Vanhassa­kaupungissa on puna­multaa ja karkki­värejä.
Vanhassa­kaupungissa on puna­multaa ja karkki­värejä.

Pikkuisessa Tammisaaressa loma­päivä on kuin kreemillä kuorrutettu: leivokset sulavat suussa, puutalot näyttävät karamelleilta ja rannat peittyvät kultaiseen hiekkaan.

Mansikka-, sitruuna- vai suklaatorttua? Mieli tekisi­ oikeastaan kaikkia. Oijoi, suklaatortussa on tuollainen ihana valuva kuorrutus, mutta mansikkaleivonnaisessa taas muhkea täyte.

Seison Café Gamla Stanin hämärässä myymälässä ja koetan päättää.

Leivokset on aamutuimaan pyöräyttänyt kahvilan omistajaperheen rouva Lena Andersson, ja hänen oma suosikkinsa on suklaatorttu. Eniten menee mansikkaa. Sen pulleat marjat näyttävät espanjalaisilta­ mutta tulevat näin toukokuussakin ihan läheltä Tenholasta.

Näin vaikeaa on turistin elämä Raaseporissa, pienessä Tammisaaren taajamassa.

Pikkustressi kuitenkin haihtuu, kun istahdan ruusukahvikupin­ ja mansikoita tutisevan­ leivonnaisen kera kahvilan puutarhaan. Aurinko käristää 25 asteen voimalla, mutta se ei haittaa, sillä pihan vuosikymmeniä vanhat omenapuut rönsyilevät ylleni­ kukkivana kattona. Tässä turisti­ istuu suoraan alkutuotannon lähteillä: puutarha kasvattaa paitsi omenat myös kriikunat, viinirypäleet,­ aroniat ja herukat kahvilan tarjoomuksia varten.

Anderssonien­ kultainennoutaja Vicki, 10, kävelee laiskasti ohi ja kellahtaa kyljelleen paahteeseen.

Anderssonien perhe asuu pihapiirin keltaisessa talossa, ja kahvilaa pidetään punaisessa hirsituvassa.

Café Gamla Stanin kesän trubaduuri­keikoille voi saapua satoja kuulijoita. Tarjolla on aina mansikkaleivoksia.­

Kesällä asiakkaita hyysää neljä polvea Anderssoneja, jotka tuntuvat olevan Tammisaaren multi­talentein perhe: Bosse-isä keittää myyntiin hyytelöt, Lena-äiti leipoo tuoreherkut, tytär Emma askartelee myytäväksi koruja ja tyttären mies maalaa postikortteja.

Ja ah niin, Tukholmassa asuu muusikkotytär Frida, joka keikkailee muun muassa Bo Kaspers Orkesterin kanssa ja tulee pian kiireavuksi kahvilaan.

Koska isässäkin on muu­sikon vikaa, kesätiistaisin kahvilan asiakkaat saavat nautiskella trubaduurivieraista. Tämän vuoden keikkalistalla ovat näemmä ainakin Ami Aspelund sekä Raakel ja Nicke Lignell.

Kaikki on ihan liiankin suloista.

Eikä suloisuuden tunne häviä, kun astuu kahvilasta keskellä Tammisaaren vanhaakaupunkia. Siksakkia risteilevä 1500-luvun katuverkosto vie punamultaisten hirsitalojen ja pinkkien puutalojen ohi kohti hiekkarantaa.

Vanha rouva matelee hiekkatietä Opelillaan, muuten on aivan hiljaista.

Sadepäivän pelastaa Bion ­leffatarjonta.

Toisin kuin Raumalla ja Porvoossa, täällä vanhakaupunki ei pullistele putiikkeja ja pittoreskeja kahviloita vaan asuintaloja ja niiden vehreitä puutarhoja. Vanha roosaksi maalattu palotornikin on jonkun koti.

Vanhankaupungin korkein kohta on saanut nimekseen Linnanmäki, onhan siellä pieni leikkipuisto ja helteeltä suojaava paikka piknikille.

Antiikkia, antiikkia!

Tammisaari on lähes 470 vuotta vanha, ja sieltä kannattaa ostaa vanhaa. Tarjonnan takaa kymmenisen kirpputoria. On antiikkia, lastenvaatetta ja kuolinpesien kristallikruunuja.

Second hand shop sijaitsee kätevästi keskustassa, ja sen hyllyillä pursuilee kaikkea jääpala­boksista lamppuihin.

Kun pikkuisen pääostoskadun eli Kuninkaankadun alusta ottaa heti askeleen oikeaan, astuu maalaistalon pihapiiriin. Second hand shop on syreenien keskellä piilotteleva mammutti: muinainen ja valtava. Yhdessä puutalossa on mökkilukemista kaipaaville kasapäin dekkareita ja elämäkertoja sekä suomeksi että på svenska, toisesta voi shopata muutamalla eurolla nahka-avokkaat ja hellehatun, kolmannesta pastellinvärisen astiaston. Jos lomareissulle on sattunut mukaan peräkärry, voi tuliaiseksi rahdata vaikka retron plyysisohvan.

Uupuneen osan matkaseurueestaan saa suosiolla jättää lojumaan kirppiksen puutarhaan tai jäätelökahvilaan kielikylpyyn kuuntelemaan paikallisten solisevaa­ ruotsia.

Uutta tarjontaa haikaileville Kuninkaankatu tarjoaa hieman sitä sun tätä. Kompaniet myy Yhdysvaltain ensimmäisen naisen Michelle Obamankin suosimaa norjalaista Oleana-vaatemerkkiä ja Mysiga hem -liike vaaleaa sisustustarviketta. Bimbo-putiikista napataan kassiin Odd Mollya.
Mia Pehto on ­pitänyt Seaside life­style -putiikkiaan Kuninkaankadulla maaliskuusta.

– Muutin tänne Helsingistä rauhallisemman elämän perässä, Mia sanoo.­

Pääostoskatu on Kuninkaan­katu, jonka varrelta löytyy niin
merihenkistä, kierrätettyä kuin kekseliästäkin.

Toukokuun arkitorstaina onkin rauhallista, mutta kesäksi Tammisaareen odotetaan taas tuhansia turisteja ainakin 35 maasta. Mia on varautunut ensimmäiseen kesään hankkimalla rekeille purjehdusvaatteita, rentoja neuleita, lyhtyjä ja tuikkuja. Putiikin kesähitti saattaa olla tarjotin, johon on painettu paikallisalueen kartta. Toimii vaikka merikarttana hädän tullen.

Sitten sitruunatorttua?

Meren ääreen onkin hyvä pysähtyä. Leipomosta ja torilta­ kannattaa poimia koriin herneet, mansikat ja sämpylät ja pölläyttää sitten viltti rantsun nurmikolle.

Tuuli ei pöyhi kesätukkaa sekaisin, kiitos merituulen esteenä olevien tuhansien saarien, ja vaalea hiekka kutkuttelee mukavasti jalkapohjia. Kiihkeimmän loma-­ajan ulkopuolella rannalla mahtuu oikomaan itseään kunnolla, sillä Tammisaaren taajamassa asuu vakituisesti alle 15 000 henkeä.

Lorvailupaikoista ei ole pulaa, tönöttäähän  meren äärellä monenmoista ravintolaa ja puistoa. Stallörsparken keskustassa on nuorison suosiossa, ja toinen vilkas ranta löytyy leirintäalueelta, kävelymatkan päästä keskustasta.

Rauhallisempaa tunnelmaa rakastavat pääsevät hiekkabiitsille metsän keskelle Ramsholmenin kärkeen.

Ja kun viltillä makoilu kyllästyttää, voikin olla taas leivosten aika.

Tammisaarelaisten vinkit

Julia Högnabba ja Amandine ja Ibrahim Ba

Café Wilda (Kustaa Vaasan katu 4)
”Wildassa voi istua puutarhassa ja nauttia taiteesta. Välillä kahvilassa on eri teemoja, esimerkiksi afrikkalaisia iltoja, joihin kuuluu ruokaa ja bändejä.”

Rock Club No.1 eli Ettan (Pohjoinen Rantakatu 15) ja Santa Fe (Erottajankatu 14)
”Tammisaaren parhaat biletyspaikat. Ettanissa soi aina rock ja ruotsalaiset bändit.”

Kahvila-ravintola Baywatch (vierasvenesatama)
”Baywatchissa on ihana terassi, jolle kannattaa poiketa kaljalle ja pizzalle.”

Ramsholmenin ulkoilualue
”Ja illalla sitten lenkille Ramsholmeniin. Se on kiva metsäkävelypaikka. Siellä on myös ihana ranta, jonne kannattaa ottaa piknik­eväät mukaan.”

Charlotte Snabb ja Selim

Tammisaaren Keilailuhalli (Varastokatu 7)
”Kaikki täällä ovat nyt innostuneet keilailusta. Halliin on jopa vaikea saada varattua aikoja.”

Ravintola Rådhuset (Raatihuoneentori)
”Rådhusetista saa aitoa, paikallista ruokaa. Kokki on aivan uskomaton. On vaikea suositella mitään tiettyä ruokalajia, sillä lista vaihtuu usein.”

Mellangård Honung (Svedjantie 65, Tenhola) ja Raaseporin kesäteatteri
”Tenholassa Mellangård Honung tekee hunajasta kaikenlaista, outoakin, mutta ihanaa. Lähellä on myös Raaseporin kesäteatteri. Tänä vuonna ohjelmistossa on En Midsommarnattsdröm på Raseborg. Esitykset ovat Raaseporin linnan raunioilla.”

Caroline Grönqvist

Stallörsparken
”Stallörsparken on kiva puisto, jossa on paljon väkeä pelaamassa lentistä. Samassa puistossa on kesätorstaisin iltatorilla mansikoita, herneitä, kirppistavaraa ja kaikenlaista muuta. Lapset myyvät siellä omia leipomuksiaan, mikä on tosi suloista. Eri puistoissa järjestetään kesällä myös iltajumppia.”­

Kahvila Carl de Mumma (Kustaa Vaasan katu 5)
”Carl de Mummassa on iso terassi. Käyn siellä aina syömässä ison korvapuustin, kun tulen Vaasasta tänne vanhempieni luo.”

Maisemia ja musiikkia

1. Nauti saaristosta kävellen. Hagenin puistoalueelta pääsee sillan yli vehreään Ramsholmeniin. Sieltä puolestaan johtaa silta karumpaan ja kallioiseen Högholmeniin. Käännä selkäsi Tammisaarelle ja katseesi merelle.

2. Hiljenny kirkossa lounaskonserttiin klo 12 keskiviikkoisin 25.6. ­alkaen. Kesä on hyvää aikaa bongailla hää­pareja, sillä kirkko on myös ulkopaikkakuntalaisten makuun.

3. Vuokraa pyörä vaikkapa matkailutoimistosta tai vierasvenesatamasta. Matkailutoimistosta saa pyöräilykarttoja, joissa on reitti­ehdotuksia Hankoon asti.

4. Hurmaannu musiikista Tammisaaren kesä­konserteissa 30.7.–3.8. ­kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen johdolla. Tänä vuonna Tammisaaren kirkossa esiintyy muun muassa lauluyhtye Rajaton yhdessä viulistiveljesten Jaakko ja Pekka Kuusiston kanssa.

5. Piipahda kauneushoitolassa tai hierojalla. Palvelut ovat halvempia kuin isoissa kaupungeissa.

6. Kun Kuninkaankatu on koluttu, pengo puodit Kustaa Vaasan kadulta.

Miten mennä?

Tammisaareen pääsee junalla, bussilla, omalla veneellä tai autolla. Pysäköinti on ilmaista. Tammisaaressa lähes kaikki on kävelymatkan päässä.

Tilaajille
Kuolema on läsnä ambulanssin ensihoitajan Mika Länsisolan jokaisessa työvuorossa. Kuva: Satu Kemppainen
Kuolema on läsnä ambulanssin ensihoitajan Mika Länsisolan jokaisessa työvuorossa. Kuva: Satu Kemppainen

Yli miljoona suomalaista tekee henkisesti raskasta työtä, jossa on vaara kyynistyä. Ensihoitaja Mika Länsisola kertoo, miten työ on muuttanut häntä.

Kutsumusammatti. Palkitseva ja mielenkiintoinen työ, jolla on merkitystä. Samalla kuitenkin duuni, jossa joutuu päivittäin kasvotusten esimerkiksi kurjuuden, sairauden, päihteiden ja syrjäytymisen kanssa.

Joka neljännellä suomalaisella on henkisesti raskas työ, kertoo Työterveyslaitoksen...

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.