Monenlaiselle mutkalle pitää ihmisen nykyään taipua, jos mielii löytää töitä.

Kuva Susanna Kekkonen

Hanna Mujunen, 26, ehtii kirjoittaa selaimen  osoitekenttään c-kirjaimen, kun kone jo ehdottaa: careerjet.fi. Sepä se, taas kerran. Enter.

Hanna hakee töitä. Se on omanlaistaan duunia, jossa istutaan tietokoneen äärellä ja käydään työpaikkasivuilla. Mol.fi, Aarresaari.net, Careerjet. Tänään sivuilla ei ole uusia paikkoja, Hanna on jo hakenut kaikkiin potentiaalisiin. Visual assistant, haettu. Fashion coordinator, haettu. PR Manager, ei kannata, pitäisi olla viiden vuoden kokemus.

Hannalla on kaupallinen korkeakoulutus, pääaineena markkinointi, ja hän haluaisi työskennellä muodin tai lifestylen alalla. Hän osaa yleensä ne tietokoneohjelmat, joita työpaikkailmoituksissa vaaditaan. Hän puhuu englantia yhtä hyvin kuin suomea, ja silti: tässä hän nyt on jumittanut jo syksystä asti hakemassa töitä.

Täytyisi selvästi löytää uusi vaihde työnhakuun. Hannan oppilaitos, Scandinavian Arts and Business Institute, houkuttelee tekemään tohtorin tutkintoa, mutta työelämä kiinnostaa enemmän. Pitkätkin päivät kelpaisivat, kunhan työ olisi kiinnostavaa. Miten sellainen paikka oikein saadaan?

Vessapaperit

"Vieläkö lähettelet paperisia hakemuksia?" kysyy teksti Bajamajan kyljessä. Vessa on stailattu mökkihuussin näköiseksi, sydänikkuna ja kaikki. Se sijaitsee Helsingissä Kampin kauppakeskuksessa ja yrittää vihjata, että nyt olisi aika ponnistaa maailmaan videohakemus. Paperihakemukset ovat jurakauden juttuja, ja ilmeisesti kirjoitettu teksti ylipäänsä on vanhanaikaista?

– Videot ovat tulossa. Niillä erottuu, koska harvemmat Suomessa vielä tekevät niitä. Video katsotaan uteliaisuudesta, vaikka hakemuksia tulisi kuinka paljon, kertoo viestintäpäällikkö Paula Narkiniemi online-rekrytointifirma JustRecruitMe:stä.

Paulan firma on ollut nyt muutaman päivän ajan ammattikorkeakoulu Laurean showroomissa esittelemässä palvelujaan. JustRecruitMe:n tempauksessa työnhaku vaikuttaa hyväntuuliselta. Huussiin saa mennä rauhassa tekemään omaa videotaan, ja fiftarihenkiset pin-up-tytöt houkuttelevat asiakkaita: tule käymään, saat ilmaisen meikin, ja sitten tehdään video-cv ja täytetään uraprofiili nettiin!

Paula antaa viestinnän suunnittelija Nina Tikkasen kanssa neuvoja, miten video tehdään. Sen pitää olla lyhyt, puolesta kahteen minuuttiin. Siinä ei tarvitse käydä läpi koko koulutus- ja työhistoriaansa, vaan voi keskittyä pääasioihin ja vaikutelmaan.

Nina itse haki nykyistä JustRecruitMe:n työpaikkaansa videolla, jonka poikaystävä kuvasi pokkarikameralla järven rannalla. Laineet liplattivat taustalla, Nina kertoi, mitä oli tehnyt ja kuvaili
itseään. Paula vahvistaa, että pomon ensikommentti videosta oli: "tuo me palkataan". Haastattelu järjestettiin varmuuden vuoksi – ehkä ihminen voisi mojovalla lääkityksellä olla vahingossa yhtä vakuuttava ja rento kuin Nina.

Hannakin on tullut tekemään videon. Hän aikoo kertoa rekryhuussissa, että on luova ja nopeasti oppiva, ja että hän
haluaisi työskennellä muodin ja lifestylen parissa. Paula rohkaisee.

– Joo. Kannattaa kertoa konkreettisesti, mistä tykkäät. Se kertoo ihmisestä. Jos sanot videolla olevasi sosiaalisesti lahjakas, se ei anna mitään, kun nyt kuitenkin olet juttelemassa yksin kameralle.

Kekseliäisyyttä ja suhteita

Työnhaku voi olla hauskaa, jee! Tiedä siitä, mutta on tässä videohuussissa ainakin rempseämpi meininki kuin kotona lauseiden "Olen 35-vuotias tradenomi Lahdesta" ja "pystyisin aloittamaan työt heti tarvittaessa" välissä. Tosin videon teossakin on omat hankaluutensa. Juuri Bajamajasta ulos astuva Hanna voi todistaa.

– Mä sanoin liian monta kertaa, että haluaisin työskennellä luovassa yrityksessä. Ehkä voisin tehdä tämän kotona uudelleen ja miettiä etukäteen kunnolla, mitä sanon.

Ninan mielestä oli hyvä idea sanoa työnantajalle, mitä haluaa.

– Nykyään ollaan menossa siihen suuntaan, että myös työnhakijalla on lupa odottaa firmalta asioita.

Nina neuvoo Hannaa käyttämään uuteen videoversioon kekseliäisyyttä. Koska Hanna hakee visuaalisen alan töitä, hänen kannattaisi näyttää jotain työnantajan kannalta kiinnostavaa. Vaikka päivän asukokonaisuus, jos haku on muotifirmaan. Miksei, Hanna miettii. Hän voisi näyttää maalaamansa taulun tai blogisivunsa.

Pin-up-tytöt tuovat välillä sisään uusia videokokelaita. Nyt vuorossa on 14-vuotias Martina, joka hakee ensimmäistä
kesätyöpaikkaansa. Hän haluaisi asiakaspalvelutyöhön, vaikka johonkin kahvilaan.

Entäs pin-up-tytöt itse? He ovat täällä työkeikalla, mutta laittautuminen ja fiftarityyli on heille vain harrastus. Esimerkiksi kohtalokkaan hemaiseva Ruby Lu on siviilissä rakennusalan diplomi-insinööri Anne Nieminen. Hän on juuri työllistynyt omalle alalleen ja tekee päivät lujuuslaskelmia, jotta talot pysyisivät pystyssä. Miten hän sai työpaikkansa?

– Katsoin firmat, joista olin kiinnostunut, käytin kontaktini, soitin toimitusjohtajalle. Samassa firmassa työskentelevä kaverini oli vinkannut hänelle minusta. Niin se tällä alalla menee, Anne kertoo.

Niin se kai menee vähän joka alalla. Hannalla ei oikein ole suhteita, paitsi yhteen kirjapainoon, jonka toimistossa hän on tehnyt vuosien varrella keikkatyötä. Nyt huvittaisi jo päästä omalle alalle.

Brändää, brändää!

Kun Hannan video on valmis, hän lisää sen JustRecruitMe:n sivuilla olevaan uraprofiiliinsa mahdollisten työnantajien katseltavaksi. Samaan syssyyn voi liittää linkin vaikka omaan Twitter-tiliinsä, Facebook-sivuunsa ja LinkedIn-profiiliinsa. Hanna linkittää tietysti blogspotista löytyvään Nordic Bliss -blogiinsa, johon hän postaa lifestyle-aiheista. Blogin perusteella Hannasta oppii asioita: hän pitää skandinaavisesta tyylistä, hän tuntee muodin maailmaa ja osaa ottaa kauniita valokuvia.

Voisi sanoa, että Hannalla on brändi. Se on hyvä asia työnhaussa, sanoo Nina Tikkanen. Työnantaja ei saa lain mukaan etsiä hakijasta tietoa internetistä, mutta on eri asia, jos hakija antaa luvan käydä vilkaisemassa blogiaan.

– Itsensä brändääminen on hyödyllistä. Enää ei ehkä kannata odotella, että työnantaja löytäisi Linkedin-profiilisi, Nina toteaa.

Niin ne ajat muuttuvat. Ennen vanhaan sanonta taisi mennä, että "ei sinua tule kukaan kotoa hakemaan". Se olikin lohdullista: ei tarvinnut pitää kotia koko ajan priimakunnossa.
Nyt, kun kukaan ei tule hakemaan LinkedInistä, se ei silti tarkoita, että voisit jättää koko LinkedIn-pelleilyn muille. Pitää se profiili silti olla. LinkedIn-palveluun kirjoitetaan omasta työkokemuksesta ja koulutuksesta ja kerrotaan, millaisista työmahdollisuuksista on kiinnostunut. Siellä voi lisätä verkostoonsa tuttuja, luoda kontakteja oman alan asiantuntijoihin, seurata alan uutisia, verkostoitua, verkostoitua, brändäytyä...

Työnhakijaparka ei muka saa enää rauhassa virkata isoäidinneliöitä peräkammarissa, vaan oma työnhakuprofiili täytyy kerta kaikkiaan hoitaa kuntoon.

Samalla kannattaa käydä kirjautumassa muutamaan rekrytointitietokantaan.

Mutta sillä aikaa, kun kärkiryhmä surffaa tietoverkoissa kontaktoitumassa, pääjoukon hännillä hiihdetään perinteisellä tyylillä. Siellä ovat tavalliset ihmiset ja vähemmän seksikkäät työ­paikat. On paljon työnantajia, jotka eivät saalista netissä oman alansa huippuosaajia. He vain ilmoittavat avoimesta paikasta ja jäävät odottelemaan hakemuslomakkeiden tulvaa.

Voi olla, että parin vuoden päästä me kaikki kerromme videolla itsestämme. Tai ehkä käy niin, että työnhausta tulee Idols-tyyppinen kisa. Sellaista on jo kokeiltu, ainakin viime kesänä Joensuun Vila-liikkeessä, jossa työhaastatteluun pääsivät kaikki. Hakumuodollisuuksien sijaan hakijat marssitettiin tuomariston eteen näyttämään, miten pusero myydään. Idolsien yleistymistä odotellessa melkein kaikki laitoshuoltajaksi, vakuutusvirkailijaksi tai toimittajaksi haluavat täyttelevät nettilomakkeita. Koulutus, työ, vahvuudet, missä näet itsesi viiden vuoden päästä, ja sama uudelleen. Muista positiivinen asenne!

Ansioluettelon ansat

Pari päivää cv-huussin jälkeen Hannan työnhakuvideo on jo lähetetty yhdelle työnantajalle. Sitä ennen Hanna käytti kolme tuntia, jotta sai kuvattua, leikattua ja askarreltua videon haluamaansa kuntoon. Onneksi Hanna on hyvä tietotekniikassa – tumpelompi olisi saattanut masentua esimerkiksi siinä vaiheessa, kun tiedosto osoittautui liian isoksi JustRecruitMehen, ja sen resoluutiota piti pienentää. Lopputulos on kuitenkin hieno ja viimeistelty puolitoistaminuuttinen, jossa näkyy kuin näkyykin Hannan taideteoksia. Ottoja tehtiin monta.

– Oli vaikeaa puhua videolle! Oma ääni kuulosti monotoniselta ja tylsältä, vaikka tarkoitus olisi erottua.

Erottuminen, siinäpä pulma. Kaikki ovat huolestuneita erottumisesta, kertoo eJob Coach Mirva Puranen. Mirva on töissä Monsterilla, joka on iso, netissä toimiva työnhakupalvelu. Mirvalle lähetetään hakemuksia ja ansioluetteloita arvioitaviksi.

– Ulkoasulla voi erottautua. Nykyään näkee paljon ansioluetteloja, joissa on käytetty värejä, grafiikkaa ja persoonallista otetta.

Kuvat ovat yleistyneet, ja kuva cv:ssä onkin Mirvan mielestä hyvä idea. Ei bilekuvaa, ei lonkerotölkkiä kädessä, mutta muuten foto on kiva.

Harjoittelun kautta

Hannan työllistymistä hankaloittaa oikeastaan yksi asia: liian vähäinen työkokemus.

Yksi mahdollisuus olisi aloittaa ura TE-keskuksen tukemalla harjoittelulla. Teija Hoppe Kluuvin Työ- ja elinkeinotoimistosta jopa suosittelisi sitä.

Teija ohjaa vastavalmistuneita uralle ja on auttanut monia työnhakijoita harjoittelupaikan etsimisessä. Jos kaikki osuu nappiin, harjoittelupaikasta voi tulla palkallinen työ. Jos ei, saa ainakin kokemusta juuri siltä alalta, jolle haluaa töihin.

Ihmiset eivät Teijan mielestä läheskään aina tiedä, missä tehdään sellaisia töitä, joita itse tahtoisi tehdä. Silloin voisi auttaa vaikka työkkärin järjestämä työnhakukoulutus, joko parin päivän pläjäys tai sellainen, jossa etsitään samalla harjoittelupaikkakin. Siellä pääsisi pohtimaan työnhakuasioita hyvässä seurassa, samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa.

Kevät tulee

Kesään Hanna on asettanut yhden deadlinen. Siihen mennessä työpaikan on syytä löytyä, ja jos ei, pitää keksiä uusia suunnitelmia. Ystävistä jotkut ovat jo nyt sitä mieltä, että Hannan pitäisi laajentaa hakuaan. Muodin ja lifestylen työmarkkinat ovat heidän mielestään Suomessa liian pienet.
Maaliskuussa tapahtuu kuitenkin toivoa herättävä käänne:

– Kävin haastattelussa!

Uusi naistenvaatemerkki etsi harjoittelijaa, Hanna laittoi hakemuksen, ja kerrankin tärppäsi. Firma tarvitsee englannin kielen hallitsevan henkilön auttamaan kansainvälisessä markkinoinnissa ja asiakaskontakteissa. Harjoittelu kestäisi 3–6 kuukautta ja olisi palkaton, mutta siitä saisi kokemusta, kontakteja ja arvokkaan merkinnän Hannan ansioluetteloon. Samalla palkkatyön haku voisi jatkua.

Haastattelu meni hyvin. Hanna oli käynyt tutustumassa merkin mallistoon ja tarkistamassa muotiuutiset siltä  varalta, että suunnittelija kysyisi jotain. Ei kysynyt, hän keitti studiollaan teetä ja oli rento ja mukava. Hanna on toiveikas.

– Jäi hyvä mieli. Kyllä mä melkein uskon, että hän soittaa.

Jälkikirjoitus-blogissa henkilöstöpäällikkö kertoo, mitä työhaastattelujen vakiokysymykseen "Mitä teet viiden vuoden päästä?" kannattaa vastata. Tästä blogiin.


Linda Urbanskin isä lähti, kun Linda ja hänen kehitysvammainen sisarensa Sandra olivat pieniä. Voiko sellaista antaa anteeksi?

Tutkija ja muusikko Linda Urbanski, 32, viettää tänä vuonna joulun kuten aina. Äitinsä omakotitalossa Tampereen Kissanmaalla.

Aattoaamuna äiti keittää riisipuuron. Jokaisen lautaselle on piilotettu manteli, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Linda tietää jo, että ensimmäisenä lautasensa saa tyhjäksi sisar Sandra, 29.

Ja Linda kysyy kuten joka vuosi, huomasiko Sandra mantelin puurossaan. Ja niin kuin aina, Sandra tekee vitsinä hassun ilmeen. Mikä manteli?

Lindaa hymyilyttää. Sellainen Sandra, rakas pikkusisko, on. Sandralla on Downin syndrooma, ja hän on huumorintajuisin ihminen, jonka Linda tuntee.

–Olisin sydämestäni toivonut, että Sandra olisi saanut olla terve. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että hän on elämässäni juuri sellaisena kuin on. Hän on opettanut minulle suvaitsevaisuutta, armollisuutta ja hetkistä nauttimista, Linda kertoo.

–Sandra on erilainen, älyllisesti lapsen tasolla, mutta perheessämme häntä ei ole koskaan kohdeltu toisin kuin muita.

Sisarukset ovat toisilleen läheisiä, mutta elävät täysin erilaista elämää.

”Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.”

Linda on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Hän asuu omassa kodissaan ja tekee väitöskirjatutkimusta Tampereen yliopistolla. Tieteellisen työn ohella hän on musiikillinen lahjakkuus, klassinen sopraano, joka konsertoi ympäri Suomen.

Sandra taas asuu synnyinkodissaan äitinsä Sinikan ja isäpuolensa Jarin kanssa. Arkipäivänsä hän viettää kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Vaikean änkytyksen takia kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa on Sandralle vaikeaa. Kotona ollessaan hän vetäytyy huoneeseensa omiin maailmoihinsa, järjestelee tussejaan, värittää ja kuuntelee musiikkia.

–Tiedän, että monet ihmiset näkevät perheemme tilanteen niin, että minun pitää elää meidän molempien puolesta. En haluaisi heidän ajattelevan siten. Silti koen jollakin lailla velvollisuudekseni vastata tuohon mielikuvaan, Linda Urbanski kertoo.

–Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.

Satu kahdesta nallesta

Ensimmäiset vuodet olivat ihania. Lindan isä soitti usein kitaraa ja lauloi esikoistyttärelleen pehmeästi puolaksi. Isällä oli kaunis ääni ja juuri samanlainen kihara musta tukka kuin Lindalla itsellään. Isä pörrötti usein hiuksia ja otti syliin.

Ihan parasta oli leikkiä isän ja äidin kanssa biisonia. Ensin sukellettiin peiton alle. Siellä oltiin ihan hiljaa, pidäteltiin hengitystä. Sitten äiti alkoi tömistellä sängyn ympärillä. Isä ja Linda työnsivät päänsä esiin peiton alta ja huusivat yhdessä: Biisoni! Pientä Lindaa nauratti, leikki oli yhtä aikaa ihana ja jännittävä.

–Isä ja äiti rakastuivat Ruotsissa, jossa he molemmat olivat kesätöissä sairaalassa. Kun isä sai loppuun opintonsa Varsovassa, hän muutti äidin perässä Suomeen, Linda kertoo.

Lokakuussa 1988, kun Linda oli kolmevuotias, syntyi Sandra.

Downin syndrooma todettiin heti synnytyslaitoksella.

–Jo sairaalassa isä ja äiti kertoivat, että sisko on erilainen kuin minä. Sanottiin, ettei hän ehkä isompanakaan osaa leikkiä kanssani, Linda kertoo.

–Minulle tuli jo pienenä voimakas halu suojella Sandraa, hän oli niin pieni ja hauras. Äiti antoi minun auttaa hänen hoitamisessaan.

”Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt.”

Mutta kotona ei enää naurettu eikä leikitty yhdessä biisonia.

Vuotta myöhemmin Lindan isä jätti perheensä ja muutti Helsinkiin. Tuli avioero, isä aloitti tahollaan uuden elämän.

–Isäni ei kestänyt erityislapsen syntymää. Äitini jäi yksin meidän kanssamme. Onneksi hänellä oli tukenaan omat vanhempansa ja siskonsa, Linda sanoo.

–Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Kaipasin isää hirveästi ja kadehdin kavereitani, joilla oli ehjät perheet, Linda muistaa.

Onneksi oli äiti. Hän halasi ja suukotti, peitteli nukkumaan ja luki usein ääneen Lindan lempikirjaa, Richard Bachin Lokki Joonatania. Äidillä oli vilkas mielikuvitus. Kun Sandra vähän kasvoi, äiti alkoi kertoa tytöilleen tarinoita kahdesta nallesta, Lindasta ja Sandrasta.

Pieni Sandra kuunteli tarkasti. Joskus suu jäi auki jännityksestä, välillä hän nauroi ääneen samoissa kohdissa kuin Lindakin.

Äidin uudesta miesystävästä, Jarista, tuli tytöille nopeasti tärkeä. Sandra kutsui häntä alusta asti iskäksi.

Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield
Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield

Sisko opettaa

Kouluiässä Linda kuunteli asiantuntijoiden ja terapeuttien yleistyksiä ja ärsyyntyi: Downin syndroomaa sairastavat eivät opi juomaan pillillä tai leikkaamaan saksilla. Eivät hypi yhdellä jalalla. Eivät syö veitsellä ja haarukalla.

Sandra on fiksu. Paljon fiksumpi kuin nuo luulevat. Varmasti Sandra oppii. Minä opetan, hän päätti.

Se vei aikaa, mutta onnistui.

Nyt Sandra on aikuinen nainen, joka leikkaa sujuvasti saksilla ja käyttää ruokailuvälineitä sirosti.

”Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää.”

–Suhteemme on aina ollut läheinen. Kaverinikin hyväksyivät Sandran. Veimme häntä paljon jätskille ja leffaan, Linda kertoo.

–Sandran kanssa meillä on aina ollut omat inside-juttumme, pelleilemme paljon. Sandra nauraa katketakseen esimerkiksi silloin, kun hieron nenääni hänen kaulaansa.

–Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää. Lapsena riitelimme usein niin, että äiti joutui tulemaan erotuomariksi, Linda muistelee.

Musikaalisuus on aina yhdistänyt sisaruksia. Linda opiskeli vuosia klassista laulua ja pianonsoittoa. Sandra taas haltioitui musiikista fiilispohjalta. Jo pienenä hän oppi helposti ulkoa kappaleiden sanoituksia ja kuunteli musiikkia tuntikausia. Suosikkeja ovat Leevi and the Leavings, Jari Sillanpää ja Anne Mattila. Sittemmin Sandra löysi myös Anna Puun ja Antti Tuiskun.

Sandra tykkää myös Disney-elokuvien melodioista ja kimaltavista puvuista.

–Olemme vuosia laulaneet yhdessä saunan lauteilla. Jos minä en muista sanoja, Sandra muistaa, Linda sanoo.

Isän kanssa

Lindan suhde isään alkoi lämmetä uudelleen vuonna 2002. Linda oli 17-vuotias lukiolainen, kun isä pyysi hänet mukaansa Puolaan, synnyinkyläänsä lähelle Varsovaa. Äidin mielestä yhteinen matka oli hyvä idea.

–Äiti ei koskaan moittinut isää meille. Hänestä oli hyvä asia, että välimme vähitellen korjaantuivat, Linda sanoo.

Puolassa Linda tapasi isänpuoleiset isovanhempansa, tätinsä sekä serkkunsa ja näki talon, jossa hänen isänsä oli varttunut.

”Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.”

–Se viikko oli ihana. Isällä oli ensimmäistä kertaa aikaa vain minulle. Matkasta lähtien aloimme pitää enemmän yhteyttä, Linda muistaa.

Vielä silloin ei puhuttu paljoa menneestä, lähdöstä ja hylkäämisestä. Sen aika tuli vasta myöhemmin.

–Rakastin isää valtavasti. En halunnut tuottaa hänelle pahaa mieltä kyselemällä asioista, joiden tiesin olevan vaikeita. Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.

Lindan äidin mielestä oli tärkeää, ettei kipeitäkään asioita salailla. Hän antoi tyttärensä luettaviksi asiakirjat ja kirjeet avioeron ajalta ja vastasi kaikkiin kysymyksiin.

Kyllä, isä rakasti meitä. Hän oli onnellinen meidän kanssamme.

Ei, hän ei pystynyt hyväksymään Sandran erilaisuutta.

Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield
Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield

Piano soi saattohoidossa

Syksyllä 2012 Lindan isä sairastui vakavasti vain 58-vuotiaana. Alkuvuosi 2013 kului saattohoitokodissa. Noina pitkinä kuukausina Linda matkusti usein Tampereelta Helsinkiin isää katsomaan.

”Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.”

Viedäkseen isän ajatukset mahdollisimman kauas lähestyvästä kuolemasta Linda soitti hänelle pianoa ja lauloi. Erityisen tärkeitä kappaleita olivat Miley Cyrusin When I look at you ja John Denverin Leaving, on a Jet Plane. Sitä isä pyysi Lindaa laulamaan aina uudelleen.

Oli aika puhua avoimesti menneistä. Linda ja isä ehtivät sanoa toisilleen kaiken tärkeän.

–Isä sanoi tehneensä virheitä ja pahoitteli menneisyyttä moneen kertaan. Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.

”Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen isälle anteeksi.”

Isä oli nähnyt Sandraa muutaman kerran lähtönsä jälkeen.

–Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen hänelle anteeksi. Halusin antaa hänelle rauhan. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut.

–Maailma ei ole mustavalkoinen. On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään. En ollut isän saappaissa hänen tehdessään ratkaisunsa, enkä voi tuomita häntä.

Linda tietää, että on paljon perheitä, joissa vaikeista ja traumaattisista asioista vaietaan vuosikymmeniä. Hänestä hiljaisuus on väärä tie. Riidat ja kaunat satuttavat kaikkia. Jos asioista ei puhuta, ne eivät korjaannu. Hänen mielestään on hirvittävän surullista, jos perheenjäsenet menettävät toisensa lopullisesti.

–Anteeksianto on valtavan tärkeää, Linda sanoo.

–Perheemme oli aiemmin läheinen. Sitten tapahtui asia, joka repi kaiken rikki. Halusin korjata sen minkä pystyin.

Lindalle oli tärkeää nähdä, että myös hänen äitinsä ja isäpuolensa kävivät hyvästelemässä isän. Hautajaisiin keväällä osallistuivat kaikki isän läheiset. Myös Sandra.

Kun Linda hautajaisissa itki, sisko silitti hänen kättään ja selkäänsä.

–Sellainen Sandra on aina ollut. Hän lohduttaa ja halaa, kun joku on surullinen, Linda kertoo.

–Elämäni on ollut loputonta luovimista tärkeiden ihmisteni välillä. Perheessämme on aina ollut valtavasti rakkautta, mutta siihen on liittynyt häivähdys surua. Vaikka isä on kuollut, hänen elämänsä jatkuu meissä sisaruksissa. Yhtäkään päivää ei mene niin, ettenkö ajattelisi häntä.

Rennosti yhdessä

Sen minkä teen, teen täysillä. Sen minkä aloitan, myös lopetan. Keskinkertainen ei riitä. Linda Urbanski ei oikeastaan edes muista, miksi ja miten hänestä tuli ihminen, joka ei osaa hellittää.

–Äiti ja kaverit ovat usein muistutelleet, että iisimminkin voisi ottaa. En oikein osaa sitä.

Harrastuksissa täydellisyyden tavoittelu näkyy niin, että Linda treenasi yksitoista vuotta taekwondoa ja kilpaili maajoukkuetasolla, kunnes jalan eturistiside petti.

”Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton kuin lapsena,”

Musiikissa se näkyy intohimoisena laulunopiskeluna, työelämässä kiihkeänä omistautumisena. Elämä on niin täyttä, että stressioireilta on joskus vaikea välttyä.

–Jo vuosia olen nukkunut vain pätkissä. Minun on vaikea rentoutua, Linda sanoo.

Paras rauhoittaja hänen kiireisessä elämässään on sisar Sandra. Siskokset ovat reissanneet paljon, yhdessä on nähty niin Egypti, Dubai kuin Kanariansaaretkin.

–Reissuillamme rentoudun. Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton ja heittäytyvä kuin lapsena, Linda kertoo.

Tärkeitä yhteisiä hetkiä sisaruksille ovat myös Lindan esiintymiset. Kun Linda laulaa, Sandra istuu eturivissä ja kuuntelee tarkasti. Siskon kirkas ääni saa hänet hymyilemään. Ja aina, kun Linda vilkaisee hänen suuntaansa, Sandra vilkuttaa vähän.

 

”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg
”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg

Voice of Finlandin tähtivalmentajana jatkava Anna Puu rauhoittaa tahtiaan jättämällä keikkailun puoleksi vuodeksi.

Laulaja Anna Puu on kuulunut viime vuosina maamme suosituimpiin esiintyjiin. Viimeiset kaksi vuotta ja kaksi kuukautta hän onkin kiertänyt bändinsä kanssa Suomea ilman pidempiä taukoja.

Klubikeikkojen, festareiden ja konserttien lisäksi kahteen vuoteen on mahtunut muun muassa yksi kausi Voice of Finlandia sekä Vain elämää, jonka myötä keikkasettiin tuli uusia kappaleita. Koko ajan Anna on myös tehnyt uutta musiikkia.

– Tämä on ollut hulluin kaksi vuotta koskaan. Tuntuu, että en enää edes muista, mikä on tapahtunut missä kuussa ja minä vuonna. Ajantaju on ihan sekaisin, Anna kuvaili Voice of Finlandin seitsemännen kauden lehdistötilaisuudessa.

”Yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen.”

Nyt tilanteeseen on kuitenkin tulossa muutos. Anna tekee vuoden viimeisen keikkansa Tavastialla keskiviikkona, ja palaa keikkalavoille seuraavan kerran vasta ensi kesän festareilla.

Näin joulun alla Anna myöntää olevansa väsynyt. Varsinaista lomaa kevät ei kuitenkaan tule olemaan, sillä häntä työllistävät Voice of Finlandin kuvaukset, minkä lisäksi hän tekee uutta musiikkia ja levyä.

– Olen kyllä todella loman tarpeessa. Mutta yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen, Anna suunnittelee.