Kuvat: Teemu Kuusimurto

Veera Dahlgrenista, 18,  ja Tyyne Vähänissistä, 93, tuli naapureita, kun Veera muutti tammikuussa vanhusten palvelutaloon.

Rudolfin palvelutalossa Helsingin Laajasalossa asuu noin 135 vanhusta ja kolme alle 25-vuotiasta nuorta. Nuoret maksavat yksiöistään 250 euron vuokraa ja pitävät vanhuksille seuraa 3–5 tuntia viikossa.

Tyyne Vähänissi, 93, ja Veera Dahlgren, 18, uskovat, että asumiskokeilu tuo nuoria ja vanhoja lähemmäs toisiaan. Kun Veera kertoo vanhuksille kännykästä, he puhuvat hänelle rakkaudesta.

– Ei tämä homma mitään tähtitiedettä ole. Ihmisiähän me kaikki olemme, Veera sanoo.

"Nuorten muutto on aivan ihana asia."

Tyynestä nuorten läsnäolo on tärkeää, koska vierailijoita käy muuten turhan harvoin. Monet ikätoverit ovat jo nukkuneet pois, ja iltaisin vierailijoiden parkkipaikalla on hiljaista.

– Nuorten muutto on aivan ihana asia, Tyyne sanoo.

– Minulla ei minun ikäisiä enää ole, ja eläkkeelle pääsevät ovat niin kiireisiä. Eivät ne kerkeä. Tytär piipahtaa usein, mutta lapsillakin on omat perheet.

Rudolfin asumiskokeilulla on monta tavoitetta, esimerkiksi nuorten asuntotilanteen parantaminen, ymmärryksen lisääminen ja yksinäisyyden helpottaminen.

– Kun olen itse vanhempi, vaikka 80-vuotias, toivoisin, etten olisi yksin. Haluaisin, että joku kävisi edes kerran viikossa. Tietäisi, mitä odottaa, Veera sanoo.

Lue koko juttu Veeran arjesta palvelutalo Rudolfissa Me Naisten numerosta 8/2015 tai MN+-palvelusta.

Iida

Veera, 18, muutti vanhustentaloon: ”Kun olen itse vanhempi, toivoisin, etten olisi yksin”

Miksei rakennettaisi kaikki tai ainakin enemmän taloja palvelutalotyyppisiksi? Eli sellaisiksi joissa on yleiset tilat, pesulat, kuntosalit, tv-huoneet, askartelutilat jne. Niihin asuntoihin saisivat muuttaa kaikki ketkä haluavat. Tällaisessa tavallisessa kerrostalossa kaikki nököttävät omissa looseissaan eivätkä edes tunne naapureitaan. Mitään yhteisiä tiloja ei enää ole jossa tapaisi muita. Suomessa on yli miljoona yksin elävää, nuoria ja vanhoja. Moni varmasti mielellään asuisi...
Lue kommentti

Jos Gran Canaria on jo nähty, mutta kohtuullinen lentomatka houkuttaa, lähde La Gomeralle.

Gran Canaria on Kanariansaarten klassikko, josta löytyy aurinkoa, viinitarhoja, mukavaa ajanvietettä sekä hyvät ostosmahdollisuudet.

Joko olet kokenut nämä helmet?

  1. Puerto de Mogan, Kanarian Venetsia, on sympaattinen päiväkohde. Nappaa herkkujäätelö Gelatomaniasta ja istahda ihastelemaan alueen veneitä. Avenida Varadero 20, Puerto de Mogan.
  2. Vuokraa auto ja tee retki Gran Canarian ihaniin vuoristokyliin. Suuntaa Teroriin ja kuvaa uskomattomat, kanarianmännystä tehdyt parvekkeet!

Puerto de Mogan on ihastuttava pikkukylä. Kuva: Shutterstock
Puerto de Mogan on ihastuttava pikkukylä. Kuva: Shutterstock

Jos kaipaat jotain uutta, valitse kohteeksi La Gomera. Sen vihreiden kukkuloiden kauniissa kylissä paikalliset toivottavat vierailijat tervetulleiksi. Erinomaiset patikointimahdollisuudet ja koskematon luonto houkuttelevat luonnonystäviä tälle pienelle Kanariansaarelle.

  1. Casa rural, La Gomeran oma majoitusmuoto eli mökki- tai maatilamajoitus luonnon helmassa, tarjoaa persoonallisia yöpymisvaihtoehtoja. Nuku ihanassa Hotel Rural Ibo Alfarossa, jonka terassilta on upeat näkymät Atlantille. Kahden hengen huone alkaen 70 € / yö.
  2. San Sebastíanissa, saaren pienessä, mutta maalauksellisessa pääkaupungissa, on viihtyisiä ravintoloita ja putiikkeja. Testaa kehuttu La Salamandra -ravintola. Calle Real 16, 38800 San Sebastían.
  3. Valle Gran Rey on täynnä loistavia vaellusmahdollisuuksia. Pulahda vaelluksen jälkeen mereen joltain kylää ympäröivältä rannalta. Valle Gran Reyn upeaa aluetta voi ihastella myös Mirador Ermita del Santon näköalapaikalta.

Turhasta tavarasta luopuminen on vapauttavaa, mutta kulutuskäyttäytymistä pitäisi järkeistää jollakin ihan muulla tavalla.

Yhden roska on toisen aarre! Tällainen kaunis ajatus on monella kierrättäjällä mielessä. Valitettavasti se ei enää pidä paikkaansa.

Tavarat ovat yhä kertakäyttöisempiä, lähes roskaa jo syntymähetkellään. Sukkahousut kestävät yhden illan, koska sellainen on markkinoiden logiikka, ja Kiinasta saa tilattua melkein mitä vain eurolla tai parilla, kunhan ummistaa silmänsä hetkeksi laadulta, tekijänoikeuksilta, työoloilta, haitallisilta kemikaaleilta ja ympäristöltä.

Toki on myös aarteita, joista saa käytettynäkin hyvän hinnan – hittimerkkien lastenvaatteita, aikaa ja muotivirtauksia kestäviä huonekaluja, design-astioita, merkkikenkiä – mutta eivät ne ole roskaa myyjällekään. 

Konmari ei riitä

Japanilaisen järjestelyguru Marie Kondon Konmari-siivouskirjasta tuli jättihitti muutama vuosi sitten. Kirjassa kehotettiin heittämään pois kaikki, mikä ei tuota iloa – ja ihmisethän heittivät.

Siivosin itsekin konmaripäissäni silloisen huushollini. Tuloksena oli kassikaupalla roskaa, mutta myös paljon hyvää tavaraa, jonka suunnittelin myyväni pois halvalla opiskelijajärjestön kirpputorilla. 

Kauppa vain ei käynyt. Potentiaaliset ostajat olivat parikymppisiä, hyvin pienituloisia ja vasta muutama vuosi sitten omilleen muuttaneita, mutta heilläkin oli kaikilla niin paljon tavaraa, etteivät he halunneet mitään lisää edes ilmaiseksi. Sain myytyä ja annettua pois muutaman tavaran, ja loput kiikutin yliopistolla sijainneeseen kierrätyshuoneeseen, josta sai ottaa ilmaiseksi tavaraa. 

Poistuin keirrätyshuoneesta helpottuneena, mutta samalla itseäni inhoten. Olin päässyt eroon tavarasta, mutta tavara oli edelleen olemassa, ja luultavasti vain pieni osa siitä ilahdutti enää koskaan ketään.


Tavaroita lopuksi elämää

Konmari-ajattelu hillitsi ostohalujani jonkin aikaa, mutta nyt useampaa vuotta myöhemmin minulla on taas paljon enemmän tavaraa kuin oikeasti tarvitsen. Ja taas vain murto-osa tavaroista, jotka ovat minulle roskaa, on jollekulle aarteita.  

Tosiasioiden sisäistäminen vie valitettavan paljon aikaa, mutta alan pikkuhiljaa tajuta: jokaiseen tavaraan pitäisi sitoutua loppuiäksi. Tavaroiden heittäminen pois ei ratkaise niiden ylituotantoa ja laatuongelmia. Pitää ostaa vain parasta, tarpeellisinta ja ihaninta, ja sitäkin harvoin.

Ehkä osaan jättää seuraavan tavaran ostamatta.

Haastattelin hiljattain Kati Välimäkeä, joka kirjaa ylös ja kuvaa jokaisen tavaran, joka tulee hänen kotinsa kynnyksen yli. Hän on todennut, että paras tapa hillitä turhan tavaran kertymistä on se, ettei päästä kotiinsa turhaa tavaraa. Kati on oikeilla jäljillä.

Ostohalujen hillintään tarjotaan usein lääkkeeksi sitä, että ostoksia tehdessä pitäisi pohtia, tarvitseeko ostamiaan tavaroita todella. Se voi auttaa jonkin verran, mutta tarpeita on ihan liian helppo keksiä. Parempi kysymyslitania ennen kaupan kassan tai Facebook-kirppiksen kommenttikentän lähestymistä  olisi seuraava:

Haluanko sitoutua tähän tavaraan loppuiäkseni tai kunnes tavara on kulunut puhki?

Rakastanko ja tarvitsenko tätä niin paljon, että haluan muuttaa tämän myös seuraavaan ja sitä seuraavaan ja sitä seuraavaankin asuntooni?

Lupaanko olla antamatta tavaraa ilmaiseksi kiertoon ja myydä sen vain, jos joku todella haluaa sen ja maksaa siitä hyvän hinnan?

Tällaisen seulan läpäisisi aika harva tavara. 

Harmi vain, että hienolla kysymyspatteristolla ei saa kotia minimalisoitua yhtä kätevästi kuin vaikka Konmari-metodilla, eli heittämällä puolet omaisuudestaan kaatopaikalle. 

Tavarasta luopuminen on parhaimmillaan kivaa ja vapauttavaa. Se, että joutuu säilömään asunnossaan kaikkia niitä tavaroita, jotka on joskus heikomman harkinnan hetkenä ostanut, ei ole kivaa, mutta se on opettavaista. 

Ehkä osaan jättää seuraavan tavaran ostamatta.