

Jos puhe intiimivaivoista on kiusallista länsimaalaiselle, Etiopiassa se on tabu. Maassa on erityisiä fistula-sairaaloita, jotka on tarkoitettu ympärileikkauksen seurauksena pidätyskyvyttömiksi vaurioituneille naisille. Toimenpide, jonka piti estää häpeä, aiheuttaakin vielä suuremman ja ajaa yhteisön ulkopuolelle. Siitäkin naiset ovat avautuneet Bezuneshille.


Pääkaupungissa Addis Abebassa naisten asema paranee nopeimmin. Bezunesh kiertääkin maaseudulla, jossa naiset ovat yhä miesten omaisuutta.

Pyykkäävä mies

Vuosi sitten Bezuneshin mies Tasfey lähti vaimonsa työhön mukaan.

– Vaimoni oli vaikea puhua asiasta miehille. Ratkaisimme asian niin, että minä puhun heille, Tasfey kertoo.

Tasfeytä on välillä tarvittu myös naisten ryhmään todistamaan Bezuneshin kertoma todeksi.

Tasfey ja Bezunesh kuuluvat molemmat maaseudulla asuvaan kambata-heimoon, jossa moinen avoimuus ja perinteitä vastaan toimiminen osoittaa ennenkuulumatonta rohkeutta sekä naiselta että mieheltä. Tasfey ja Bezunesh tuovatkin useasti esiin uskonsa, joka saa heidät jatkamaan työtään.

– Rukoilin pitkään, että löytäisin vaimon. Tapasimme seminaarissa, ja kun juttelimme, sain selville, että me molemmat haluamme palvella Jumalaa kuuntelemalla sydäntämme, Tasfey sanoo.

Mutta paljon parisuhteessa on tapahtunut myös siksi, että Bezunesh uskalsi aloittaa oman työnsä. Kolme vuotta sitten hän kehui miestään viisaaksi ja kiltiksi, mutta antoi ymmärtää, että päätösvalta asioista oli miehellä, kotityöt kuuluivat yksin hänelle ja että intiimeistä asioista, saati tunne-elämästä, ei sopinut puhua.

Nyt mies kipittää kuopuksen perässä, katsoo ihailevasti vaimoaan ja on jättänyt oman, entisen työnsä lähteäkseen Bezuneshin työhön mukaan.

– Hän kannustaa minua, ja puhumme avoimesti kaikesta. Kun minä siivoan, hän pesee pyykit, kun minä laitan ruokaa, hän hoitaa ja pesee lapset, Bezunesh kertoo.


”Käytän kasvojani ja kehoani, kun opetan ihmisiä. Kun puhun yhdynnästä, koko kehoni menee suppuun kivusta”, Bezunesh kertoo.

Säästyneet veljentyttäret

Yhteisössään pariskunta herättää risti­riitaisia tunteita.

– Osa hyväksyy meidät, osa ei. Kouluttamattomat ihmiset syyttävät minua työstäni, Bezunesh kertoo.

Yksi heistä on Bezuneshin oma äiti. Hän, joka syötti ja hoiti kuolemankielissä viruvaa kymmenvuotiasta tytärtään viikkokausia ympärileikkauksen jälkeen. Lohdutti, ettei kannata välittää. Että tytär paranee kyllä. Hän, joka päästi humaltuneen ympärileikkaajan silpomaan tyttärensä vielä tavallistakin pahemmin.

Mutta jokin on myös muuttunut. Kolme vuotta sitten Bezunesh oli raivoissaan äidilleen, joka oli ollut mukana järjestämässä hänen 8-vuotiaan veljentyttärensä ympärileikkausta. Viisi nuorempaa sisarusta säästyvät kuitenkin siskonsa kohtalolta, sillä puhuttuaan Bezuneshin kanssa veli on kääntynyt vastustamaan tyttöjen silpomista. Myös Tasfeyn suku on vähä vähältä kääntymässä perinnettä vastaan.

Moni muukin mies ja nainen on muuttanut mielensä kuunneltuaan Bezuneshin ja Tasfeyn opetusta. Yksi perinnettä vastaan kääntynyt muuttaa paitsi lastensa elämän, yleensä myös usean läheisensä mielipiteen. Se on tehokkaampaa kuin mikään virallinen valistus – tai laki: ympärileikkaus kun on ollut jo monta vuotta virallisesti kielletty Etiopiassa. Bezunesh ja Tasfey ovat pyrkineet puhumaan erityisesti kylien ja yhteisöjen avainhenkilöille, joilla on vaikutusvaltaa jakaa asiaa eteenpäin.

Avaimena muutokseen Bezunesh pitää myös avoimuutta. Kun ympärileikkauksen seurauksista vihdoin uskalletaan puhua, voidaan sen järjellisyyskin yhdessä kyseenalaistaa.

Naiset ovat keskeisessä asemassa, sillä he usein vastaavat ympärileikkauksen järjestämisestä. Miesten mielen muuttaminen taas on tärkeää, sillä he vastaavat yhteisön äänestä: siitä, joka pitkään on iskostanut jäsenilleen, että ympärileikatut tytöt ovat yhteisön ylpeys, leikkaamattomat häpeä. Miehillä ei ole yleensä aavistustakaan, kuinka väkivaltainen ympärileikkaus todella on. He ovat myös ymmärtäneet, että parisuhteet voisivat olla paljon onnellisempia, jos seksi olisi toisellekin osapuolelle ilon eikä pelon aihe.

Kuten Tasfey sanoi raamattukoulun loppupuheenvuorossaan opiskelijoille: ”Naiset ja miehet, älkää tuhotko kehoanne, joka on tarkoituksella luotu. Myös minä menetin sen tärkeän kehon osan, jonka vaimoni menetti, ja kärsin siitä, kun harrastamme seksiä. Vaimoni myös synnytti kaksi lasta suurilla kärsimyksillä.”

Poissa silmistä ja mielestä

Vaikka Bezunesh on omistautunut ympärileikkauksen vastaiselle työlle, hänelle se on osa suurempaa: naiset on saatava nostettua miesten omaisuudesta tasavertaisiksi ihmisiksi yhteiskunnassa. Tyttöjä on koulutettava, ja arkiset sananparret, kuten ”Naisen ja aasin paras lääke on kepillä lyöminen”, tehtävä käyttökelvottomiksi.

Työssään Bezunesh matkustaa paljon, mutta rutkasti aikaa kuluu myös opetusmateriaalin kokoamiseen. Lisäksi hän raportoi työstään suomalaiselle tukiringilleen.

Suomalaisten reaktiot naisten ympärileikkauksesta kertoviin juttuihin ja kuviin eivät ole olleet pelkästään myönteisiä. Moni on sanonut, ettei halua tietää koko asiasta. Toisten mielestä on ylimielistä tai holhoavaa puhua aiheesta, jos ei itse tule kyseisestä kulttuurista.

Miltä Bezunesista itsestään tuntuu tehdä oman elämänsä intiimeimmistä asioista selkoa vieraille ihmisille, jotka asuvat kaukana pohjoisessa?

– Ajattelen, että tekoni ja sanomiseni hyödyttävät muita. Olen iloinen, jos joku lukee haastatteluni. Haluan vaikuttaa myös Suomessa asuvien afrikkalaisten naisten mielipiteisiin, hän sanoo.

Tukirinki on usein saanut koottua Bezuneshille ja hänen miehelleen molemmille 250 euron kuukausipalkan, mutta joskus rahat jäävät sen alle. Silloin Henrica lähettää sen, mitä on saanut kokoon.

– Jatkaisin tätä työtä, vaikken saisi rahaa. Olen äärettömän kiitollinen kaikesta tuesta, mitä suomalaiset antavat, ja vaikuttunut siitä, että he haluavat pelastaa tyttöjä. Yhdessä voimme muuttaa maailmaa, Bezunesh sanoo.


Perheen esikoispoika, 3,5-vuotias Ebenezer on 10- ja 14-vuotiaiden sukulaistyttöjen hoivissa, kuten usein Bezuneshin ja Tasfeyn matkoilla.

Opintoja, ei lapsia

Naisten asema paranee Etiopiassa nopeimmin kaupungeissa. Addis Abebassa enää harva tyttö ympärileikataan. Siksi Bezunesh onkin keskittänyt työtään maaseudulle, jossa joillakin seuduilla pahinta muotoa olevalta silpomiselta säästyy vain kymmenes tyttö.

Bezunesh uskoo, että hänen elinaikanaan on mahdollista päästä ikiaikaisesta perinteestä eroon. Vaikka hän on nähnyt koko elämänsä vastustusta, hän kohtaa nyt jatkuvasti naisia ja miehiä, jotka muuttavat kantansa ja jatkavat työtä omissa yhteisöissään.

Omassa elämässään hän haaveilee vielä lisäopinnoista, tohtoriksi asti. Sen toteutumista ei ole edes vaikea uskoa. Kolme vuotta sitten Bezunesh teki 15-tuntisia opiskelupäiviä Addis Abebassa.

– Minulla on kova ikävä perhettäni, mutta sitäkin on parempi olla ajattelematta nyt. Mitä nopeammin valmistun, sitä nopeammin pääsen heidän luokseen.

Sitä odottaessa Bezuneshilla on aikaa parantua. Hän ei ole vieläkään oikein toipunut synnytyksestä. Kaikesta kokemastaan huolimatta Bezunesh toivoo saavansa vielä lisää lapsia. Sitä vartenhan hän on mennyt naimisiin. (MN 1/2012)

Synnytyksestä Bezunesh toipuu nytkin, vaikka kuopus on jo 1,5-vuotias. Juuri siitä syystä hän ei enää toivo lapsia. Eikä niitä tule, sen päätöksen aviopari on tehnyt yhdessä.

Avioliitolle on löytynyt monta muuta tarkoitusta.

– Me jaamme kaiken, teemme työtä yhdessä, esiinnymme julkisesti yhdessä, Bezunesh sanoo.

– Meillä on yhteinen visio, Tasfey lisää.

Tuhoisa perinne

> Maailmassa elää noin 130 miljoonaa ympärileikattua naista ja tyttöä, yksin Etiopiassa miltei 24 miljoonaa.

> Tyttöjen ympärileikkauksissa on kolme päätyyppiä:

1. Klitoriksen kärjen poistaminen tai klitoriksen osittainen tai täydellinen poistaminen.

2. Klitoriksen poistaminen sekä pienten häpyhuulien leikkaaminen osittain tai kokonaan.

3. Ulkoisten suku­elinten osittainen tai täydellinen poistaminen sekä typistettyjen häpyhuulien yhteen ompeleminen niin, että virtsan ja kuukautisveren poistumiseksi jätetään vain pieni aukko.

> Tyttöjen ympärileikkaus vähentyy maailmassa jatkuvasti, mutta esimerkiksi Etiopiassa on vielä alueita, joissa 90 prosenttia tytöistä leikataan kolmannen tyypin mukaisesti.

Lue lisää:

Ympärileikatun naisen tarina

Ympärileikatun naisen tarina pakotti auttamaan

Työ laajeni

Bezuneshin ystävät ry:n toiminta laajeni viime vuonna Keniaan, kun Henrica Fagerlund-Sippoin otti yhteyttä Meeri Koutaniemeen, joka oli kuvannut Keniassa ympärileikattuja tyttöjä. Nyt yksi heistä, Elizabeth Nkere, 20, kiertää kertomassa omaa tarinaansa ja kouluttamassa uusia aktivistityttöjä. Naisten työstä voi lukea blogista Ihmiselle.blogspot.fi. Meeri Koutaniemen valokuvanäyttely Vaihtoehto Elizabethistä ja tyttöjen ympärileikkauksesta Suomen valokuvataiteen museossa 12.4 asti.

Merimieheksi opiskellut Nina Saurén, 56, koki itsensä vangiksi, jonka oli vaikea pysytellä hereillä, kun hän työskenteli maissa.

Laivalla työtään tekevä Nina Saurén on elänyt vuosikymmenten ajan elämäänsä aaltojen päällä. Ensimmäisen kerran hän lähti merille jo vuonna 1980.

– Rakastuin 17-vuotiaana yhteen perämieheen ja kävin usein hänen laivassaan sen ollessa Inkoon hiilisatamassa. Sieltä sain kipinän ja heti kun täytin 18 vuotta, lähdin itsekin poikaystävän varoituksista huolimatta. Enkä ole katunut.

Nina opiskeli merimieheksi helsinkiläisessä ammattikoulussa. Opintojensa jälkeen hän työskenteli monessa paikassa: kannella, laivapoikana ja puolimatruusina niin tankkilaivoissa sekä matkustaja-aluksissa.

Hän ehti seilata sillä rupeamalla muutaman vuoden ja sitten oli perheen vuoro. Hän synnytti kolme lasta. Hän jäi maihin pariksikymmeneksi vuodeksi ja oli töissä myös asiakaspalvelutehtävissä.

”Sain kipinän poikaystävältäni ja heti kun täytin 18 vuotta, lähdin merille. Enkä ole katunut.”

– Työskentelin eräässä yrityksessä, joka välitti puhelimitse aikatauluneuvontaa julkisiin kulkuneuvoihin. Työ oli tylsääkin tylsempää, ja minun oli jopa vaikea pysytellä hereillä. Koin sen niin pitkästyttäväksi. Työkaverit ja esimiehet olivat mukavia, mutta itse työ oli kyllä niin pakkopullaa!

– Jotkut asiakkaat olivat törkeitä. Kuulin huoraksi haukkumista ja haistattelua. Enkä ollut ainoa, joka koki työn vastenmieliseksi ja tylsäksi. Eräs mies sanoi tauolla miltei joka päivä yhden ainoan sanan: ”Booooring”.

Nina Saurén on opiskellut muun muassa merimieheksi. Kuva: Kotialbumi
Nina Saurén on opiskellut muun muassa merimieheksi. Kuva: Kotialbumi

 

”Nuoruusvuosilta tuttu vapaudentunne”

Me Naiset kysyi äskettäin suomalaisilta pitkäveteisestä työstä. Jutussamme 11 alansa ammattilaista, muun muassa it-alalta ja kirjastosta, kertovat, miten he selviävät päivästä toiseen tylsässä työssä. Monille palkkakuitti on yksi tärkeimmistä innostajista. Toiset pelkäävät ikärasismia eivätkä halua enää yrittääkään vaihtaa työpaikkaa. Jotkut käyvät töissä ”ihan sama” -asenteella.

Nyt kun joku puhuu tylsästä työstä, Nina ajattelee olevansa onnekas. Hän sai tarpeekseen ja selätti pitkäveteisten töiden jakson. Nyt hän nauttii elämästään täysillä 56-vuotiaana.

– Olin kymmenen vuotta maissa töissä. Koko ajan koin valtavaa turhautumista ja olin kyllästynyt työrytmiin. Tunsin itseni melkeinpä vangiksi työpaikallani. Kun lapset aikuistuivat, lähdin takaisin laivaan ja tunsin nuoruusvuosilta tuttua vapaudentunnetta. Oloni oli erittäin helpottunut.

” Minulla on tavallaan kaksi elämää ja kaksi kotia, enkä ehdi pitkästyä niiden välillä.”

Hän ei voisi enää kuvitellakaan, että palaisi vielä joskus vastaaviin töihin. Mutta turhautuuko hän koskaan laivalla?

– Minulla ei ole koskaan tylsää nykyisessä duunissani risteilijällä, jossa toimin catering-tehtävissä. Vapaa-aikana käyn salilla, ulkoilen, seurustelen muiden kanssa messissä tai katson telkkaria hytissä. Suurin osa vapaa-ajasta menee kyllä nukkuessa.

Työskentely laivalla ei ole Ninan mukaan pelkkää työssä käymistä, vaan kokonainen elämäntapa.

– Eiväthän ne kaikki työtehtävät aina niin inspiroivia ole, mutta kokonaisuus painaa paljon. Olen luonteeltani vähän levoton ja siksi tämä työ sopii minulle, sillä olen viikon töissä ja viikon vapaalla. Minulla on tavallaan kaksi elämää ja kaksi kotia, enkä ehdi pitkästyä niiden välillä. Kaikki eivät sovellu tähän elämään, sillä olemmehan me ihmiset erilaisia.

Kysely

Oletko vaihtanut työpaikkaa sen pitkäveteisyyden vuoksi?

Jaana Kivimäki halvaantui, kun hevoskuljetusauton lastaussilta katkaisi hänen selkärankansa. Ensin Jaana oli katkeroitua, mutta sitten hän päätti selviytyä.

Punaisen omakotitalon oven avaa hymyilevä emäntä. Vaikka kello on vasta yksitoista, Jaana Kivimäki , 44, on ehtinyt jo paljon. Hän on herännyt kuudelta, ruokkinut hevosensa ja ajanut 25 kilometrin päähän ratsastushallille. Kello kahdeksalta hän on aloittanut kolmen vartin treenit valmentajansa kanssa. Tänään kaksikko kävi läpi lähestyvien SM-kisojen ratoja.

Jaana kelaa pyörätuolillaan keittiöön. Henkilökohtaiset avustajat Linda ja Tiia käyvät pöydän ääressä läpi lähiviikkojen aikataulua. Rekkakuskina ja maanviljelijänä työskentelevä kihlattu Teppo tulee tervehtimään.

– Kodissamme on päivisin vilskettä. Ihmisiä tulee ja menee, ovet ovat jatkuvasti auki, Jaana sanoo ja kaataa kahvia Muumi-mukeihin.

Jaana aloitti ratsastamisen kuusivuotiaana, kun hänen isänsä hankki perheeseen ensimmäisen ravihevosen. Jaana kokeili muitakin lajeja, kuten laskettelua, mutta hevosissa oli taikaa, jota ei löytynyt muualta.

– Kun ymmärsin, että pystyn hallitsemaan isoa eläintä ja toimimaan sen kanssa yhteistyössä, en halunnut tehdä muuta, Jaana kertoo.

”Jälkeenpäin ajatellen tein liikaa. Minut oli pakko pysäyttää.”

Parikymppisenä Jaanan elämä rakentui ratsastamisen ympärille. Hän kilpaili kansallisella tasolla este- ja kenttäratsastuksessa sekä aluetasolla kouluratsastuksessa. Lisäksi hän osti ja möi hevosia sekä pyöritti ravintolaa.

– Jälkeenpäin ajatellen tein liikaa. Minut oli pakko pysäyttää.

Sitten hän alkaa kertoa onnettomuudesta, joka muutti hänen elämänsä.

Elämä muuttui sekunneissa

Kun Jaana heräsi syyskuisena sunnuntaiaamuna neljätoista vuotta sitten, hänen olonsa oli kummallinen. Heti silmänsä avattuaan hän ajatteli, että jäisi mieluiten kotiin.

Jaanalla ja hänen silloisella puolisollaan oli ollut kinaa. Lisäksi nuorempi poika toivoi, että äiti ei lähtisi kotoa Valkealasta Haminaan esteratsastuksen aluemestaruuskilpailuihin. Poika pelkäsi, että äidille kävisi jotain.

– Minun oli kuitenkin pakko mennä, koska kisat olivat tärkeät.

Yleensä Jaanan puoliso ajoi, mutta tällä kertaa Jaana lähti yksin. Kyydissä oli viisi hevosta ja neljä tallityttöä.

Hiekkatie kisapaikalle oli kuoppainen ja huonokuntoinen. Kun Jaana pääsi pihaan, hän kysyi järjestyksenvalvojalta, minne parkkeeraa. Valvoja neuvoi ajamaan loivaan, kallioiseen ylämäkeen kisapaikan laitamille.

Kun Jaana oli melkein perillä, autosta kuului pamaus. Jaana veti käsijarrun päälle ja meni katsomaan, mitä tapahtui. Auton perästä vuoti öljyä.

– Mietin, uskallanko avata laskeutumissiltaa nähdäkseni, ovatko hevoset kunnossa.

Kun lastaussilta toimii, se aukeaa hydrauliikan turvin. Jaana ei kuitenkaan tiennyt, että autosta kuulunut pamaus oli rikkonut hydrauliikkaletkun.

Jaana hyppäsi auton takapuskurille ja veti lastaussillan ketjusta. Muutamassa sekunnissa hän ymmärsi, että 500 kiloa painava lastaussilta ei aukeakaan hitaasti, vaan tulee hänen päälleen.

– Ehdin ottaa askeleen ja kääntyä. Sen jälkeen lastaussilta katkaisi selkärankani.

Katkeruudesta valoon

Onnettomuuden jälkeen Jaana asui sairaaloissa ja kuntoutuskeskuksessa lähes vuoden. Ajatukset kiersivät kehää. Jaana oli katkera ja mietti, miksi juuri hänelle kävi näin.

Kuntoutuskeskuksessa Jaana ryhtyi keräämään pilleripurkkiin unilääkkeitä. Kun omahoitaja löysi kätkön muutaman viikon jälkeen, Jaana alkoi tavata psykologia. Hänen kanssaan keskustellessaan Jaana ymmärsi, että ei tahtonut kuolla.

– Kun näin poikani ensimmäisen kerran itsemurha-ajatusteni jälkeen, tajusin myös, että en voisi koskaan aiheuttaa heille niin suurta surua. Päätin selvitä.

Kun Jaana pääsi kotiin, edessä oli vielä muutoksia. Silloinen puoliso ei ymmärtänyt, että Jaana tarvitsi henkilökohtaisen avustajan. Jaana eli täysin miehensä, appivanhempiensa ja äitinsä avun varassa.

Vaikka Jaana ei aluksi päässyt edes vessaan yksin, hän alkoi nähdä tilanteessaan myös valoa. Hän alkoi miettiä, miksi oli aina kiirehtinyt elämänsä läpi.

– Ennen onnettomuuttani en lukenut lapsilleni muutamaan vuoteen edes iltasatua. Olin jatkuvasti stressaantunut ja painoin vain 44 kiloa.

”Onnettomuus sai minut ottamaan elämäni omiin käsiini. ”

Jaana ryhtyi kyseenalaistamaan myös liittoaan, jossa oli ollut jo pitkään ongelmia. Tunteina vuorottelivat viha ja rakkaus. Jaana tunsi olevansa kuin teini, joka etsi paikkaansa. Kolme vuotta onnettomuuden jälkeen pari erosi.

– Onnettomuus sai minut ottamaan elämäni omiin käsiini. Aloin toden teolla miettiä, mitä haluan ja tarvitsen.

Välit poikiin lähentyivät. Jaana oli pitkään ylihuolehtivainen ja pelkäsi, että pojat joutuisivat esimerkiksi kolariin. Hän ajoi auton käsihallintalaitekortin, jotta saattoi kuljettaa lapsiaan kouluun ja harrastuksiin. Kun Jaana uskalsi lopulta päästää poikansa myös muiden kyytiin, kaikki iloitsivat.

– Olin pitkään varovainen, koska tiesin, että elämä on arvaamatonta ja voi muuttua sekunneissa.

Kun kihlattu Teppo Harju on kotona, hän nostaa Jaanan Legolaksen selkään. Muulloin saman tekevät Linda ja Tiia.
Kun kihlattu Teppo Harju on kotona, hän nostaa Jaanan Legolaksen selkään. Muulloin saman tekevät Linda ja Tiia.

Pehmeämpi ratsastaja

Ratsaille Jaana halusi nousta takaisin mahdollisimman pian.

– Koska en käynyt enää töissä, tavoitteet oli asetettava toisaalle. Olen aina tykännyt haastaa itseäni ja näyttää, että pystyn. Olen jääräpää.

Näin Jaana ajatteli ensimmäisen kerran jo silloin, kun hän heräsi kahdentoista tunnin leikkauksen jälkeen Töölön sairaalassa. Kun lääkäri saapui katsomaan potilastaan, hän sanoi, että Jaana ei kävele enää koskaan.

– Itkin hetken ja sitten totesin, että alan treenata paralympialaisiin. Tämä oli selviytymiskeinoni. Minun oli pakko lohduttaa itseäni jotenkin.

Jaanan isoveli totesi myöhemmin, että keneltäkään muulta ei voinut odottaa samanlaista kommenttia. Ensin Jaana alkoi ratsastaa terapiahevosella kuntoutuskeskuksen lähellä olevalla tallilla. Hevonen oli rauhallinen ja leveäselkäinen suomenhevonen, jonka kanssa Jaana opetteli tuntemaan vartalonsa uudestaan.

– Ymmärsin, että hevosen käsittelemiseen riittää joskus kaksi sormea. Onnettomuus teki minusta ratsastajana entistä pehmeämmän.

Kuusi vuotta sitten Jaana kisasi Lontoon paralympialaisissa. Hän sijoittui vapaaohjelmassa seitsemänneksi.

Odotukset Rion paralympialaisista 2016 olivat korkealla, mutta juuri kisojen alla Jaana horjahti uuden hevosensa selästä ja sai välilevynpullistuman. Kisat jäivät väliin, sillä lääkäri kielsi ratsastamisen puoleksi vuodeksi.

Uusi usko rakkauteen

Neljä vuotta sitten Jaana kohtasi Tepon. Vuosi aiemmin hän oli todennut ystävälleen, että nyt riitti. Vaikka Jaanalla oli vuosien varrella mukavia kumppaneita, tärkeimpiä olivat hevoset ja lapset. Hän päätti omistaa kaiken aikansa ratsastamiselle ja äitiydelle.

Kesällä Jaana lähti silloisen avustajansa kanssa Tallinnan-risteilylle. Kun naiset pääsivät takaisin Elimäelle, he päättivät jatkaa hauskanpitoa paikallisessa ravintolassa. Avustaja soitti ystävälleen, joka sanoi liittyvänsä seuraan erään Tepon kanssa.

Kun Jaana näki Tepon, hän ajatteli, että onpa charmikas ja pitkä mies. Illan aikana Jaana ja Teppo juttelivat ammateistaan ja harrastuksistaan. Seuraavana päivänä Teppo tuli käymään. Ja jäi.

– Tämän jälkeen olemme olleet erossa ainoastaan kisa- ja työmatkojen vuoksi. Kihloihin menimme vuoden seurustelun jälkeen, Jaana kertoo.

”Päätimme, että olemme yhdessä ja kestämme kaiken. ”

Jaana sanoo olevansa Tepolle paljosta kiitollinen. Teppo opetti hänet taas luottamaan ja uskomaan rakkauteen. Pari ei ole kertaakaan riidellyt tai korottanut toisilleen edes ääntään.

– Päätimme, että olemme yhdessä ja kestämme kaiken. Olen edelleen umpirakastunut, Jaana sanoo.

Sisukkaana syntynyt

Jaana uskoo syntyneensä sisukkaana. Esimerkkiä hän sai myös edesmenneeltä isältään.

– Hän aloitti yrittäjänä nollasta ja vaati meiltä kakaroilta paljon. Ehkä asenteeni on osaltaan kasvatuksen tulosta. Kun jotain sattuu, käyn asian läpi ja siirryn eteenpäin.

Yksi selviytymiskeino on ollut myös avoimuus. Jaana kertoo tarinaansa, koska haluaa auttaa. Viimeksi toissa viikolla hän sai kirjeen parikymppiseltä naiselta, joka oli halvaantunut tiputtuaan hevosen selästä.

Jaana kokee, että onnettomuus teki hänestä huolettomamman. Hän on tosin, ainakin poikiensa mielestä, edelleen ylihuolehtivainen vanhempi, mutta itseensä ja tekemisiinsä hän suhtautuu rennosti.

Muutama vuosi sitten Jaana esimerkiksi selvitti, missä voisi hypätä benji-hypyn. Lääkäri kuitenkin kielsi aikeet. Eräänä kesänä Jaana päätti puolestaan kelata pyörätuolillaan 380 kilometrin matkan Tuurin kyläkauppaan. Näin hän myös teki.

– Olen käynyt rajalla, joten otan jokaisen päivän kuin se olisi viimeiseni. Haluan toteuttaa haaveitani ja olla ratsastamisessa maailman paras.

Puoli vuotta sitten Olga ja Tuukka Temonen ottivat Jaanaan yhteyttä ja kertoivat, että olisivat kiinnostuneita tekemään Jaanasta fiktiivisen elokuvan. Muutaman kuukauden ehdotusta pohdittuaan Jaana vastasi kyllä.

– Ensireaktioni oli, että minusta, miksi? Halusin miettiä, jaanko tarinaani. Olin otettu ja ihmeissäni.

Kuvaukset alkavat ensi kesänä. Elokuvateattereissa lopputulos nähdään syksyllä 2020.

Arvot uusiksi

Ennen onnettomuuttaan Jaana koki, että tärkeintä elämässä olivat bisnes ja raha. Hevosten hoitaminen tapahtui liukuhihnalta ja oli rutiinia. Nyt tilanne on toinen.

– Kun kelaan aamuisin tallille, olen onnellinen ja läsnä. Se tekee kiitolliseksi.

Poikien ollessa teini-ikäisiä Jaana pelkäsi, mitä lapset ajattelevat vammautuneesta äidistään. Huoli oli turha: pojat olivat ylpeitä. Nuorempana he kertoivat usein kavereilleen, että äiti pystyy mihin vain.

Ja hevosista Jaana on saanut aina voimaa.

– Ne ovat ihania ja voimakkaita lohduttajia. Kuin perheenjäseniä. Ihan hyvin tässä lopulta kävi.

  • 44-vuotias kilparatsastaja.
  • Asuu Ratulan kylässä Elimäellä.
  • Perhe avopuoliso Teppo ja kaksi täysi-ikäistä poikaa edellisestä liitosta. Talouteen kuuluu myös kolme kissaa ja kaksi hevosta.