”Ei se ihan kauhean kaukana ollut, etten alkanut vihata joogaa”, Clare Gates-Sjöblom nauraa nyt. Kuvat: Hanna-Kaisa Hämäläinen
”Ei se ihan kauhean kaukana ollut, etten alkanut vihata joogaa”, Clare Gates-Sjöblom nauraa nyt. Kuvat: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Clare Gates-Sjöblom jätti hienon uran vaatebisneksessä ja teki rakkaasta harrastuksestaan ammatin. Muutamaa vuotta myöhemmin hän kuoppasi joogayrityksensä. – Mutta oli se todellinen yrittäjyyden korkeakoulu, hän sanoo.

Seitsemän vuotta sitten Clare Gates-Sjöblom, nyt 39, oli menestynyt konseptivalmentaja vaatebisneksessä. Hän oli työmatkoilla maanantaista torstaihin joka viikko ja teki juuri sitä unelmatyötä, mihin Englannissa opiskeltu brändäyksen Bachelor of Arts -tutkinto oli tarkoitettukin.

Työ oli kiinnostavaa, mutta sitä oli liian paljon. Clare alkoi kärsiä rytmihäiriöistä ja univaikeuksista, vanhasta kunnon stressistä, eikä oireisiin auttanut edes jooga, jota hän oli harrastanut jo vuosia.

– Jooga valikoitui lajiksi, kun etsin apua selkäongelmiin, ja se oli ainoa laji, jota pystyi helposti tekemään työmatkoilla hotellihuoneessa, Clare muistelee.

Harrastus oli sen verran tärkeä Clarelle, että hän oli palkkatyön ohella vetänyt sivutoimisesti joogatunteja.

– Kevytyrittäjyys oli siinä mielessä tuttua. Äitinikin on koko elämäni ajan tehnyt käännöstöitä sivutoimisena yrittäjänä.

”En ole ihan varma, nukuinko vuosien 2009 ja 2015 välissä.”

Kun burn out alkoi todella uhata, Clare päätti jättää päivätyönsä ja tehdä rakkaasta harrastuksestaan itselleen vähemmän kuormittavan työn. Sille näytti olevan markkinoitakin.

– Jyväskylässä ei siihen aikaan juurikaan ollut joogastudioita.

Mutta pienesti hän ei aikonut aloittaa. Clare perusti heti osakeyhtiön, jonka ainoa omistaja ja toimitusjohtaja hän oli, ja ryhtyi remontoimaan vanhaa pyöräliikettä hot jooga -studioksi. Remontin edetessä rakennusvirastosta tuli monenlaisia lisävaatimuksia muun muassa ilmastoinnista, ja lopulta Clare tuli laittaneeksi Urban Prana -joogastudioonsa omakotitalon verran rahaa, lainaa ja säästöjä.

– En ole ihan varma, nukuinko vuosien 2009 ja 2015 välissä, hän sanoo, nyt jo nauraen.

Kova pudotus

Aurinko paistaa kuumasti Le Qulkuri -ravintolan hipsterityylisiin, lavoista kasattuihin terassipöytiin Jyväskylän Lutakossa. Samassa entisen vaneritehtaan rakennuksessa Clare on juuri aloittamassa uutta uraansa luovien työntekijöiden yhteistilassa.

Enää hän ei ole oman osakeyhtiönsä toimitusjohtaja vaan osuuskunta Lilithin jäsen.

– Mutta oli se todellinen yrittäjyyden korkeakoulu, hän sanoo joogastudiostaan.

Claren studiossa tunteja vetivät hänen lisäkseen freelancer-ohjaajat, joiden toimeentulosta Clare oli enemmän huolissaan kuin omastaan. Vastuun hän kantoi yksin.

– Meillä yrittäjillä on aika yleinen tapa toimia täysin yksin. Vedetään ovi kiinni, että nämä ovat minun omia juttujani. Näin tehdään varsinkin, kun uuvutaan.

”Koko ajan piti keksiä bisnes uudelleen ja vastata kaikesta yksin.”

Pärjätäkseen taloudellisesti Clare teki entiselle työnantajalleen freelancer-keikkaa – ja piti joogatunteja muilla saleilla.

– Oli se kova pudotus, kun oli aiemmin saanut asiantuntijapalkkaa ja sitten melkein nolla euroa kuussa. Mutta yllättävän hyvin elimme miehen palkalla, kun oli pakko.

Jyväskylään perustettiin lisää joogastudioita, ja kilpailutilanne muuttui.

– Koko ajan piti keksiä bisnes uudelleen ja vastata kaikesta yksin.

Ideoita Clarelta ei puuttunut. Kun joogasali muutti uuteen osoitteeseen, sen alivuokralaisiksi tulivat kosmetologi, personal trainer, hieroja ja smoothiebaari.

Mutta pian ennen niin rakas harrastus oli raskas möykky rinnassa.

– Kiire ja taloudelliset paineet olivat niin kovat, etten uskonut selviäväni. Äiti onneksi oli vahva ja sanoi, että tästä mennään eteenpäin.

 


Clare Gates-Sjöblom oli toukokuussa kolme viikkoa valmentamassa joogaohjaajia Skotlannissa. Se poiki hänelle vuodeksi eteenpäin töitä. ”Ensi vuonna olen taloudellisesti samassa tilanteessa kuin asiantuntijan palkkatöissä.”

 

Arvokasta oppia jakoon

Lopulta Clare päätti, että tarvitsee yrittämisestä tauon. Viime vuonna hän alkoi ajaa osakeyhtiönsä toimintaa alas.

– En halunnut tehdä konkurssia, vaan maksoin, tai siis itkin ja maksoin, joka ikisen pennin veloista pois.

Jälkikäteen Claren äiti kertoi ajatelleensa, että ihme että tästä selvittiin.

Tänä kesänä Clare on lomaillut koko heinäkuun. Intoa ja energiaa on varastoitu uusiin työkuvioihin. Nyt Clare kouluttaa joogaohjaajia osuuskunnan työntekijänä. Hänelle on kysyntää Skotlantia, Espanjaa ja Uutta-Seelantia myöten, sillä Clare kouluttaa ohjaajia tiimimenetelmällä, jossa opettaja ei luennoi vaan keskustelee opiskelijoiden kanssa.

”Meillä ajatellaan, että kun teet kaiken itse etkä kerro muille mitään, niin saat yrittäjäprenikan rintaan.”

Osuuskunta Lilithin perustajiin Kikke Heikkiseen ja A.W. Yrjänään Clare tutustui Jyväskylän ammattikorkeakoulun Tiimiakatemian yrittäjyyskurssilla. Osuuskunnan yhteisöllinen toiminta alkoi tuntua Claresta itselle sopivalta.

– Jos jotakin olen oppinut, niin sen, etten enää lähtisi yksin perustamaan joogastudioita.

Clare haaveilee, että hän voisi toimia osuuskunnan jäsenten valmentajana, jonka kanssa voi keskustella omasta työstään ja joka jakaa tietoaan ja osaamistaan muille.

Hän kaipaa muutenkin pienyrittäjyyteen enemmän yhteisöllisyyttä ja jakamista.

– Yrittäjän pitäisi keskittyä 80-prosenttisesti tekemään sitä, missä on hyvä, eikä esimerkiksi murehtimaan somepäivityksistä, jos ne eivät ole omaa osaamista. Tällaisia asioita voisi hoitaa yhdessä verkostona. Meillä ajatellaan, että kun teet kaiken itse etkä kerro muille mitään, niin saat yrittäjäprenikan rintaan.

Osakeyhtiövuosiaan hän ei kadu, tietenkään.

– Sain erittäin arvokasta tietoa. Nyt haluan jakaa sitä eteenpäin, että joku pystyy välttämään ne kuopat, missä itse kävin tosi syvällä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Claren vinkit itsensätyöllistäjälle

Olisi hyvä tehdä itsensä kanssa jonkinlainen oppimisen ja työnteon sopimus: miettiä, mitä osaamista on ja mitä tarvitaan lisää.

Mieti myös, missä näet itsesi seuraavan kolmen vuoden kuluttua. Minkälainen työskentely-ympäristö omalle luonteelle sopii: työyhteisö vai yksinyritys?

Mitä sinun pitää tehdä, että pääset kolmen vuoden tavoitteeseesi? Kirkasta itsellesi suunnitelma, visualisoi askeleet menestykseen. Pidä suunnitelma tallessa ja korjaa kurssia, jos tarve vaatii.

Toni Toivanen on työskennellyt esimerkiksi Hans Välimäen Chez Dominique -ravintolassa ja kansainvälisesti arvostetussa kööpenhaminalaisessa Noma-ravintolassa. Kuva vuodelta 2014. Kuva: Sanoma-arkisto / Anna Huovinen

Kokki Toni Toivasen mukaan ravintola-alalla seksuaalinen häirintä ja epäasiallinen käytös ovat arkipäivää. ”Alalla on vain harvoja, jotka eivät ole sitä nähneet tai kokeneet – tai vähintään kuulleet siitä.”

”Monien ravintoloiden keittiöt ovat poikien klubeja, joissa dominoidaan machoilulla ja veitsen nopeudella. Monet naiset joutuvat miellyttämään miespuolisia asiakkaitaan ja esimiehiään tippien ja parempien vuorojen toivossa.

Henkilöstöosastoa ei ole tai se ei puutu asioihin. Ravintoloiden henkilökunnat ovat villisti juhlivia joukkoja, joissa ammattimaisuuden rajat häipyvät olemattomiin.”

Näin kuvaili arvostettu The Washington Post -lehti amerikkalaisen ravintola-alan menoa. Viime perjantaina julkaistussa jutussa lukuisat kokkeina ja tarjoilijoina työskentelevät naiset kertoivat seksuaalisesta häirinnästä, ahdistelusta ja väkivallasta, jota ovat joutuneet kokemaan työssään.

Onko ravintolamaailma todella niin hurja paikka työskennellä? Kööpenhaminassa asuvan suomalaisen kokin Toni Toivasen, 27, mukaan on. Hän jakoi artikkeli viikonloppuna Facebook-sivullaan sanoilla ”tämä on ihan totta”.

– Oman kokemukseni mukaan kuvailu ei ole ainoastaan maakohtainen, vaan se kuvaa koko ravintola-alaa, myös Suomessa, hän kertoo Me Naisille.

– Seksuaalinen häirintä ja epäasiallinen käytös ovat valitettavasti osa työtä. Alalla on vain harvoja, jotka eivät ole sitä nähneet tai kokeneet – tai vähintään kuulleet siitä.

”Minullakin on ollut yksi esimies, jonka mielestä oli hauskaa antaa pojille pusuja suoraan suulle, vitsinä.”

Kuumenevia tunteita, hurttia huumoria ja liian pitkälle meneviä vitsejä. Sellaista ravintolassa työskentelevän arki yksinkertaisesti on, Toivanen kertoo.

– Jostain syystä ravintola-alalla pidetään normaalina sitä, että vitsaillaan ihan kaikesta ja kosketetaan toisia. Keittiössä läpsitään takapuolelle ja kysellään arkaluontoisia kysymyksiä, koska ajatellaan, että se on kaikille huumoria. Minulla on ollut yksi esimies, jonka mielestä oli hauskaa antaa pojille pusuja suoraan suulle, vitsinä.

– Mutta jos ei osaa ottaa kaikkea vitsinä – eikä kenenkään ole todellakaan pakko tehdä niin – käytös voi olla todella häiritsevää. Sellaista ei voisi kutsua esimerkiksi toimistoympäristössä millään tavalla hyväksyttäväksi. Normaalin käytöksen raja on alalla selkeästi hämärtynyt, se on osa kulttuuria.

Pitkiä päiviä poikien leikkikentällä

Toivasen mukaan häirintäkulttuurille on lukuisia syitä: pitkät työpäivät, alan miesvaltaisuus ja se, että keittiöihin hakeutuu tietynlaisia ihmisiä.

– Kokin paperit eivät paljoa vaadi, ja siksi keittiöt ovat jo pitkään olleet eräänlaisia häirikköjen paikkoja, joihin moni saattaa joutua sen takia, ettei muualle pääse. Onneksi tilanne on muuttumassa, Toivanen kertoo.

Myös pitkät päivät vaativat veronsa. Moni ravintola-alalla työskentelevä saattaa tehdä töitä huomattavasti yli 10 tuntia päivässä, ja kiireessä pinna kiristyy helposti jokaisella.

– Ylivirittyneessä tilassa tulee helposti ylilyöntejä. Tilannetta ei helpota se, että alkoholin käyttäminen kuuluu monen alalla pidempään työskennelleen elämään.

Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu paljon siitä, miksi naisia ei näy huippukokkeina yhtä paljon kuin miehiä. Muutama viikko sitten huippukokki Kari Aihinen sai monet pudistelemaan päitään, kun hän sanoi, ettei naisia ole huippukokkeina, koska ”se on fysiikan laki”.

”Keittiöt ovat jo pitkään olleet eräänlaisia häirikköjen paikkoja, joihin moni saattaa joutua sen takia, ettei muualle pääse.”

Toivasen mielestä on väärin sanoa, ettei naisia ole huippukokkeina. Hänen mielestään heitä kyllä löytyy, mutta usein miespuoliset kokit vain nousevat valokeilaan. Samaan aikaan hän toteaa, että alan miesvaltaisuus ja machokulttuuri voivat olla syitä siihen, miksi naiset eivät etene urallaan. Se on samalla yksi syy häiriköintikulttuuriin.

– Kyllä se on monessa mielessä poikien leikkikenttä. Moni saattaa ajatella, että pojat vain keskenään vitsailevat – vähän kuin lätkäpukkarissa. Sen ei tietenkään kuuluisi mennä niin.

Lisää puhetta, vähemmän pelkoa

Myös Palvelualojen ammattiliitto PAM on todennut, että seksuaalinen häirintä on ravintola-alalla arkipäivää. Siitä huolimatta aiheesta on vaikea puhua. 

Ravintolakokki Marko Pyy kertoi viikonloppuna Ylen haastattelussa saaneensa tietoonsa lukuisia häirintätapauksista kollegoiltaan, mutta virallisia ilmoituksia vain harva haluaa tehdä.

Miksi häirinnästä vaietaan alalla niin visusti?

Toivasen mukaan syy on yksinkertainen: ihmiset pelkäävät uransa puolesta. Toivasen mukaan vaikeista asioista suoraan puhuvaa aletaan pitää helposti ”hankalana tyyppinä”. Eikä se maine houkuta ketään.

”On ihan sairasta, että ihmiset eivät voi kertoa häirinnästä suoraan, koska pelkäävät menettävänsä työnsä. ”

– Erityisesti fine dining -maailmassa piirit ovat pienet. Tietty leima saattaa hankaloittaa uraa todella paljon, Toivanen kertoo.

– Se ei kuitenkaan tarkoita, että tilanteen pitäisi mennä niin. On ihan sairasta, että ihmiset eivät voi kertoa asioista suoraan, koska pelkäävät menettävänsä työnsä. Siitä syntyy oravanpyörä: kun ei uskalleta puhua, myös häiriköintiä on enemmän.

Jokaiselle pitäisi pystyä luottamaan siihen, ettei kosketa tai mennä henkilökohtaisuuksiin ilman lupaa, Toivanen painottaa. Hänen mielestään asiaan pitäisi saada ravintola-alalla pikainen muutos. Parhaiten se onnistuu hänen mielestään sillä, että jokainen alalla työskentelevä katsoo peiliin.

– Yksittäisten syyllisten etsiminen on turhaa, koska alalla epäasiallista käytöstä on niin paljon. Jokaisen pitäisi miettiä asiaa omalta kohdalta ja tajuta, että on todennäköisesti itsekin ollut mukana rakentamassa haitallista kulttuuria.

Toivanen toivoo myös entistä enemmän avointa puhetta aiheesta.

– Parhaimmillaan saamme nyt kerralla keskustelun siihen tilaan, ettei sitä tarvitse enää käydä samalla tavalla viiden vuoden päästä.

Työskenteletkö ravintola-alalla? Osallistu kyselyymme!

Vastauksia voidaan käyttää osana Me Naisten juttua.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Onko ollut ikävä Alexia, Mickania, Freddeä, Annaa tai Ovea? Katso kuvista, miltä he näyttävät suomalaisversiossa.

Vihdoin! Suomi saa oman Solsidanin, kun Onnela ilmestyy katsottavaksi C More -suoratoistopalveluun torstaina. Ruotsalainen sarja on ollut Suomessa menestys, joten suomalaisversioltakin on lupa odottaa paljon. C More on nyt julkaissut kuvat hahmoista – ja ainakin ulkoisesti niissä on samaa henkeä kuin alkuperäisissä hahmoissa.

Fredde ja Mickan ovat Suomessa Markus ja Mette. Heitä näyttelevät Pekka Strang ja Anna-Maija Tuokko. Alex ja Anna on muutettu puolestaan Antiksi ja Saaraksi. Heitä näyttelevät Eero Ritala ja Elena Leeve. Ove ja Anette ovat suomalaisversiossa Jorma ja Titta. Jormaa näyttelee Santtu Karvonen ja Tittaa Pirjo Heikkilä.

Tältä Onnelan hahmot näyttävät Solsidaniin verrattuna

Fredde ja Mickan ovat Markus ja Mette


Suomen Mette ja Markus.
Anna-Maija Tuokko on Mette ja Pekka Strang Markus.
Ruotsin Mickan ja Fredde.
Mickan ja Fredde.
 


Alex ja Anna ovat Antti ja Saara


Eero Ritala on Antti ja Pirjo Heikkilä Saara.
Ruotsin Anna ja Alex.
 


Fredde ja Anette ovat Jorma ja Titta


Pirjo Heikkilä on Titta ja Santtu Karvonen Jorma.
Ove ja Anette.
 

Sivuraiteilla-blogin Emilia katsoi Onnelan ensimmäisen jakson ennakkoon. Lue lisää:

Onnela on katsottavissa C More -suoratoistopalvelussa to 23.11. alkaen. Jaksoja julkaistaan kaksi torstaisin. Niitä on yhteensä 10. Sarja tulee myöhemmin katsottavaksi MTV3:lle ja Katsomoon.