Katja uskoo, että ihmiset eläisivät eri tavalla, jos he muistaisivat kuolevaisuutensa. Isän kuoleman jälkeen Katja vaihtoi röntgenhoitajan työt elokuvakouluun ”Aloin tehdä sitä, mitä haluan.” Kuvat: Milka Alanen ja Juha Salminen
Katja uskoo, että ihmiset eläisivät eri tavalla, jos he muistaisivat kuolevaisuutensa. Isän kuoleman jälkeen Katja vaihtoi röntgenhoitajan työt elokuvakouluun ”Aloin tehdä sitä, mitä haluan.” Kuvat: Milka Alanen ja Juha Salminen

Miksi omasta kuolemasta päättäminen on niin tärkeää? Katja Niemestä tuli eutanasian kannattaja, kun hänen isänsä ja äitinsä kuolivat viisikymppisinä syöpään.

Jos Katja Niemi, 36, saisi päättää, hän kuolisi katsoen tähtitaivasta. Metsä humisisi huojentavasti, joku läheinen pitäisi kädestä.

– Universumi rauhoittaisi ja pistäisi asiat mittasuhteisiin. Olisi ihanaa, jos siihen voisi vain nukahtaa, Katja sanoo.

Hän tietää, että oikeasti se ei ole mahdollista. Suurin osa vuoteen omana kuolevista katsoo viimeiseksi laitoksen tai oman makuuhuoneen kattoa.

– Ei sinua viedä metsään tähtien alle. Ei voi kuin maata sängyssä, katsoa huonetta ja kestää epätietoisuutta.

Katja on ajatellut kuolemaa paljon, koska hänen vanhempansa menehtyivät viisikymppisinä syöpään: isä leukemiaan, äiti aggressiiviseen keuhkosyöpään.

Kun Katja seurasi vanhempiensa viimeisiä hetkiä, hän alkoi pohtia myös omaa kuolemaansa. Mitä jos sairastuisi itsekin niin pahasti, että viimeiset hetket olisivat vain hidasta kitumista?

Miltä tuntuisi joutua muiden armoille? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuisi? Tarjottaisiinko hautajaisissa mojitoja ja juustokakkua?

– Välillä kuolema pelottaa tosi paljon, välillä ei ollenkaan. Pelkään vain sitä, että joudun olemaan muiden armoilla enkä saa tahtoani läpi.

”Pelkään vain sitä, että joudun olemaan muiden armoilla enkä saa tahtoani läpi.”

Peiton paino

Isä makasi sairaalasängyssä hiestä märkänä. Lääke rauhoitti viideksi minuutiksi. Sitten isä heräsi taas ja huusi apua. Katja yritti halata, mutta isä ei antanut. Jo pelkän lakanan paino sattui.

Kun ilta hämärtyi, Katja käveli sairaalan pihalle soittamaan poikaystävälleen. Kun hän puolen tunnin päästä palasi huoneeseen, isä oli kuollut.

Huone oli hiljainen, Katja näki isän hahmon pedissä samassa asennossa kuin vain hetkeä aiemmin. Yhä hiestä märkänä, silmät auki.

– Kumarruin suutelemaan isää otsalle hyvästiksi, mutta otsa olikin niin hiestä nihkeä, etten voinut.

– Halusin nopeasti pois, koska ei isäkään enää ollut siellä, Katja sanoo.

Katja oli 20-vuotias, sisaruskatraan vanhin, ja kohtasi kuolleen ensimmäistä kertaa. Siinä oli käsittelemistä, vaikka isä oli ollut viimeisinä vuosina aika etäinen. Katjan vanhemmat olivat eronneet, ja isä asui eri kaupungissa uuden naisystävänsä kanssa.

– Hän oli juuri rakastunut ja jäänyt eläkkeelle, aloittamassa uutta elämää, kun uutinen syövästä tuli.

Isä oli tuolloin viisikymppinen, ja diagnoosi oli heti toivoton. Kantasoluluovuttaja olisi voinut pelastaa hänet, mutta sellaista ei löytynyt.

– Kun leukemia todettiin, aikaa annettiin kahdesta kuukaudesta kahteen vuoteen. Miten sellaisen kanssa elää, kun ei tiedä varmasti?

Järjellä isä hyväksyi kohtalonsa. Antoi neuvoja raha-asioihin, kertoi, millaiset hautajaiset haluaa.

– Meillä ei ollut sellaista suhdetta, että olisimme puhuneet kuolemasta. Kerran isä kysyi, minkähänlainen se loppu tulee olemaan. Onkohan se tukehtuminen? Sanoin vain, etten tiedä.

”Kerran isä kysyi, minkähänlainen se loppu tulee olemaan. Onkohan se tukehtuminen?”

Katja käsitteli asiaa lukemalla paljon kuolemaa käsitteleviä kirjoja, myös brutaaleja kuvauksia parantumattomasti sairaiden viimeisistä hetkistä.

Katjan mieleen jäi Kuolevan kipu ja kärsimys -kirjasta tarina kolmekymppisestä naisesta, joka sairasti kurkkusyöpää. Sairaus teki märkiviä kasvaimia nieluun, kunnes hengitystiet kasvoivat umpeen.

– Se tuntui epäinhimilliseltä.


Katja Niemi ei usko, että eutanasian laillistaminen heikentäisi saattohoitoa. ”Eivät kaikki halua eutanasiaa. Suurin osa saa varmaan ihan hyvän lopun.”


Viimeiset juhlat

Kuusitoista vuotta isän kuoleman jälkeen, helmikuussa 2017 eduskunnalle jätettiin eutanasian laillistamista kannattava lakialoite. Aloite ajaa eutanasian sallimista sellaisissa tapauksissa, joissa parantumattomasti sairaan, kuolemaa odottavan potilaan kivut ja kärsimykset ovat niin sietämättömiä, ettei niitä pystytä saattohoidon tai lääketieteen keinoin lievittämään.

Katja on yksi aloitteen kannattajista.

– Jos eutanasia sallittaisiin minun elinaikanani, en joutuisi ainakaan pelkäämään, millainen loppuni on. Olisi kiva pitää vaikka juhlat, hyvästellä ja mennä sitten nukkumaan jonkun rakkaan viereen.

Katja ei ajattele, että hänen vanhemmilleen olisi pitänyt tehdä eutanasia. Mutta viimeisten hetkien seuraaminen sai hänet miettimään, mitä hän itse tekisi, jos sairastuisi parantumattomasti.

– En ole itsekään varma, haluaisinko eutanasian. Eihän sitä voi tietää vielä terveenä. Mutta on ihmisiä, jotka sen haluavat, enkä ymmärrä, miksi se pitäisi heiltä kieltää.

Katjasta tärkein peruste eutanasialle on itsemääräämisoikeus: jokaisella on oikeus päättää kuolemastaan.

Hänelle ei riitä vastalauseeksi, että nykysysteemillä on aina menty, loppuun asti.

– Vedotaan esimerkiksi tuhansia vuosia vanhaan lääkärinvalaan. Ehkä sitä voisi tarkastaa ja miettiä uudelleen. Onko se nykyajan mukainen? Ihan kuin kerran vannottua ei voisi joskus korjata. Asiat ja tilanteet muuttuvat, Katja sanoo.

– Ketään ei saa pakottaa antamaan eutanasiaa, mutta aina löytyy ihmisiä, jotka näkevät sen auttamiseksi.

”Se, että saa päättää, antaa rauhan, turvallisuuden tunteen. Eutanasia auttaisi myös pelkoon.”

Katja vertaa eutanasiaa itsemurhaan: siihen vain tarvitsee muiden apua.

– Mikä tahansa itsemurhatapa kuulostaa minusta epämiellyttävältä. Eivät itsemurhan tekijätkään halua kuolla, he eivät vain jaksa enää kärsiä.

Osa eutanasian vastustajista perustelee kantaansa uskonnolla, sillä, että elämä on pyhää. Katja on ateisti eikä usko, että vain Jumalalla on oikeus päättää elämästä ja kuolemasta. Kontrolloimmehan elämää muutenkin.

– Minunkin mielestäni elämä on pyhä ja sitä pitää kunnioittaa, mutta kärsimys ei ole enää pyhää, Katja sanoo.

– Ei synnytystä pelkäävälle, keisarileikkauksen haluavalle naisellekaan sanota, että Jumala päättää, miten lapsi syntyy. Se, että saa päättää, antaa rauhan, turvallisuuden tunteen. Eutanasia auttaisi myös pelkoon.

sietämätön kipeys

Eutanasian vastustajat vetoavat myös siihen, että onnistunut saattohoito riittää. Jotkut uskovat, että jos eutanasia laillistettaisiin, saattohoitoon ei enää panostettaisi.

Terhokodin ylilääkäri Juha Hänninen ei pidä saattohoidon laiminlyömistä realistisena pelkona.

– Kaikissa niissä maissa, joissa eutanasia on laillistettu, on tapahtunut täysin päinvastoin.

Hänninen törmää työssään silloin tällöin ihmisiin, jotka toivoisivat, että eutanasian saaminen olisi mahdollista. Kovin yleinen toive se ei ole.

– Ihmisiä eivät aja siihen kipu ja kolotus vaan toivottomuus. Edessä ei ole kuin kuolema, ja sekin kivulias.

Hänninen muistuttaa, että eutanasiaa voitaisiin harkita vain kuolemaan johtavissa sairauksissa, joissa odotettavissa oleva elinikä on alle puoli vuotta ja kärsimys fyysisesti tai psyykkisesti kestämätöntä. Toiveen olisi aina lähdettävä potilaasta itsestään: hänen on itse pidettävä kärsimystään sietämättömänä.

Hännisestä on tärkeää, että eutanasialaki säädetään niin, että virheiden mahdollisuus on mahdollisimman pieni.

– Kaikkea voidaan käyttää väärin. Mutta jos lähdetään pelkäämään, ei voida tehdä mitään ratkaisuja.


Ajatus eutanasian olemassaolosta toisi Katjalle turvallisuuden tunteen. ”Saisin itse päättää, milloin kärsimys riittää.”


Pelkoa ja päiväunia

Kun Katja oli 31-vuotias, hän istui jälleen sairaalasängyn laidalla. Saattohoitokodin ikkunasta näkyi heinää, mäntyjä, auringonkukkakimppu kuistin pöydällä.

Keuhkosyöpä oli vallannut äidin toisen keuhkon ja levinnyt aivoihin. Äiti oli päässyt hyvään saattohoitokotiin, mutta epäili, että häntä pidetään siellä väkisin. Välillä hän huusi poliisia, välillä luuli saattohoitokotia Utöhön matkaavaksi laivaksi.

Katjasta se tuntui hirveältä.

– Kun kasvain levisi aivoihin, elämä ei ollut enää nautinnollista äidille. Hän ei tajunnut, että hänellä on syöpä ja että hän on kuolemassa. Oli kauheaa seurata vierestä, kun ei voinut auttaa.

Vaikka he eivät puhuneet kuolemasta, Katja tiesi, että äiti pelkäsi. Äiti oli sairastuessaan vasta viisikymppinen ja pitkään varma, että selviäisi. Suvun naiset olivat tavanneet elää satavuotiaiksi.

Myös Katja pelkäsi. Äiti oli hänelle niin läheinen, että menetystä oli vaikeaa kestää.

– En usko kohtaloon, mutta kun kuulin, että äiti kuolee, ajattelin: Ai tämän takia isäni kuoli. Että tästä selviäisin. Olisin harjoitellut.

– Äiti oli elämäni läheisin ihminen. Luulin että kuolen, kun äiti kuolee.

Kerran Katja kysyi, millaiset hautajaiset äiti haluaisi. Äiti alkoi itkeä eikä osannut vastata.

– Sanoin, ettei hänen tarvitse ajatella sitä, koska nyt hän on elossa. Voimme keskittyä elämiseen. Jälkeenpäin ajateltuna en olisi osannut silloin puhua kuolemasta enempää.

Kun syöpä eteni, järkevä keskustelu ei enää onnistunut. Katja työnsi äitiä pyörätuolissa, syötti, nukkui joskus päiväunet vierellä. Välillä vain itkettiin yhdessä.

Keinot kipuun

Katjan mielestä kuolevan ihmisen hoidossa olisi paljon kehitettävää. Sairaalassa äiti ei saanut ahdistukseensa lääkettä, vaikka pyysi. Kipulääkettäkin säännösteltiin. Katjalle ei koskaan perusteltu, miksi niin tehtiin.

– Äiti sai lääkettä aina vasta, kun alkoi uudestaan sattua. Vaikka sitä pitäisi saada etukäteen, koko ajan. En ymmärrä, että kitsastellaan lääkkeissä, jos on arvioitu, että ihminen elää alle neljä kuukautta. Se suututtaa.

Saattohoitokodissa kipulääkettä annettiin tarpeeksi, mutta äkillisiin läpilyöntikipuihin sitä annosteltiin piikillä, vaikka äiti kammosi neuloja.

– Miksei hän saanut suonensisäistä lääkettä, vaikka hänellä oli jo kanyyli? Sekin on itsemääräämisoikeutta. Kysyin asiasta, mutta minulle sanottiin vain, että näin se nyt on.

Katjan äiti vietti viimeiset hetkensä suuren kaupungin saattohoitokodissa, isä keskussairaalassa Hämeessä. Isä viimeisinä hetkinä paikalla ei edes ollut lääkäriä, joka olisi voinut nostaa lääkkeen annostusta.

– Olin aivan järkyttynyt siitä. Ajattelin, että minun pitäisi tehdä valitus, mutta olin 20-vuotias ja minun piti ottaa vastuu hautajaisjärjestelyistä, koska vanhempani olivat eronneet. Oli muutakin mietittävää.

”Kuolema on ahdistavaa ja ikävää puuhaa myös hoitaville ihmisille.”

Juuri alueellinen epätasa-arvo on saattohoitolääkäri Juha Hännisen mielestä hoidon suurin ongelma.

– Riippuu paikkakunnasta, onko hoitopaikassa lääkäreitä ja hoitajia, jotka osaavat homman.

Hännisen mielestä hyvässä saattohoidossa viedään potilaan kivut pois ja tehdään olo turvalliseksi. Ahdistukseen ja pelkoonkin pitäisi saada lievitystä.

Hän uskoo, että saattohoidon epäkohdat voivat johtua asiantuntemuksen puutteesta.

– Saattohoitoa ei välttämättä pidetä niin tärkeänä, että hoidettaisiin asia kuntoon. Ei paneuduta siihen. Kuolema on ahdistavaa ja ikävää puuhaa myös hoitaville ihmisille. Siihen liittyviä asioita pelätään.

Ammattitaidon puute ei silti ole selitys.

– On olemassa paikkoja, joihin voi soittaa ja kysyä. Huonon hoidon selitys ei voi koskaan olla se, ettei paikalla ole ihmistä, joka osaisi.


Äiti sairaalassa ennen saattohoitokotiin siirtymistä. Viikkoa ennen kuolemaa Katja ja siskot veivät äidin pizzalle ja katsomaan merta.


Arkisia unelmia

Viimeisinä päivinään Katjan äiti ei pystynyt enää puhumaan tai liikkumaan. Katja istui vierellä, äiti makasi sängyssä ja pelkäsi tukehtuvansa.

Katjan mieleen tuli brutaali ajatus.

– Katsoin sitä kuolevaa ihmistä ja mietin, että koiraakaan ei tuossa tilanteessa pidettäisi enää hengissä. Siinä mielessä eläimet saavat inhimillisempää kohtelua. Eutanasian pitäisi tietenkin olla ihmisen oma tahto, toisin kuin eläimillä, Katja sanoo.

– Jos olisin itse tilanteessa, jossa syöpä leviää aivoihin, minua rauhoittaisi ajatus, että voisin sanoa, että huomenna haluan nukahtaa enkä herätä enää. Kuolemassa pelottaa eniten, että sitä ei voi hallita.

Juha Hännisen mielestä hyvä kuolema on oman näköinen, kivuton ja nopea.

– Osa haluaa kuolla yksin, valtaosa läheisten kanssa. Melkein kaikkia pelottaa. Kuoleman prosessi ei saa kestää liian kauan. Kun on kuoltava, kuolee. Ei ole välitilassa monta viikkoa.

”Osa haluaa kuolla yksin, valtaosa läheisten kanssa. Melkein kaikkia pelottaa.”

Eniten kuolemassa pelottaa sen arvaamattomuus, lopullisuus ja joskus kipu. Kun viimeiset hetket lähestyvät, on usein muiden armoilla. Se voi tuntua ahdistavalta.

– Ihmisiä pelottaa se, ettei tiedä, tapahtuuko kuoleman jälkeen mitään. Onko se loppu? Hänninen kertoo.

Hän on nähnyt, miten moni toivoo viimeisiltä hetkiltä läheisten läsnäoloa, ihan arkisia asioita. Niitä, jotka tavallisena maanantai-iltana joskus pitkästyttävät. Lasten leikkien katselua, hetkiä keittiön pöydän ääressä.

– Sitä, kun tulet töistä kotiin, katsot hetken telkkaria ja pelkäät, että sinulla on hirveän tylsä elämä. Sellaista kaipaa, kun on kuolemassa.

Tuhkaa vain

Krematorion lattialla oli rikkaharja ja metallisaavi. Katja oli tullut seuraamaan äitinsä tuhkausta, mutta paikan päällä selvisi, että ruumis oli poltettu vahingossa jo edellisenä iltana. Äidin luut olivat saavissa, matkalla myllyyn, joka jauhaisi ne hienoksi tuhkaksi.

Katja otti palan käteensä. Sangosta nousi pölyä, luu tuntui vielä lämpimältä.

– Näin, että tässä on kylkiluu, tässä selkänikama, Katja sanoo.

– Se tuntui käsittämättömältä, mutta samalla tosi terveeltä. Emme näe sairaita tai kuolevia, ennen kuin joku läheinen menee.

Sillä hetkellä kuolemasta tuli konkreettinen. Äiti oli tässä, enää hän ei ole. Katjasta alkoi tuntua, että on vain ruumis, ei erillistä sielua.

– Ajatukset ja mieli asuvat sinun vartalossasi. Yhtäkkiä olet vain luuranko, ja se kaikki muu on kokonaan poissa. Ei ole enää sitä ihmistä. Se todella vain häviää, tuhka tuuleen.

Vierailija

Vanhempien kivulias kuolema teki Katjasta eutanasian kannattajan: ”Eläimet saavat inhimillisempää kohtelua”

Ihana ja koskettava juttu. Moni viimeinen vaihe on niin tuskainen, että toivon todella Suomeen saatavan armokuoleman. Päivi Räsänen kehui Suomessa olevan hyvän palliatiivinen hoito ja kivunlievitys, mutta eihän se asia ihan näin taida olla. Viimeisessä vaiheessa ei pitäisi enää kipulääkitystä pihistellä, vaan tuottaa mahdollisimman hyvä olo kuolevalle. Kaikki eivät koe ihanteellista äkkikuolemaa.
Lue kommentti

Mitä käyttämäsi sanat ja sanonnat paljastavat henkisestä iästäsi? Tällä testillä se selviää.

Me Naisten ehdottoman epätieteellisessä persoonallisuustestissä tarjolla hämmentäviä johtopäätökisä ja kyseenalaisia yleistyksiä!


 

Tee testi ja tiedä varmaksi.


Olet 21!

 

Sanastosi perusteella arvioimme, että olet elänyt elämäsi pitkälti 2000-luvun plussapuolella. Sijoitut siis sopivasti kahdenkympin rajapyykin tuntumaan. Cool bro! Käytät puheessasi luontevasti erilaisia uusiosanoja kuten moti, mp ja ebin. Miukumauku sen sijaan herättää sinussa lähinnä kylmiä väreitä.

 

Ole ylpeä henkisestä iästäsi! Jaa tuloksesi sosiaalisessa mediassa alla olevien painikkeiden avulla ja pyydä kavereitasi testaamaan, mikä on heidän henkinen ikänsä.


Olet 32!

 

Sanastosi perusteella arvioimme, että eniten henkistä varttumista sisimmässäsi on tapahtunut 90-luvulla. Onhan tuon ajan kieli sinulla parhaiten hallussa! Suustasi kuulee hyvällä todennäköisyydellä ysärin hekumallisimpia sanontoja, mutta ei nuorison kielikään sinulle aivan vierasta ole.

 

Ole ylpeä henkisestä iästäsi! Jaa tuloksesi sosiaalisessa mediassa alla olevien painikkeiden avulla ja pyydä kavereitasi testaamaan, mikä on heidän henkinen ikänsä.


Olet 43!

 

Varsin monipuolisen sanavarastosi perusteella arvelemme, että olet melko taannoin ylittänyt nelikymppisyyden ihastuttavan rajapyykin. Tunnet sekä 80-luvun upeimmat sananparret että nuorisokielen uusimmat virtaukset. Hyvä sinä!

 

Ole ylpeä henkisestä iästäsi! Jaa tuloksesi sosiaalisessa mediassa alla olevien painikkeiden avulla ja pyydä kavereitasi testaamaan, mikä on heidän henkinen ikänsä.


Olet 54!

 

Kylillä huhutaan, että 50 on uusi 20. Eli ei paha tulos! Käytät puheessasi ihastuttavan monipuolisesti erilaisia sanoja, ja käytät rohkeasti sellaisiakin nuorempien polvien hyljeksimiä sanoja kuin miukumauku.

 

Ole ylpeä henkisestä iästäsi! Jaa tuloksesi sosiaalisessa mediassa alla olevien painikkeiden avulla ja pyydä kavereitasi testaamaan, mikä on heidän henkinen ikänsä.


Olet 65!

 

Henkinen ikäsi liikkuu eläkeläisyyden hujakoilla. Ja se on hieno tulos se! Osaat ottaa elämän rennosti ja itsevarmasti, ja käytät tasan tarkkaan sellaista kieltä kuin juuri itse haluat.

 

Ole ylpeä henkisestä iästäsi! Jaa tuloksesi sosiaalisessa mediassa alla olevien painikkeiden avulla ja pyydä kavereitasi testaamaan, mikä on heidän henkinen ikänsä.


Olet 76!

 

Muut miettivät sanomisiaan ja sanojaan – sinä sanot juuri niin kuin itse haluat! Sanastosi perusteella olet nähnyt varsin monta elämänvaihetta ja ymmärrät, ettei elämää kannata ottaa liian vakavasti.

 

Ole ylpeä henkisestä iästäsi! Jaa tuloksesi sosiaalisessa mediassa alla olevien painikkeiden avulla ja pyydä kavereitasi testaamaan, mikä on heidän henkinen ikänsä.


1. Tapaat uuden ihmisen. Miten tervehdit häntä?


2. Haluat katsoa uuden tuttavasi kanssa televisiota. Miten ehdotat toimintaa?


3. Mikä on mielipiteesi sanasta mp?


4. Arvio asteikolla 1–6: Kuinka todennäköisesti suustasi voi kuulla sanan ebin? (6 = todella todennäköistä)


5. No entäpä mikä on sanan ynseä laita? Arvio asteikolla 1–6 kuinka todennäköisesti sen voi kuulla suustasi? (6 = todella todennäköistä)


6. Millä nimellä kutsut @-merkkiä?


7. Millä nimellä kutsut #-merkkiä?


8. Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen, jos joku puhuu filtteristä?


9. Mitä vastaat, jos joku tokaisee sinulle: ”Let’s go lehmät, navetta palaa!”


10. Entäs millaisia tuntemuksia sanonta ”oolsprait” herättää?


11. Haluat solvata jotakuta typeräksi. Mitä sanaa mieluiten käytät?


12. Kummasta sinun olisi vaikeampaa luopua: päivänokosista vai kiroilusta?


13. Jos joku käyttäytyy mielestäsi nolosti, hän on…


14. Minkä seuraavista sanonnoista voi kaikista todennäköisimmin kuulla sinun suustasi?


15. Olet menossa juhlimaan. Eli siis mihin?

 

Perinteet freesaantuvat ihanasti joka vuosi.

  1. Nyt kaikki ”alastomat neidot” niityllä, huomio, haiseeko näissä taikajutuissa teidänkin mielestä hiukan patriarkka.
  2. Tonni vetoa, että taioissa pitää olla alasti siksi, että joku vanha rasvainen kyylä on voinut juhannusyönä väijyä alastomia naisia.
  3. Ei se lähteellä pyllistelykään tästä näkökulmasta miltään muulta vaikuta.
  4. Sitä paitsi miksi kaikki taiat keskittyvät siihen, että ”neidot” haluavat nähdä tulevan ”sulhonsa”, ihan kuin joku kämäinen jätkä olisi ainoa asia, mikä meitä kiinnostaa.
  5. Ja se loputon kukkien kerääminen. Miehet, rehut ja lapselliset taiat, nehän meillä on aina mielessä.
  6. Tiedoksi myös, kaikki väinämöiset, jos näen sun lätyn unessa häiriköimässä, siitä ei hyvää seuraa.
  7. Vaatteet päälle ja asiahommiin. Ja tällä ei tarkoiteta tiskausta.