”Ei se ihan kauhean kaukana ollut, etten alkanut vihata joogaa”, Clare Gates-Sjöblom nauraa nyt. Kuvat: Hanna-Kaisa Hämäläinen
”Ei se ihan kauhean kaukana ollut, etten alkanut vihata joogaa”, Clare Gates-Sjöblom nauraa nyt. Kuvat: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Clare Gates-Sjöblom jätti hienon uran vaatebisneksessä ja teki rakkaasta harrastuksestaan ammatin. Muutamaa vuotta myöhemmin hän kuoppasi joogayrityksensä. – Mutta oli se todellinen yrittäjyyden korkeakoulu, hän sanoo.

Seitsemän vuotta sitten Clare Gates-Sjöblom, nyt 39, oli menestynyt konseptivalmentaja vaatebisneksessä. Hän oli työmatkoilla maanantaista torstaihin joka viikko ja teki juuri sitä unelmatyötä, mihin Englannissa opiskeltu brändäyksen Bachelor of Arts -tutkinto oli tarkoitettukin.

Työ oli kiinnostavaa, mutta sitä oli liian paljon. Clare alkoi kärsiä rytmihäiriöistä ja univaikeuksista, vanhasta kunnon stressistä, eikä oireisiin auttanut edes jooga, jota hän oli harrastanut jo vuosia.

– Jooga valikoitui lajiksi, kun etsin apua selkäongelmiin, ja se oli ainoa laji, jota pystyi helposti tekemään työmatkoilla hotellihuoneessa, Clare muistelee.

Harrastus oli sen verran tärkeä Clarelle, että hän oli palkkatyön ohella vetänyt sivutoimisesti joogatunteja.

– Kevytyrittäjyys oli siinä mielessä tuttua. Äitinikin on koko elämäni ajan tehnyt käännöstöitä sivutoimisena yrittäjänä.

”En ole ihan varma, nukuinko vuosien 2009 ja 2015 välissä.”

Kun burn out alkoi todella uhata, Clare päätti jättää päivätyönsä ja tehdä rakkaasta harrastuksestaan itselleen vähemmän kuormittavan työn. Sille näytti olevan markkinoitakin.

– Jyväskylässä ei siihen aikaan juurikaan ollut joogastudioita.

Mutta pienesti hän ei aikonut aloittaa. Clare perusti heti osakeyhtiön, jonka ainoa omistaja ja toimitusjohtaja hän oli, ja ryhtyi remontoimaan vanhaa pyöräliikettä hot jooga -studioksi. Remontin edetessä rakennusvirastosta tuli monenlaisia lisävaatimuksia muun muassa ilmastoinnista, ja lopulta Clare tuli laittaneeksi Urban Prana -joogastudioonsa omakotitalon verran rahaa, lainaa ja säästöjä.

– En ole ihan varma, nukuinko vuosien 2009 ja 2015 välissä, hän sanoo, nyt jo nauraen.

Kova pudotus

Aurinko paistaa kuumasti Le Qulkuri -ravintolan hipsterityylisiin, lavoista kasattuihin terassipöytiin Jyväskylän Lutakossa. Samassa entisen vaneritehtaan rakennuksessa Clare on juuri aloittamassa uutta uraansa luovien työntekijöiden yhteistilassa.

Enää hän ei ole oman osakeyhtiönsä toimitusjohtaja vaan osuuskunta Lilithin jäsen.

– Mutta oli se todellinen yrittäjyyden korkeakoulu, hän sanoo joogastudiostaan.

Claren studiossa tunteja vetivät hänen lisäkseen freelancer-ohjaajat, joiden toimeentulosta Clare oli enemmän huolissaan kuin omastaan. Vastuun hän kantoi yksin.

– Meillä yrittäjillä on aika yleinen tapa toimia täysin yksin. Vedetään ovi kiinni, että nämä ovat minun omia juttujani. Näin tehdään varsinkin, kun uuvutaan.

”Koko ajan piti keksiä bisnes uudelleen ja vastata kaikesta yksin.”

Pärjätäkseen taloudellisesti Clare teki entiselle työnantajalleen freelancer-keikkaa – ja piti joogatunteja muilla saleilla.

– Oli se kova pudotus, kun oli aiemmin saanut asiantuntijapalkkaa ja sitten melkein nolla euroa kuussa. Mutta yllättävän hyvin elimme miehen palkalla, kun oli pakko.

Jyväskylään perustettiin lisää joogastudioita, ja kilpailutilanne muuttui.

– Koko ajan piti keksiä bisnes uudelleen ja vastata kaikesta yksin.

Ideoita Clarelta ei puuttunut. Kun joogasali muutti uuteen osoitteeseen, sen alivuokralaisiksi tulivat kosmetologi, personal trainer, hieroja ja smoothiebaari.

Mutta pian ennen niin rakas harrastus oli raskas möykky rinnassa.

– Kiire ja taloudelliset paineet olivat niin kovat, etten uskonut selviäväni. Äiti onneksi oli vahva ja sanoi, että tästä mennään eteenpäin.

 


Clare Gates-Sjöblom oli toukokuussa kolme viikkoa valmentamassa joogaohjaajia Skotlannissa. Se poiki hänelle vuodeksi eteenpäin töitä. ”Ensi vuonna olen taloudellisesti samassa tilanteessa kuin asiantuntijan palkkatöissä.”

 

Arvokasta oppia jakoon

Lopulta Clare päätti, että tarvitsee yrittämisestä tauon. Viime vuonna hän alkoi ajaa osakeyhtiönsä toimintaa alas.

– En halunnut tehdä konkurssia, vaan maksoin, tai siis itkin ja maksoin, joka ikisen pennin veloista pois.

Jälkikäteen Claren äiti kertoi ajatelleensa, että ihme että tästä selvittiin.

Tänä kesänä Clare on lomaillut koko heinäkuun. Intoa ja energiaa on varastoitu uusiin työkuvioihin. Nyt Clare kouluttaa joogaohjaajia osuuskunnan työntekijänä. Hänelle on kysyntää Skotlantia, Espanjaa ja Uutta-Seelantia myöten, sillä Clare kouluttaa ohjaajia tiimimenetelmällä, jossa opettaja ei luennoi vaan keskustelee opiskelijoiden kanssa.

”Meillä ajatellaan, että kun teet kaiken itse etkä kerro muille mitään, niin saat yrittäjäprenikan rintaan.”

Osuuskunta Lilithin perustajiin Kikke Heikkiseen ja A.W. Yrjänään Clare tutustui Jyväskylän ammattikorkeakoulun Tiimiakatemian yrittäjyyskurssilla. Osuuskunnan yhteisöllinen toiminta alkoi tuntua Claresta itselle sopivalta.

– Jos jotakin olen oppinut, niin sen, etten enää lähtisi yksin perustamaan joogastudioita.

Clare haaveilee, että hän voisi toimia osuuskunnan jäsenten valmentajana, jonka kanssa voi keskustella omasta työstään ja joka jakaa tietoaan ja osaamistaan muille.

Hän kaipaa muutenkin pienyrittäjyyteen enemmän yhteisöllisyyttä ja jakamista.

– Yrittäjän pitäisi keskittyä 80-prosenttisesti tekemään sitä, missä on hyvä, eikä esimerkiksi murehtimaan somepäivityksistä, jos ne eivät ole omaa osaamista. Tällaisia asioita voisi hoitaa yhdessä verkostona. Meillä ajatellaan, että kun teet kaiken itse etkä kerro muille mitään, niin saat yrittäjäprenikan rintaan.

Osakeyhtiövuosiaan hän ei kadu, tietenkään.

– Sain erittäin arvokasta tietoa. Nyt haluan jakaa sitä eteenpäin, että joku pystyy välttämään ne kuopat, missä itse kävin tosi syvällä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Claren vinkit itsensätyöllistäjälle

Olisi hyvä tehdä itsensä kanssa jonkinlainen oppimisen ja työnteon sopimus: miettiä, mitä osaamista on ja mitä tarvitaan lisää.

Mieti myös, missä näet itsesi seuraavan kolmen vuoden kuluttua. Minkälainen työskentely-ympäristö omalle luonteelle sopii: työyhteisö vai yksinyritys?

Mitä sinun pitää tehdä, että pääset kolmen vuoden tavoitteeseesi? Kirkasta itsellesi suunnitelma, visualisoi askeleet menestykseen. Pidä suunnitelma tallessa ja korjaa kurssia, jos tarve vaatii.

Vuosi 2017 toi mukanaan paljon hyvää – tai noh, ainakin se toi Suomen kieleen paljon uusia sanoja. Testaa, kuinka monta myös Kielitoimiston sanakirjaan tänä vuonna poimituista sanoista sinä tunnista!

 

Linda Urbanskin isä lähti, kun Linda ja hänen kehitysvammainen sisarensa Sandra olivat pieniä. Voiko sellaista antaa anteeksi?

Tutkija ja muusikko Linda Urbanski, 32, viettää tänä vuonna joulun kuten aina. Äitinsä omakotitalossa Tampereen Kissanmaalla.

Aattoaamuna äiti keittää riisipuuron. Jokaisen lautaselle on piilotettu manteli, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Linda tietää jo, että ensimmäisenä lautasensa saa tyhjäksi sisar Sandra, 29.

Ja Linda kysyy kuten joka vuosi, huomasiko Sandra mantelin puurossaan. Ja niin kuin aina, Sandra tekee vitsinä hassun ilmeen. Mikä manteli?

Lindaa hymyilyttää. Sellainen Sandra, rakas pikkusisko, on. Sandralla on Downin syndrooma, ja hän on huumorintajuisin ihminen, jonka Linda tuntee.

–Olisin sydämestäni toivonut, että Sandra olisi saanut olla terve. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että hän on elämässäni juuri sellaisena kuin on. Hän on opettanut minulle suvaitsevaisuutta, armollisuutta ja hetkistä nauttimista, Linda kertoo.

–Sandra on erilainen, älyllisesti lapsen tasolla, mutta perheessämme häntä ei ole koskaan kohdeltu toisin kuin muita.

Sisarukset ovat toisilleen läheisiä, mutta elävät täysin erilaista elämää.

”Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.”

Linda on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Hän asuu omassa kodissaan ja tekee väitöskirjatutkimusta Tampereen yliopistolla. Tieteellisen työn ohella hän on musiikillinen lahjakkuus, klassinen sopraano, joka konsertoi ympäri Suomen.

Sandra taas asuu synnyinkodissaan äitinsä Sinikan ja isäpuolensa Jarin kanssa. Arkipäivänsä hän viettää kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Vaikean änkytyksen takia kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa on Sandralle vaikeaa. Kotona ollessaan hän vetäytyy huoneeseensa omiin maailmoihinsa, järjestelee tussejaan, värittää ja kuuntelee musiikkia.

–Tiedän, että monet ihmiset näkevät perheemme tilanteen niin, että minun pitää elää meidän molempien puolesta. En haluaisi heidän ajattelevan siten. Silti koen jollakin lailla velvollisuudekseni vastata tuohon mielikuvaan, Linda Urbanski kertoo.

–Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.

Satu kahdesta nallesta

Ensimmäiset vuodet olivat ihania. Lindan isä soitti usein kitaraa ja lauloi esikoistyttärelleen pehmeästi puolaksi. Isällä oli kaunis ääni ja juuri samanlainen kihara musta tukka kuin Lindalla itsellään. Isä pörrötti usein hiuksia ja otti syliin.

Ihan parasta oli leikkiä isän ja äidin kanssa biisonia. Ensin sukellettiin peiton alle. Siellä oltiin ihan hiljaa, pidäteltiin hengitystä. Sitten äiti alkoi tömistellä sängyn ympärillä. Isä ja Linda työnsivät päänsä esiin peiton alta ja huusivat yhdessä: Biisoni! Pientä Lindaa nauratti, leikki oli yhtä aikaa ihana ja jännittävä.

–Isä ja äiti rakastuivat Ruotsissa, jossa he molemmat olivat kesätöissä sairaalassa. Kun isä sai loppuun opintonsa Varsovassa, hän muutti äidin perässä Suomeen, Linda kertoo.

Lokakuussa 1988, kun Linda oli kolmevuotias, syntyi Sandra.

Downin syndrooma todettiin heti synnytyslaitoksella.

–Jo sairaalassa isä ja äiti kertoivat, että sisko on erilainen kuin minä. Sanottiin, ettei hän ehkä isompanakaan osaa leikkiä kanssani, Linda kertoo.

–Minulle tuli jo pienenä voimakas halu suojella Sandraa, hän oli niin pieni ja hauras. Äiti antoi minun auttaa hänen hoitamisessaan.

”Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt.”

Mutta kotona ei enää naurettu eikä leikitty yhdessä biisonia.

Vuotta myöhemmin Lindan isä jätti perheensä ja muutti Helsinkiin. Tuli avioero, isä aloitti tahollaan uuden elämän.

–Isäni ei kestänyt erityislapsen syntymää. Äitini jäi yksin meidän kanssamme. Onneksi hänellä oli tukenaan omat vanhempansa ja siskonsa, Linda sanoo.

–Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Kaipasin isää hirveästi ja kadehdin kavereitani, joilla oli ehjät perheet, Linda muistaa.

Onneksi oli äiti. Hän halasi ja suukotti, peitteli nukkumaan ja luki usein ääneen Lindan lempikirjaa, Richard Bachin Lokki Joonatania. Äidillä oli vilkas mielikuvitus. Kun Sandra vähän kasvoi, äiti alkoi kertoa tytöilleen tarinoita kahdesta nallesta, Lindasta ja Sandrasta.

Pieni Sandra kuunteli tarkasti. Joskus suu jäi auki jännityksestä, välillä hän nauroi ääneen samoissa kohdissa kuin Lindakin.

Äidin uudesta miesystävästä, Jarista, tuli tytöille nopeasti tärkeä. Sandra kutsui häntä alusta asti iskäksi.

Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield
Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield

Sisko opettaa

Kouluiässä Linda kuunteli asiantuntijoiden ja terapeuttien yleistyksiä ja ärsyyntyi: Downin syndroomaa sairastavat eivät opi juomaan pillillä tai leikkaamaan saksilla. Eivät hypi yhdellä jalalla. Eivät syö veitsellä ja haarukalla.

Sandra on fiksu. Paljon fiksumpi kuin nuo luulevat. Varmasti Sandra oppii. Minä opetan, hän päätti.

Se vei aikaa, mutta onnistui.

Nyt Sandra on aikuinen nainen, joka leikkaa sujuvasti saksilla ja käyttää ruokailuvälineitä sirosti.

”Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää.”

–Suhteemme on aina ollut läheinen. Kaverinikin hyväksyivät Sandran. Veimme häntä paljon jätskille ja leffaan, Linda kertoo.

–Sandran kanssa meillä on aina ollut omat inside-juttumme, pelleilemme paljon. Sandra nauraa katketakseen esimerkiksi silloin, kun hieron nenääni hänen kaulaansa.

–Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää. Lapsena riitelimme usein niin, että äiti joutui tulemaan erotuomariksi, Linda muistelee.

Musikaalisuus on aina yhdistänyt sisaruksia. Linda opiskeli vuosia klassista laulua ja pianonsoittoa. Sandra taas haltioitui musiikista fiilispohjalta. Jo pienenä hän oppi helposti ulkoa kappaleiden sanoituksia ja kuunteli musiikkia tuntikausia. Suosikkeja ovat Leevi and the Leavings, Jari Sillanpää ja Anne Mattila. Sittemmin Sandra löysi myös Anna Puun ja Antti Tuiskun.

Sandra tykkää myös Disney-elokuvien melodioista ja kimaltavista puvuista.

–Olemme vuosia laulaneet yhdessä saunan lauteilla. Jos minä en muista sanoja, Sandra muistaa, Linda sanoo.

Isän kanssa

Lindan suhde isään alkoi lämmetä uudelleen vuonna 2002. Linda oli 17-vuotias lukiolainen, kun isä pyysi hänet mukaansa Puolaan, synnyinkyläänsä lähelle Varsovaa. Äidin mielestä yhteinen matka oli hyvä idea.

–Äiti ei koskaan moittinut isää meille. Hänestä oli hyvä asia, että välimme vähitellen korjaantuivat, Linda sanoo.

Puolassa Linda tapasi isänpuoleiset isovanhempansa, tätinsä sekä serkkunsa ja näki talon, jossa hänen isänsä oli varttunut.

”Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.”

–Se viikko oli ihana. Isällä oli ensimmäistä kertaa aikaa vain minulle. Matkasta lähtien aloimme pitää enemmän yhteyttä, Linda muistaa.

Vielä silloin ei puhuttu paljoa menneestä, lähdöstä ja hylkäämisestä. Sen aika tuli vasta myöhemmin.

–Rakastin isää valtavasti. En halunnut tuottaa hänelle pahaa mieltä kyselemällä asioista, joiden tiesin olevan vaikeita. Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.

Lindan äidin mielestä oli tärkeää, ettei kipeitäkään asioita salailla. Hän antoi tyttärensä luettaviksi asiakirjat ja kirjeet avioeron ajalta ja vastasi kaikkiin kysymyksiin.

Kyllä, isä rakasti meitä. Hän oli onnellinen meidän kanssamme.

Ei, hän ei pystynyt hyväksymään Sandran erilaisuutta.

Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield
Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield

Piano soi saattohoidossa

Syksyllä 2012 Lindan isä sairastui vakavasti vain 58-vuotiaana. Alkuvuosi 2013 kului saattohoitokodissa. Noina pitkinä kuukausina Linda matkusti usein Tampereelta Helsinkiin isää katsomaan.

”Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.”

Viedäkseen isän ajatukset mahdollisimman kauas lähestyvästä kuolemasta Linda soitti hänelle pianoa ja lauloi. Erityisen tärkeitä kappaleita olivat Miley Cyrusin When I look at you ja John Denverin Leaving, on a Jet Plane. Sitä isä pyysi Lindaa laulamaan aina uudelleen.

Oli aika puhua avoimesti menneistä. Linda ja isä ehtivät sanoa toisilleen kaiken tärkeän.

–Isä sanoi tehneensä virheitä ja pahoitteli menneisyyttä moneen kertaan. Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.

”Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen isälle anteeksi.”

Isä oli nähnyt Sandraa muutaman kerran lähtönsä jälkeen.

–Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen hänelle anteeksi. Halusin antaa hänelle rauhan. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut.

–Maailma ei ole mustavalkoinen. On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään. En ollut isän saappaissa hänen tehdessään ratkaisunsa, enkä voi tuomita häntä.

Linda tietää, että on paljon perheitä, joissa vaikeista ja traumaattisista asioista vaietaan vuosikymmeniä. Hänestä hiljaisuus on väärä tie. Riidat ja kaunat satuttavat kaikkia. Jos asioista ei puhuta, ne eivät korjaannu. Hänen mielestään on hirvittävän surullista, jos perheenjäsenet menettävät toisensa lopullisesti.

–Anteeksianto on valtavan tärkeää, Linda sanoo.

–Perheemme oli aiemmin läheinen. Sitten tapahtui asia, joka repi kaiken rikki. Halusin korjata sen minkä pystyin.

Lindalle oli tärkeää nähdä, että myös hänen äitinsä ja isäpuolensa kävivät hyvästelemässä isän. Hautajaisiin keväällä osallistuivat kaikki isän läheiset. Myös Sandra.

Kun Linda hautajaisissa itki, sisko silitti hänen kättään ja selkäänsä.

–Sellainen Sandra on aina ollut. Hän lohduttaa ja halaa, kun joku on surullinen, Linda kertoo.

–Elämäni on ollut loputonta luovimista tärkeiden ihmisteni välillä. Perheessämme on aina ollut valtavasti rakkautta, mutta siihen on liittynyt häivähdys surua. Vaikka isä on kuollut, hänen elämänsä jatkuu meissä sisaruksissa. Yhtäkään päivää ei mene niin, ettenkö ajattelisi häntä.

Rennosti yhdessä

Sen minkä teen, teen täysillä. Sen minkä aloitan, myös lopetan. Keskinkertainen ei riitä. Linda Urbanski ei oikeastaan edes muista, miksi ja miten hänestä tuli ihminen, joka ei osaa hellittää.

–Äiti ja kaverit ovat usein muistutelleet, että iisimminkin voisi ottaa. En oikein osaa sitä.

Harrastuksissa täydellisyyden tavoittelu näkyy niin, että Linda treenasi yksitoista vuotta taekwondoa ja kilpaili maajoukkuetasolla, kunnes jalan eturistiside petti.

”Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton kuin lapsena,”

Musiikissa se näkyy intohimoisena laulunopiskeluna, työelämässä kiihkeänä omistautumisena. Elämä on niin täyttä, että stressioireilta on joskus vaikea välttyä.

–Jo vuosia olen nukkunut vain pätkissä. Minun on vaikea rentoutua, Linda sanoo.

Paras rauhoittaja hänen kiireisessä elämässään on sisar Sandra. Siskokset ovat reissanneet paljon, yhdessä on nähty niin Egypti, Dubai kuin Kanariansaaretkin.

–Reissuillamme rentoudun. Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton ja heittäytyvä kuin lapsena, Linda kertoo.

Tärkeitä yhteisiä hetkiä sisaruksille ovat myös Lindan esiintymiset. Kun Linda laulaa, Sandra istuu eturivissä ja kuuntelee tarkasti. Siskon kirkas ääni saa hänet hymyilemään. Ja aina, kun Linda vilkaisee hänen suuntaansa, Sandra vilkuttaa vähän.