Elämä on kuolemista. Kuva: Shutterstock
Elämä on kuolemista. Kuva: Shutterstock

Vaikka vielä tuntuisi siltä, että minua vaihdevuodet eivät koske, yhtäkkiä ne koskevat, ja muutut lohikäärmeeksi. Nyt loppuu naureskelu. On totuuden aika.

Naisjohtajalle hyvä ikä on 38–40 vuotta. Sitä ennen on lapsentekoriski, ja sen jälkeen alkaa hyvin pian kuulua menopaussikommentteja.
Noin kommentoi professori Marjut Jyrkinen naisten asemaa työelämässä viime vuonna Me Naisissa. Eikö ole kiva tuo menopaussikommentti? 42-vuotiaana alat olla poisheitettävää tavaraa. Parasta ennen -päivämäärä mennyt. Heippa!

Vaihdevuodet ovat 2000-luvun viimeinen tabu. Ihminen voi puhua julkisesti työuupumuksesta, seksiaddiktiosta tai vaikeasta lapsuudestaan. Mutta jos nainen kertoo vaihdevuosioireistaan, hän tunnustautuu puoliseniiliksi ihmisraunioksi.

Pitäisikö tällekin tabulle tehdä jotain? Jos kaikki puhuisivat aiheesta rohkeasti, vanheneminen ei ehkä olisi niin pelottavaa.

No, puhutaan

Gynekologi Maija Kajan on ainakin puhunut vaihdevuosista suoraan. Hän on kirjoittanut aiheesta kirjan, joka alkaa Juice Leskisen lohdullisilla ­sanoilla: ”Elämä on kuolemista.”

Ihminen alkaa nimittäin rapistua hiljalleen vähän yli kaksikymppisenä. Sen ikäisenä kroppa pursuilee vielä suojelevia, energisoivia, onnelliseksi ja terveeksi tekeviä hormoneja. Nelikymppisenä joitakin hormoneja on jäljellä enää puolet parhaista päivistä. Kajan toteaa, että elämä kuljettaa meitä hellästi kohti kuolemaa: luonto on tarkoittanut ihmisen elävän noin 45-vuotiaaksi.

Mutta luonto epäonnistuu surkeasti! Moni meistä naisista elää nykyään vielä toiset ­­45 vuotta. Estrogeeni vain vähenee, ja se teettää pahaa mieltä ja rapistuvaa terveyttä. Aika usein vaihdevuodet varoittavat tulostaan sillä, että kuukautiset muuttuvat epäsäännöllisiksi.

– Ensin ne tulevat monella aiempaa tiheämmin, jonkin ajan kuluttua harvakseltaan. Muutenkin kuukautiset voivat muuttua: runsaammiksi tai niukemmiksi, tai voi tulla välivuotoja, Kajan kertoo.

Lisävaikeutta vaihdevuosidiagnoosiin tekee se, että kaikilla ei ole kuukautishäiriöitä. Jos ­potilas ei ole tyypillinen, hikoileva kuukautishäiriöihminen, lääkärikään ei osaa aina epäillä oikeaa syyllistä. Oireet voivat olla yllättäviä.

– Jos yli 45-vuotias alkaa nukkua aamuyöstä huonosti, tavallisin syy on estrogeenin väheneminen. Olisi tärkeää, että työterveys- ja omalääkärit tietäisivät, mikä kaikki voi johtua vaihdevuosista. Tulisi vähemmän turhia lääkekokeiluja.

Kajanin mukaan viisikymppisiltä naisilta kautta maan voisi kokeeksi kysyä vaikka tällaisia kysymyksiä: Kuinka nukuit viime yönä? Onko tuntunut kipuja nivelissä, hartioissa, selässä? Milloin ­kävit viimeksi siellä joogassa, jota ennen harrastit? Oletko hyvällä mielellä vai masentunut tai saamaton? Oliko illalla sydämen rytmihäiriöitä? Kiristeleekö pinnaa? Se asia, joka viimeksi sai kyyneleet silmiin, oliko se oikeasti itkun arvoinen? Mites tuo virtsankarkailu?

Ihanat hormonit

Onhan meillä onneksi lääkkeitä. Estrogeenia, joka suojasi terveyttä elämän alkupuolen, voi ottaa purkista. Ja nyt ollaankin kuuman, suorastaan hikoilevan, kysymyksen äärellä: pitäisikö tässä kohdassa antaa periksi luonnolle vai auttaa naista mäessä?

Kajan on jälkimmäisellä kannalla. Hänen mielestään lääkärin tehtävä on lievittää ihmisten kärsimyksiä, ja Suomessa kärsitään turhaan

1) kärttyisistä, itkuherkistä työkavereista ja pomoista, 2) vääristä diagnooseista ja huonosti auttavista lääkityksistä vaivoihin, jotka oikeasti johtuvat estrogeenin puutteesta, sekä 3) kuralla olevista kuntatalouksista, kun naiset menettävät työkykynsä.

Hormonikorvaushoidon maine tahraantui vuosituhannen vaihteessa, kun siihen huomattiin liittyvän rintasyövän ja veritulppien riskejä. Kajanin mukaan tutkimustietoa haitoista ja hyödyistä on tullut paljon lisää. Hoitoa voi räätälöidä, jos lääkärillä vain riittää kiinnostusta.

– Aiemmin käytettiin suun kautta otettavia hoitoja. Nyt voi annostella keltarauhashormonin kohdun sisälle ja sivellä estrogeenin iholle geelinä. Geelimäisen estrogeenin määrää on helppo säädellä, ja ei-suun-kautta ottaminen pienentää hormonihoidon haittoja.

Uskallatko?

Asiasta ei olla ollenkaan yksimielisiä. Kun Kajan kirjoitti Aamulehteen hormonikorvaushoitoa puolustavan artikkelin, moni syöpälääkäri hermostui. On fakta, että hormonilääkitys lisää rintasyöpäriskiä. Jos naisella on ollut rintasyöpä, Kajankaan ei suosittele hormonikorvaushoitoa.

– Silloin kokeillaan aina ensin ei-hormonaalisia hoitoja. Jos ne eivät auta, keskustellaan oireista ja riskeistä. Osa valitsee kaikesta huolimatta hormonihoidon, koska muuten elämä ei tunnu elämisen arvoiselta.
Muitakin riskejä on. Jos on sairastanut syvän laskimotukoksen, keuhkoveritulpan tai aivoinfarktin, suun kautta otettu estrogeeni ei sovi.

– Ylipäänsä ei kannata käyttää hormonikorvaushoitoa, jos pelkää. Siitä pitää päättää itse, lääkäri vain kertoo faktat ja suosittelee. Jos riskit huolestuttavat, kannattaa ensin ­kokeilla elämäntapojen muutosta.
Eli tutut jutut: etsi liikuntamuoto, joka koukuttaa. Syö enemmän kasviksia, marjoja, hyviä rasvoja, ota D-vitamiinia. Vähennä viinanjuontia, lopeta
tupakointi. ­Kokeile, auttaisiko kahvinjuonnin vähentäminen.

Muutakin kuin rinnat

Jos nuori nainen menee valittamaan kuukautiskipuja, hänelle suositellaan sekunnissa ehkäisypillereitä. Mutta jos vanhempi nainen menee valittamaan vaihdevuosioireistaan, hän törmää hyvällä todennäköisyydellä lääkäriin, joka vastustaa hormonikorvaushoitoa. Kajan epäilee syyksi liiallista rintojen tuijottamista.

– Olen ihmetellyt lääkäreiden putkinäköä vuosikausia. Tuntuu, ettei naisen terveyttä nähdä kokonaisuutena, vaikka hormonikorvaus-
hoitoa käyttävät naiset voivat paremmin, pysyvät terveempinä ja tarvitsevat vähemmän lääkkeitä kuin hoidosta pidättäytyvät.

Hormonikorvaushoidolla on mukavan näköinen ansioluettelo: se näyttää vähentävän osteoporoosin, masennuksen, verenpaineen, diabeteksen, dementian, sepelvaltimotaudin ja paksusuolisyövän riskiä. Toisaalta tutkimustuloksia on tulkittu ristiriitaisesti. Mikä johtuu hoidosta, mikä muista elämäntavoista? Rintasyöpäriski taas kasvaa: jos tuhat naista käyttää 50-vuotiaasta 60-vuotiaaseen hormonikorvaushoitoa, ­
34 heistä sairastuu rintasyöpään. Ilman lisähormoneja rintasyövän saa 26 naista tuhannesta.

Joskushan ne on kärsittävä?

Useimmiten vaihdevuosioireet alkavat hiukan alle 50-vuotiaana. Ne myös loppuvat aikanaan, joillakin viidessä vuodessa, joillakin ne kestävät yli yhdeksänkymppisiksi. Lykätäänkö hormoneilla vain oireita muutaman vuoden päähän?

– On tavallinen ajatus, että ”joskushan ne  pitää kärsiä”. Se ei pidä paikkaansa, Kajan sanoo.

Hoidon kanssa tehdään niin, että ensin sovitaan vaikka kahden tai viiden vuoden hormonikorvausjakso, sitten pienennetään annosta ja lopetetaan. Sitten kuulostellaan: tuleeko oireita takaisin, ja pärjääkö niiden kanssa?

Jos olo on hyvä, oireet olisivat vähentyneet itsestäänkin
samassa ajassa. Ja jos lohikäärme herää, hoidon voi aloittaa uudelleen.

"Pahinta oli seksuaalisen halun katoaminen"

Joskus vaihdevuodet voivat tulla myös tavallista aiemmin. Liisa Heiskasella, 41, ne todettiin 38-vuotiaana, kesken lapsettomuushoitojen.

– Lapsettomuuteni syyksi paljastui, ettei munasarjoissani ollut enää lainkaan elämää. ­Todellisuudessa vaihdevuodet olivat saattaneet alkaa jo vielä aiemmin.

Myöhemmin Liisa tajusi, että hänellä oli ollut vaihdevuosioireita, mutta nuoren ikänsä takia hän ei ollut vain osannut yhdistää niitä menopaussiin. Kuukautiskierto oli heitellyt, niin myös mielialat. Liisa oli ollut jatkuvasti ärtynyt, alakuloinen tai epätoivoinen. Hän oli jo epäillyt masennustakin.

– Vaihdevuosi-uutinen oli kova kolaus naiseudelleni. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kelpaanko enää kenellekään. ­Tämä on kuitenkin nuorten, kauniiden ja viriilien naisten yhteiskunta. Samaan ­aikaan piti vielä käsitellä suru siitä, että jään lapsettomaksi, Liisa kertoo.

Ikävintä oli kuitenkin seksuaalisen ­halun katoaminen. Liisa muistaa ajatelleensa, että vaikka vieressä olisi istunut Johnny Depp, häntä ei olisi voinut ­vähempää kiinnostaa. Seksin harrastaminen oli muuttunut myös kivuliaaksi limakalvojen kuivumisen takia.

– Ajattelin, että tässäkö seksielämäni nyt oli. Enkö voi enää ikinä nauttia seksistä? Minulla oli vielä suhteellisen tuore parisuhdekin, Liisa kertoo.

Nyt, kolmen vuoden jälkeen, Liisa ­sanoo alkavansa olla sinut asian kanssa. Hormonihoidot ovat helpottaneet oireita, ja seksi­halutkin ovat palanneet. Liisa syö kelta­rauhashormonia ja käyttää iholle siveltävää estrogeenivoidetta. Haittapuolena on ollut, että koko ikänsä hoikkana pysyneelle naiselle on kasvanut pieni vatsakumpu.

– Vaikka hormoneihin liittyy riskejä, minulle ne ovat olleet pelastus. Tukenani on onneksi ollut myös hyvä mies: puolisoni on suhtautunut hyvin ymmärtäväisesti ja kärsivällisesti. Ilman häntä asian hyväksyminen olisi ollut minulle varmasti vaikeampaa.

Miksi Liisan vaihdevuodet alkoivat yli kymmenen vuotta etuajassa? Siihen
kukaan lääkäri ei ole osannut antaa vastausta.

– Minulla on ollut kai vain huono tuuri. Toisaalta on helpottavaa tietää, etten olisi voinut tehdä ­mitään toisin.

Se  tiedetään, että vaihdevuosien alkamisajan voi päätellä esimerkiksi äidin tai sisaren vaihdevuosista. Liisan äidillä vaihdevuodet alkoivat 46-vuotiaana, eli jonkin verran keskivertoa nuorempana.

– Aluksi syyllistin itseäni siitä, että ­olisi pitänyt tehdä lapsia aiemmin. Mutta sitten päätin, että asiaa on turha surra, koska aiemmat elämäntilanteeni eivät olleet sellaisia, joihin lapset olisivat sopineet.

Liisa on huomannut muuttuneensa armollisemmaksi ikääntymistä kohtaan.

– Ennen jotenkin ajattelin, että elämä on ohi tietyn ikäisenä. Nyt katson vanhojakin naisia hyväksyvämmin ja ajattelen, että noillakin on varmasti vielä kivaa elämässään. Myös seksi ja seksuaalisuus kuuluvat kaiken ikäisille.

Vuonna 1942
Yhdysvaltain markkinoille tuli Premarin, tiineiden tammojen virtsasta eristetty estrogeenivalmiste.
Hormonikorvaushoidosta tuli yhä suositumpaa, kun ihmisten elinikä piteni.
Samalla vaihdevuodet koskivat entistä useampaa.

1970-luvulla
huomattiin, että pelkkä estrogeeni lisäsi kohtusyövän riskiä. Hormoni-
korvaushoitoihin lisättiin keltarauhashormoni, joka suojaa kohtusyövältä.

1990-luvun
lopulla kävi ilmi, että hormonikorvaushoito lisääkin rintasyövän ja
syvän laskimotukoksen riskiä. Hormoneja alettiin varoa ja hoitosuosituksiakin rukattiin: mahdollisimman pienellä annoksella, mahdollisimman vähän aikaa.

2000-luvulla
hormonihoitoa käyttävien määrä puolittui maailmanlaajuisesti.

Lue myös:

Liian kova treeni käynnisti Raakel Lignellin vaihdevuodet

Tilaajille
Kuolema on läsnä ambulanssin ensihoitajan Mika Länsisolan jokaisessa työvuorossa. Kuva: Satu Kemppainen
Kuolema on läsnä ambulanssin ensihoitajan Mika Länsisolan jokaisessa työvuorossa. Kuva: Satu Kemppainen

Yli miljoona suomalaista tekee henkisesti raskasta työtä, jossa on vaara kyynistyä. Ensihoitaja Mika Länsisola kertoo, miten työ on muuttanut häntä.

Kutsumusammatti. Palkitseva ja mielenkiintoinen työ, jolla on merkitystä. Samalla kuitenkin duuni, jossa joutuu päivittäin kasvotusten esimerkiksi kurjuuden, sairauden, päihteiden ja syrjäytymisen kanssa.

Joka neljännellä suomalaisella on henkisesti raskas työ, kertoo Työterveyslaitoksen...

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.