Greyn anatomian kuutoskauden päätösjaksossa tohtori
Kareville kävi huonosti. Joku hullu ampui häntä. Kaverit elvyttivät, mutta verenhukka oli valtava. Kun Karev tunsi voimiensa ehtyvän ja lähdön olevan
lähellä, hän kuiskasi kollega Mark Sloanille elämänohjeen: ”Syö enemmän pekonia. Harrasta enemmän seksiä.”

Enemmän pekonia! Eikö kuulosta vapauttavalta juuri nyt, kun melkein kaikki hauska on todettu vaaralliseksi, haitalliseksi, kokonaiskolesterolia kohottavaksi, syöpää aiheuttavaksi tai ainakin sellaiseksi, että se hidastaa sikiön hampaiden kasvua?
Millaista elämä olisi, jos vain rohkeasti eläisi vaarallisesti ja nauttisi siitä? Täytyy kai kysyä asiantuntijoilta.

Pahaa säteilyä
Kaksi vaaleatukkaista hurjapäätä makaa Helsingin uimastadionin penkeillä. He tie¬tävät, että taivaalla näkyvä tulipallo on tappavan säteilevä. Silti he ovat asettaneet pyyhkeensä penkeille, käyneet
makuulle ja antavat nyt vapaaehtoisesti
uv-säteiden tunkeutua ihosoluihinsa. Miksi?
 – Koska on lämmin. Ja on kiva tulla ruskeaksi, Mia Rossi perustelee.
Mian paras ystävä Anni Keinänen on ottanut aurinkoa huhtikuusta asti, ja siksi hänen ihollaan on kullanvivahteinen sävy, aavistuksen tummempi kuin Mialla. Keskikesällä molemmat aikovat olla sen verran ruskeita, että ei hävetä. Ihosyöpä ei tunnu ajankohtaiselta huolelta.
– Paitsi yksi luokkakaveri sai ihosyövän, kun se paloi aina, Mia muistaa.
Mia ja Anni eivät aio palaa, mitä nyt Mia saattaa välillä vähän. Hänellä ei ole tänään suojakerrointa, koska aurinko ei paista niin kovin kirkkaasti.
Stadionin ulkopuolella melkein kaikilla kulkijoilla on kevättakit, pitkät housut ja tympääntynyt työpäivä­ilme. He välttänevät tuurilla mela¬nooma¬kuoleman, mutta missä on elämän pekoni? Ehkä sittenkin Mian ja Annin luona. Täällä, missä kesää on todellakin jäljellä, bikineistä jää kohta rajat, juteltavaa riittää ja termos¬mukissa on viileää smoothieta.
– Maista Mia. Vanilja¬jogurttia, maitoa, banaania ja persikkaa.
Tytöt kääntyvät selälleen, sulkevat silmänsä ja hymyilevät säteilylle. Vaarallinen elämä näyttää ihanalta.

Huonoja rasvoja
Suojapaperi syrjään, ote molemmilla
käsillä, oikean tarjonnan haku, kohotus kohti suuta, haukkaus. Pekka Marttisen vatsaan on juuri päätymässä runsaasti transrasvoja ja valkoisia vehnäjauhoja sekä nolla suojaravintoainetta: kaksi herkullista Wotkinin nakkia
grahamlihapiirakan sisällä, yhteensä parisataa grammaa kesäistä nautintoa.
Pekka tietää elävänsä juuri nyt riskillä mutta ei välitä. Hän käy syömässä
torilla lihiksen pari kertaa kesässä, koska se on hyvää ja kuuluu torille. Oli
miten rasvainen hyvänsä. Sitä paitsi
Helsingin Hakaniemen tori on nykyään Tampereella asuvalle rekkamiehelle lapsuuden kotiseutua.
– Yleensä otan vain lihapiirakan, mutta kun nyt tarjosivat nakeilla niin otin. Onhan tämä hyvää.
Pekka ei välttele tai varo mitään ruokia epäterveellisyyden takia. Hän ei
usko, että yksittäinen nautinto tappaa.
Viereiseen pöytään istahtaa toinen uskalikko, Eija Helin, joka on tullut
ystävänsä Jorma Sairasen kanssa lounas¬tunnille. Eijan lihapiirakka¬lounas näyttää päättäväiseltä, vapautuneelta, rennolta, nautinnolliselta.
– Mulla ei ole syyllisyyksiä! Mulla on varaa syödä näitä, Eija nauraa.
Syyllisyys lihapiirakan äärellä ei
tosiaan taida auttaa. Päinvastoin, se on varmasti melko vaarallista, koska se
lisää stressihormonien eritystä, mikä taas pitkäkestoisena rasittaa kehoa ja aiheuttaa terveys¬riskejä. Silti kahvila Kahvisiskojen Raija Kaattari kertoo muutaman kymmenen vuoden kokemuksella, että syyllisyys on tuttu tyylilaji torikahveilla. Naiset tulevat kuiskaten tilaamaan: yks lihis. Tai otetaanpa nyt oikein munkkipossu, tämän kerran. ”En
minä yleensä”, kuuluu rivien välistä.
– Yhtenä vuonna kaikki joivat teetä kahvin sijaan. Silloin oli kai keksitty,
että kahvi on vaarallista, Raija muistelee.
Nykyään kahvi on taas ok. Suurin osa asiakkaista tilaa kahvin ja lihiksen tai kahvin ja munkkipossun, tuollaisen litteän, josta juuri nyt valuu omenasosetta pahvilautaselle. Kahvikupin takaa kuuluu vielä Jorma Sairasen filosofointia terveyssyyllisyydestä.
– Oman elämänihän mä vaan pilaan, mitä siitä syyllistymään. Tämä taaperrus¬ täällä on niin lyhyt, että siitä pitää nauttia. Minä tosin olen lopettanut
tupakoimisen 25 vuotta sitten ja ylitän nykyään kadut vihreillä. Toisin kuin paikalliset mummot. Siellä ne vetää rollaattoreillaan punaisia päin...
Jorman mielestä ei ole mikään ihme, että mummojen liikennekurilla jäädään auton alle.
– Kai he hakevat pientä adrenaliinia ja elävät vaarallisesti. On nuorena jääneet ehkä kokeilut väliin, Jorma miettii.

Halkeilevia kalloja
Kapinallisia mummoja ei nyt näy, mutta kun katsoo tarkemmin, kadun laitaa viilettää kymmeniä pyöräilijöitä ilman
kypärää. Miten ne uskaltavat? Meillähän on tästä lakikin.
Lainsuojaton pyöräilijä Kalle Hakkarainen laskeutuu satulastaan kommentoimaan. Hän paljastaa, että vaarallinen elämä on hänen kohdaltaan pian ohi.
– Aion ostaa kypärän, koska pyöräillessä niin moni riskitilanne johtuu muista kuin itsestä, Kalle sanoo.
Kallen kaveripiirissä hiukan suurempi osa rikkoo lakia kuin käyttää kypärää. Suomalaisen silmä alkaa kuitenkin jo tottua siihen, että pyöräilijöillä on outo pallo päässä. On varmasti ihan sillä rajalla, kilauttaako joku moralisti lastensuojeluviranomaiselle, kun näkee lasten¬istuimessa pienokaisen ilman kypärää.
Tuolla menee yksi! Aijai. Taitaa olla huonommanpuoleinen äiti.
Hollantilaisia naurattaisi. Siellä ne elelevät kuin pellossa, ihan kuin mekin vielä 80-luvulla. Ajavat pyörillään kovaa ja ilman kypärää. Tuuli hiuksissa, vapaina, on the edge.

Pakko olla terve
On tässä monen muunkin kuin Kalle Hakkaraisen pitänyt jo pitkään ostaa kypärä. Lisäksi on ollut tarkoitus aloittaa liikunta. Lisätä antioksidantteja ruokavalioon, ja hyviä rasvoja. Alkaa syödä ehkä myös pakurikääpää ja macajauhetta, tai jotain, mitä terveysihmiset nyt syövät. Muuten saa pian syyttää
itseään siitä, että tulee kakkostyypin diabetes. Eikö niin?
– Itse aiheutetuista sairauksista
puhuminen on minusta vaarallista, kuittaa tutkija Ulla Järvi, joka on
väitellyt terveys¬journalismista.
Oikeasti ei vielä tiedetä tarkkaan, miksi ihminen sairastuu. Ennen vanhaan ajateltiin, että sairaudet ovat vaikkapa kateellisten naapureiden tai vainajien aikaansaannosta. Silloin suojauduttiin loitsuilla ja amuleteilla. Nyt, 2000-luvun Suomessa, uskotaan, että sairaudet saa loitolle oikeilla elämän¬tavoilla – jumppa kolme kertaa viikossa ja terveellinen ruokavalio on käypä taudin¬ehkäisy, ihan kuin loitsu oli ennen.
– Ja tästä nykyuskosta hyötyvät
monet: funktionaalisten elintarvikkeiden tuottajat, kuntosaliyrittäjät,
media... Jos sanotaan, että sota on hyvä bisnes, niin läskisota on erittäin hyvä bisnes.
Itsekin terveysjuttuja kirjoittava Järvi on päättänyt, ettei koskaan enää kirjoita, paljonko diabetes maksaa yhteiskunnalle: jokainen kakkostyypin diabeetikko on taatusti maksanut tarpeeksi veroja, jotta voi odottaa saavansa sairauteensa asianmukaista hoitoa. Järvi itse odottelee, että terveys- ja ihmiskäsitys muuttuisi henkevämmäksi.
–  Nykyinen terveysihanne on kovin pinnallinen ja ulkonäkökeskeinen, Järvi pohtii.
Hän harmittelee, että esimerkiksi rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen terveysvaikutuksista kirjoitetaan niin vähän.
Kokemus siitä, että on rakastettu, on paljon terveellisempää kuin raakasuklaa.
– Tai netissä roikkuminen, sehän voi olla todella terveysvaikutteista. Leppävirran ainoa gootti voi löytää verkosta samanhenkisiä ystäviä, Järvi miettii.
Mutta ei, lääkäri ei voi määrätä hyvää parisuhdetta, hauskoja kavereita eikä oikeudenmukaista pomoa. Niinpä
puhutaan vyötärölihavuudesta, ravinnon koostumuksesta ja liikunnasta.

Stressaavaa vai mielekästä?
Jos lääkäri näkisi Raili Perimäen työ­tahdin, tulisi siitäkin noottia.
– Hetki vain, tämä täytyy katsoa nyt heti.
Raili on saanut kiireellisen työsähköpostin. Postilaatikossa on monta muutakin lukematonta meiliä, kuten tuo
yksi englanninkielinen kysely. Siihen vastaamisen pitäisi viedä viisi minuuttia, mutta Raili tietää kokemuksesta, että luvassa on kuusitoista sivua kysymyksiä. Ei ehdi!
Railin työpäivät tuppaavat olemaan kiireisiä:
– Tulen toimistolle, otan paperi¬nivaskan kokoukseen, kokous venyy, seuraavaan palaveriin on tunti aikaa, ehdinkö käydä syömässä? Kokouksen aikana sähköposti on täyttynyt uusista viesteistä,  puhelin soi, lounas jää väliin, palaveri alkaa... viikonlopuksi jää vielä jonkin verran tekemistä.
Selvä stressitapaus.
– No joo, mutta tämä on niin mielenkiintoista työtä ja imee mukaansa, 58-vuotias Raili toteaa.
– Kyllä minä haluaisin jatkaa työ­elämässä 68-vuotiaaksi.
Stressi on hirvittävän vaarallista, ja Raili jos kuka tietää sen. Hän on SAK:n työympäristöasiantuntija, joka on pitänyt toistasataa luentoa työssä jaksamisesta ja työpaikkakiusaamisesta. Railin mukaan stressi voi tappaa ihmisen pystyyn. Se ei aiheuta pelkästään unihäiriöitä vaan myös esimerkiksi sydän- ja verisuonitauteja, alkoholiongelmia,
uupumusta, sosiaalisen elämän huononemista, jopa syöpää.
Railikin on jossain vaiheessa kärsinyt stressioireista. Hän huomasi väsyvänsä. Ruoka ei maistunut. Näkökentässä alkoi leijailla sahalaitoja. Oireille ei löytynyt muuta selitystä kuin liian tiukka työ­tahti, ja Raili päätti ottaa asian vakavasti.
– En suunnittele lomille enkä vapaapäiville mitään ohjelmaa, laiskottelen vain. Jos ottaisin töiden lisäksi vielä stressiä pääsiäisverhoista, tästä ei tulisi mitään.

Ja sitten pekonin syöntiin
Työuupumuskin on tavallaan itse aiheutettua. Se tulee siitä, että ei sano, jos ei ehdi tai jaksa.
Liika ahkeruus ja innokkuus on kuitenkin vähän kunniakkaampi elämän¬tapa kuin liika löpsöily – diabetekseen on nolompaa sairastua kuin uupumukseen.
Mutta odotellaan. Ehkä Läskikapina saa jonain päivänä jatkoa Stressikapinasta. Silloin ynnäillään kustannuksia veronmaksajille. ”Koetahan vähän rauhoittua tuon työntekosi kanssa, ettei tule meille muille kalliiksi. Menepäs tässä välissä vaikka aurinkoon istumaan ja syömään lihapiirakka nakilla.”

Simpsoneiden ja Futuraman luoja katsoo nyt Springfieldin ja tulevaisuuden sijasta menneisyyteen.

IS TV-LEHTI: Matt Groeningin luomassa Disenchantment-animaatiossa touhutaan keskiaikaisessa, maagisessa Dreamlandin kuningaskunnassa.

Groening tekee sarjallaan aluevaltauksen Netflixissä. Hänen jälkensä on tunnistettavaa niin visuaalisesti kuin huumorinkin puolesta. Pääosissa ovat kapinallinen alkoholistiprinsessa Bean, uskollinen mutta täysin tonttu tonttu Elfo ja demoni Luci.

Kummallisella kolmikolla seikkailua ja sekoilua riittää. Kymmenosaisella ensimmäisellä kaudella vastassa on monenlaista aikakauden kulkijaa: örkkejä, peikkoja, lumoojattaria, pahoja äitipuolia, lipeviä prinssejä ja muita hulluja. Kyytiä saavat ylhäiset puheenparret ja ylevät tavat.

Ääninäyttelijöinä pääosissa toimivat Abbi Jacobson (Bean), Eric Andre (Luci) ja Nat Faxon (Elfo). Jacobson on kehunut epätyypillisen prinsessan vahvaa naishahmoa.

Groening on viimeksi luonut uuden sarjan liki parikymmentä vuotta sitten vuonna 1999, kun Futurama ilmestyi. Sarja päättyi vuonna 2013. Simpsonit-sarja starttasi vuonna 1989, ja syyskuussa Amerikassa alkaa peräti 30. kausi.

Uudella sarjalla Netflix hieroo sopua Futurama-fanien kanssa. He raivostuivat, kun Futurama yllättäen poistettiin valikoimista.

Nyt tekijätiimissä on mukana pitkäaikainen Simpsonit-kollega Josh Weinstein ja joukko Futuraman animaattoreita.

Trendikkääseen fantasiagenreen sijoittuvan sarjan on sanottu olevan kuin Simpsoneiden ja Game of Thronesin sekoitus.

Groeningin sarjojen perusta on usein sama: hän haluaa näyttää yleisölle hauskuutta tapahtumissa ja maailmoissa, joista huumoria on tavallisesti vaikea löytää. Kolme kärsinyttä ystävystä täydentää toisiaan hyvän ja pahan ikitaistelussa.

Keskiaikaisista puitteista huolimatta sarja on kaukana sadusta. Siinä käsitellään vahvasti nykyhetken teemoja. Kyllähän kaikki tunnistavat elämänsä prinsessat, tontut ja demonit.

Disenchantment, Netflixissä 17.8. alkaen.

Tilaajille
Henkilökohtaiset avustajat Linda Laaksonen (vas.) ja Tiia Dahlqvist lähtevät Jaanan kanssa syyskuussa MM-kisoihin Yhdysvaltoihin. Mukaan lähtee tietenkin myös Legolas-hevonen. Kuva: Jouni Harala
Henkilökohtaiset avustajat Linda Laaksonen (vas.) ja Tiia Dahlqvist lähtevät Jaanan kanssa syyskuussa MM-kisoihin Yhdysvaltoihin. Mukaan lähtee tietenkin myös Legolas-hevonen. Kuva: Jouni Harala

Jaana Kivimäki halvaantui, kun hevoskuljetusauton lastaussilta katkaisi hänen selkärankansa. Ensin Jaana oli katkeroitua, mutta sitten hän päätti selviytyä.

Punaisen omakotitalon oven avaa hymyilevä emäntä. Vaikka kello on vasta yksitoista, Jaana Kivimäki , 44, on ehtinyt jo paljon. Hän on herännyt kuudelta, ruokkinut hevosensa ja ajanut 25 kilometrin päähän ratsastushallille...