Kuusisuojan voitokkaan rakentamisen jälkeen kelpaa tuulettaa. Kuvat: Aino Salonen, Tuula Suutarinen
Kuusisuojan voitokkaan rakentamisen jälkeen kelpaa tuulettaa. Kuvat: Aino Salonen, Tuula Suutarinen

Naisten valmiusharjoituksiin olisi koko ajan enemmän tulijoita kuin mahtuu. ­Miksi? ­Mihin kursseilla oikein valmistaudutaan? Nainen, ­jolle ­telttayöpyminen ­festareillakin on liikaa, lähti ottamaan selvää.

Seison keskellä yötä kotini eteisessä ja huokaisen syvään. Olen pakannut reppuuni tulitikut vedenpitävässä pussissa, hyttysmyrkyn, taskulampun ja muut listalla mainitut tarvikkeet. Hirvittää. Mihin oikein olen lupautunut?

Olen lähdössä naisten valmiusharjoitukseen Kainuun prikaatiin, ja muut 349 osallistujaa ovat varmasti tällä hetkellä minua enemmän täpinöissään. NASTA-harjoitukset järjestää Naisten Valmiusliitto, ja niiden suosio kasvaa jatkuvasti. Tämän viikonlopun katu- ja vesiturvallisuuden kurssit täyttyivät minuuteissa, kaikki kymmenen kurssia kuudessa tunnissa.

Minun onneni on päästä yhdelle halutuimmista, maastotaidot-kurssille.

Miksi minua sitten hermostuttaa? No. Kasvoin Helsingin keskustassa ja olen aina asunut kerrostalossa. Kun olin pieni, äitini raijasi minua sieneen ja marjaan, mutta siitä asti, kun olen voinut itse päättää menemisistäni, olen kiertänyt metsät kaukaa. Inhoan ötököitä ja katselen mieluummin merta kuin mättäitä. Marja­satsit pakastimeen ostan työpaikan viereisestä marketista.

En ole koskaan suunnistanut saati käyttänyt puukkoa tai kirvestä – kaikki maastokurssin ohjelmassa.

Partiossa olin muutaman vuoden ala-asteella, koska kaikki kaveritkin olivat ja kokoustilan eli kolon hämärillä käytävillä oli mahtavaa leikkiä hippaa. Myös halloween-disco oli vahva syy.

Kerran telttailin festareilla ja päätin, että ei enää ikinä. En ole koskaan suunnistanut saati käyttänyt puukkoa tai kirvestä – kaikki maastokurssin ohjelmassa.

Olen seurustellut aina vain sivareiden kanssa. Vitsailen avomiehelleni, että kohta tiedän maanpuolustuksesta enemmän kuin hän.

Perjantai kello 2.49

Tilausbussi lähtee kohta Helsingistä Kajaaniin. 33 naista, ei vessaa. Väsyttää, nukuin jännityksissäni ehkä puolentoista tunnin yöunet. Tuntuu vähän samalta kuin lapsena kesäleirille lähtiessä: en tunne ketään ja hermoilen, saankohan kavereita.

Seitsemän tunnin torkkumisyrittämisen jälkeen saavumme Kainuun prikaatiin. Takapenkillä on jo päästy oikeaan tunnelmaan:

– Ihanaa, kun täällä joku aina käskee, mitä tehdä, joku iloitsee.

Lompsimme bussista suoraan turvatarkastukseen. Jonotamme sinne iäisyyden, koska puolustusministeri Jussi Niinistö on saapumassa seuraavana päivänä paikalle.

Kierrän varusmieheltä toiselle ja ladon ostoskärryyni 27 tarviketta.

Jono kiemurtelee pihalta taloon, naiset armeijan asuissa ohjailevat meitä komentavalla nuotilla. Viereisellä urheilukentällä treenaa joukko varusmiehiä. Prikaatin matalat tiilirakennukset loisteputkivaloineen tuovat mieleen terveyskeskuksen. Jono on loputon.

Turvatarkastuksen jälkeen seikkailen yksinäni ympäri varuskunta-aluetta, ilmoittaudun ja saan kartan, jonka avulla en löydä mihinkään. Onneksi varusmiehet johdattavat pienen joukon meitä varustevarastolle. Siellä kierrän varusmieheltä toiselle ja ladon ostoskärryyni 27 tarviketta: makuupussin, makuualustan, kumisaappaat ja kaikki muut tamineet paitsi alusvaatteet. Sullon käskystä kamat itseni kokoiseen juuttikankaiseen säkkiin, josta on mahdotonta saada kunnon otetta.

Nuori varusmies tarjoutuu portaissa auttamaan kantamisessa. Kieltäydyn. En ehkä tajua maastotaidoista mitään, mutta voimaa minulla on.


Varusteet kasassa! Paitsi armeijan klassikko lusikkahaarukka, jonka hukkaan heti ensimmäisten minuuttien aikana.

Puoli tuntia myöhemmin raahaan varustesäkkiäni yhdessä ystävällisen maastopukuisen miehen kanssa. Olen harhaillut ja kysynyt moneen kertaan apua. Kun luulen löytäneeni tilan, jossa voisin vaihtaa siviilivaatteet armeijan harmaisiin, siellä ei ole ketään muita. Kurssi on vasta alussa, ja olen jo epäonnistunut!

Pian kurssijohtajamme Hanne Lahtinen tulee luokkaan, ja selviää, että olen tietokatkosten vuoksi ainoa, joka on oikeassa paikassa.

Puen ylleni armeijan varusteet ja pääsen lounaalle. Varuskunnan ruokalassa löydän pöydästä toisen maastokurssilaisen. Kontiolahtelainen Ulla Romppanen, 54, ei viime keväänä mahtunut harjoitukseen mukaan. Paikka irtosi nyt, kun hän pääsi ilmoittautumispäivänä heti aamukahdeksalta nettiin.


Armeijan villahousut, seksikkäintä ikinä.

Ja se soi ja se soi

Paljon on kärsitty vilua ja nälkää / Balkanin vuorilla taistellessa / Oi kallis kotimaa / Suomi sulo Pohjola / Ei löydy maata sen armaampaa!

Olemme Puolustusvoimien vieraina, joten pelaamme sen säännöillä. Kurssimme liikkuu järjestäytyneenä porukkana, ja olemuksen on oltava huoliteltu: vetoketjut kiinni, lakki päässä ja kaulukset käännettyinä.

Oi kallis kotimaa -marssi tunnetaan myös nimellä Suomen kaartin paluulaulu. Sen kerrotaan soineen, kun Suomen sotilaat palasivat Turkin sodasta 1800-luvun lopulla. Kurssimme laulaa marssiessaan sitä pontevaan sävyyn. Niin monesti, että kappale jää soimaan päähäni päivä­kausiksi.

Tahdissa marssiminen, rivimuodostelmat, käännös vasempaan päin, katse oikeaan päin, ojennus, lepo, taakse poistu… Onneksi en ole ainoa, joka on pihalla ja jota sekoilu hihityttää. Myöhemmin yksi kouluttajistamme sanoo, että olihan se alkuun ”melkoista sirkusta”.

Sotilaalliset tavat tuntuvat oudolta ja vähän ahdistavilta.

Sotilaalliset tavat tuntuvat oudolta ja vähän ahdistavilta. Marssivat joukot tuovat mieleeni vanhat propagandaelokuvat.

Mietin, miksi kaikki on niin tarkkaa. Kurssitoverini sanovat, että kuri auttaa pitämään isot joukot hallinnassa. En silti ymmärrä, miksi kaulus pitää taittaa. Kaulahan tässä jäätyy.

Yllättäen en kohtaa kurssilla yhtään naista, joka olisi suorittanut asepalveluksen. Eivät edes kouluttajamme, liikunnanopettaja Hanne ja eräopas Hanna Hietala. Osa kurssilaisista kertoo, että olisi mennyt armeijaan, jos se olisi ollut omassa nuoruudessa mahdollista.

Kuten armeijastakaan, kurssilta ei saa poistua. Vasemmassa reisitaskussani minulla on oltava koko ajan lomake, jossa on lähiomaisen yhteystiedot sekä tiedot sairauksista ja lääkityksistä. Kuumottaa.


Kaikki NASTA-harjoituksen osallistujat oppivat luennolla rajaturvallisuudesta.
Kaikki NASTA-harjoituksen osallistujat oppivat luennolla rajaturvallisuudesta.

Perjantai, kello 15.42

Pian pystytämme puolijoukkueteltat kasarmin edustalle. Yön kipinävuoro jännittää. Entä jos teltta alkaa roihuta minun vahtivuorollani?

Viikonlopun ohjelmassa on luentoja esimerkiksi jokamiehenoikeuksista ja säänmukaisesta pukeutumisesta, mutta valtaosa ohjelmasta on käytännönläheistä, kuten eräilytaitoja, ensiapuharjoituksia ja suunnistusta. Ensimmäiseksi aherramme teltat paikoilleen, sitten harjoittelemme kirveen, sahan ja puukon käyttöä.

– Perjantai-iltaan sopii tietenkin puukon kanssa työskentely, vaikkemme olekaan nakkikioskilla eikä ole aamuyö, johtaja Hanne veistelee.

Sorakentällä odottaa saharasti ja kurssin varajohtaja Tero Viiru.

– Työkalu on varmastikin kaikille tuttu, hän aloittaa.

No ei ole, mutten kehtaa sanoa, etten muista ikinä sahanneeni. Ehkä ala-asteen puutöissä?

Katson kateellisena kurssilaista, joka heilauttaa kirveen komeassa kaaressa pään taa.

Muut sahaavat kalikoita rutiinilla. Ruokalasta tuttu Ulla rohkaisee minua tarttumaan sahaan. Se tuntuu kömpelöltä eikä uppoudu puuhun, mutta kurssilaisten neuvoilla homma alkaa sujua.

Seuraavalla rastilla hermojani ei rauhoita yhtään, että kouluttaja Tuomas Vatanen selittää joka välissä, miten kirves voi osua jalkaan. Katson kateellisena kurssilaista, joka ottaa itsevarmasti tukevan haara-­asennon ja heilauttaa kirveen komeassa kaaressa pään taa.

Uskomatonta kyllä uskallan, taas ihanan Ullan kannustamana, lopulta nostaa kirveen korkealle. Halolle ei tosin tapahdu mitään, mutta alku se on tämäkin.

Ilta on hämärtynyt, ja kyykistelemme soralla puukot kourassa. Opin, mitä tarkoittaa kiehinen. Sytykkeeni eivät näytä kovin vakuuttavilta, mutta tunnen ylpeyttä siitä, että vuolen puukolla ensimmäistä kertaa ikinä.

Lauantai kello 3.13

Terkkuja kipinävuorosta! Kaikki vaatteeni haisevat homeelle. Luovuttaisinkohan, jos en olisi täällä työkeikalla?

Koko viikonlopuksi on povattu sadetta. Yöllä herään moneen kertaan, kun kasvoilleni lätsähtää vettä. Teltan katto vuotaa, ja seinustalla lainehtii. Epätoivo iskee, kun lattialta huljahtaa vettä makuupussin sisään.

Vaivalla vuollut sytykkeet uiskentelevat lätäkössä teltan lattialla.

Kello 3.00 vierustoverini herättää minut kipinävuoroon, eli virallisesti tulivartiomiehen tehtävään, vahtimaan kaminaa. Hän varoittaa, että tuli sammuu herkästi. Puut ovat märkiä. Vaivalla vuollut sytykkeet uiskentelevat lätäkössä teltan lattialla.

Päällepantavaa etsiessäni huomaan, että kaikki varusteeni ovat litimärkiä. Onneksi kamina lämmittää. Johtajamme lainaa otsalamppuaan. Myöhemmin kuulen, että toisessa teltassa kipinävuorolainen on saanut kaminasta pahan palovamman, koska ei halunnut käyttää otsalamppua, ettei herättäisi muita. Kouluttajamme Tero kertoi aiemmin varusmiehestä, joka oli unissaan halannut kaminaa ja palanut pahasti.

Tunti menee hetkessä, sillä tuli vaatii jatkuvaa huomiota. Kun kaminasta kuuluu lopulta lupaavaa huminaa, tunnen oloni voittajaksi. Sainpa vielä vuoltua seuraavalle valvojalle hieman sytykkeitä hämärässä, ja sormetkin ovat tallella.


Terkkuja aamuyön kipinävuorosta!

Lauantai, kello 9.01

Olen viimeksi pitänyt kompassia kädessä lapsena. Nyt tajuan ensimmäistä kertaa, miten sitä käytetään. Tärkeintä on, että kaikki löytävät takaisin tänne, johtajamme sanoo.


Mystinen kapine tämä.
Mystinen kapine tämä.

Aamu alkaa suunnistuksen teorialla, jonka jälkeen lähdemme maastoon etsimään rasteja. Rohkeimmat ja kokeneimmat suunnistavat yksin, muut jakaantuvat pienryhmiin.

Nelihenkisen ryhmäni muut jäsenet tietävät, mitä tekevät. Minua hävettää, että taannun seuraamaan heitä, kun painumme metsään. En erota tiheikköjä ja soita kartasta, joten keskityn napsimaan puolukoita ja mustikoita.


Onneksi ryhmätoverini Anni Nokelainen (vas.), Tuula Suutarinen ja Piia Ijäs osaavat suunnistaa.

Vaikka menestyksemme on kaikkea muuta kuin minun ansiotani, tunnen riemua, kun löydämme rasteja. Jyrkänteeltä aukeaa upea ruskan värittämä maisema.

Lounastauolla kajaanilainen Mirva Heikkinen, 40, hakkaa halkoja kaminaan, jotta teltta kuivaisi edes vähän ennen yötä. Hän haluaa oppia kurssilla tärkeitä arjen taitoja ja kriisiajan selviytymistä, jos jotain tapahtuisi.

”On tosi mielenkiintoista nähdä, mitä miehet tekevät ja oppivat armeijassa.”

– On tosi mielenkiintoista nähdä, mitä miehet tekevät ja oppivat armeijassa. Arvostukseni heitä kohtaan on kasvanut. Maastossa ei ole helppoa, ja me vielä pääsemme täällä paljon helpommalla kuin varusmiehet. Tällaisen pitäisi olla pakollista kaikille, hän sanoo.

Kiitos maastokurssin, Heikkinen uskaltaa nyt heilauttaa kirvestä voimalla ja ylhäältä.

– Miesväki aina tekee halot, ja itse on se puunkantaja. On puuttunut rohkeutta, ja miehet yleensä tarjoutuvat hommaan.


Mirva Heikkinen aikoo opettaa kurssilla oppimiaan taitoja lapsilleen.

Valmiina sotaankin

Iltapäivällä teemme hätämajoitteita, joissa voi nukkua, jos vaikkapa teltta hajoaa tai pitää suojautua kylmältä tai myrskyltä. Meidän ryhmämme rakentaa kuusen alle suojan havuista. Sen sisällä tuntuu kuin muu maailma katoaisi. Alan ymmärtää, miksi jotkut joogaavat tai meditoivat metsässä.

Metsä ja erätaidot ovatkin useimpien syy tulla tänne maastokurssille. Osalla kurssilaisista on myös vahva suhde maanpuolustukseen. Esimerkiksi Merja Nakarin, 49, isovanhemmat olivat Karjalan evakoita. Hän asuu Tuusulassa, mutta on kotoisin varuskuntakaupunki Haminasta.

”Minua on aina kiinnostanut naisten panos sodassa.”

Kajaanilainen Eija Repo, 48, puolestaan on kolmatta kertaa maastokurssilla. Maanpuolustus on ollut Eijan elämässä aina: Kainuussa Venäjän raja on lähellä, siskonmies ja ex-appiukko työskentelevät rajavartiostolle ja äiti sekä sisko ovat rajasisaria. Nuorena tyttönä käsi tärisi, kun Repo kaatoi isosta pannusta kahvia uusille alokkaille. Nyt hän tekee työvuoroja sotilaskodin kassalla.

Jos sota tulisi, niin utopistiselta kuin se tuntuukin, Repo haluaisi osallistua jotenkin.

– Minua on aina kiinnostanut naisten panos sodassa. On sääli, että lottien rooli on jäänyt unholaan.


Eija Repo (vas.) on hakenut myös YK-joukkoihin.

Sukkahikeä ja silmäpusseja

Saan viikonlopuksi oman trangian ja syön pakastepussilla vuoratusta pakista – ensimmäistä kertaa tietysti. Kasvissyöjän sissikuivamuonapakkauksen sokerinen omena-kanelipuuro näyttää erehdyttävästi oksennukselta. Mutta trangialla keitettyyn veteen tehty kaakao, se on uskomattoman hyvää, kun sen juo kyyhöttäessään kylmässä maassa.

Kurssi tuo mieleen naisvankilasta kertovan Orange Is The New Black -sarjan: Eri taustoista tulevat eri-ikäiset naiset kohtaavat samanlaisissa asuissa. Vaihtelemme sissimuonapakkausten tuotteita toistemme kanssa kuin tv-vankilan naiset tupakkaa ja kosmetiikkaa.

Kun pääsemme nopealla tauolla sotilaskotiin kahville, kuiva munkki ja sen teollinen hillotäyte maistuvat taivaalliselta.


Ensimmäinen pakki-illallinen! Ruskeanharmaa mössö on tunnistamatonta kasvisruokaa.
Ensimmäinen pakki-illallinen! Ruskeanharmaa mössö on tunnistamatonta kasvisruokaa.

Lauantai- ja sunnuntaiaamuina heräämme kello 6.30 autenttiseen armeijaherätykseen eli huutoon. Kiitos olemattomien unien ja tiiviin aikataulun, kaikkien silmäpussit paisuvat viikonlopun edetessä. Telttakaverini sanoo, että olisi valmis maksamaan monta kymppiä siitä, että voisi nukkua tunnin.

Ensiapukoulutuksessa moni tarjoutuu innokkaasti esittämään uhria, koska silloin pääsee hetkeksi pitkälleen. Sieltä täältä kantautuu pahoitteluja haisevista jaloista, kun hoidamme kuvitteellisia nyrjähtäneitä nilkkoja.

”Halusin näyttää itselleni, että pärjään.”

Kajaanilainen sairaanhoitaja Marja Vartio, 36, sitoo jalassani olevaa mieli­kuvitushaavaa. Hän on monien muiden tavoin tullut kurssille haastamaan itseään.

– En ole maastoihminen ja tykkään mukavuuksista, joten halusin näyttää itselleni, että pärjään.

Samasta syystä Vartio aikoo nukkua seuraavan yön ulkona ryhmänsä rakentamassa hätämajoitteessa.


Kouluttajamme, eräopas Hanna Hietala (vas.) näyttää, miten hoidetaan nyrjähtänyttä nilkkaa.

Päiväkodista terve!

Kun neljälläkymmenellä naisella on kasoittain identtisiä varusteita ja siirtymät ovat ripeitä, jokin on koko ajan hukassa.

Tunnen itseni isoksi lapseksi. Pudotan ja hävitän milloin hanskat, sukat ja hatun. Yhteiskuvassa olen ainoa, jolla on vääränvärinen pipo. Alku- ja loppuseremonioissa joku kurssilaisista korjaa villapaitani piiloon tai kääntää kaulustani paremmin. Vessassa käymiseen menee ikuisuus, kun on niin paljon riisuttavaa. Sadehousujen henkselit ovat taas jääneet miljoonan yläosan alle, ja vyö on tajuttoman jäykkä.

Kun tartun harjaan, huomaan, että hiuksissani on elämäni sinnikkäimmät takut.

En yleensä käytä edes parinkymmenen asteen pakkasella sukkahousuja tai leggingsejä housujen alla. Nyt tajuan, miten paljon kerrospukeutuminen ja hyvät ulkoiluvarusteet merkitsevät. Armeijan vaatteet pitävät minut kuivana ja lämpimänä. Suorastaan kiinnyn metsän­vihreään. Opin, että neulepoolo kannattaa pukea t-paidan alle, sillä se pitää kosteuden paremmin poissa iholta. On vapauttavaa, kun ei tarvitse miettiä, miltä näyttää tai mitä pukisi päälle.

Kahden päivän ryönäämisen jälkeen pääsemme saunaan. Kun tartun harjaan, huomaan, että hiuksissani on elämäni sinnikkäimmät takut.


Luonnossa liikkuminen, oikeastaan aika ihanaa. Anni Nokelaisen ja Tuula Suutarisen kanssa ihailemme ruskamaisemaa.

Teineistä eläkeläisiin

Epäilin etukäteen, että kurssilla olisi totisia isänmaakiihkoilijoita. Kohtaan kuitenkin vain sydämellisiä tyyppejä, jotka auttavat muita, nauravat herkästi ja ovat innokkaita oppimaan.

Naisten Valmiusliitolla on tilastoja meistä: Harjoituksen nuorin on 13-vuo­tias ja vanhin 79. Eniten on neli- ja viisikymppisiä. Yleisimmät ammatit ovat sairaanhoitaja, opiskelija, yrittäjä, opettaja, myyjä ja lähihoitaja. Paljon on eläkeläisiä. Moni kouluttajista on opettaja.

On yhdessä osallistuvia äitejä ja tyttäriä sekä ystävän tai useamman kanssa harjoitukseen tulleita. Melkein puolet osallistuu harjoitukseen ensimmäistä kertaa.

Tämän viikonlopun osallistujat aikovat tulla uudestaankin. Kun ensi kevään harjoituksen kurssit lävähtävät kalvolle yhteisluennolla, yleisö kohisee. Uusi propagandakurssi tuntuu kiinnostavan. Muita tulevia kursseja ovat esimerkiksi Koira maamme turvana ja Auto ja nainen.


Hyvä meidän telttajengi! Eturivissä oikealla kurssijohtaja Hanne Lahtinen.

Sunnuntai, kello 11.15

Kurssi lähenee loppuaan. Perustamme Facebook-ryhmän kuvien jakamista varten, ja opetan Ullaa käyttämään Snapchatia. Taisin saada kavereita.

Hoidimme huoltotoimet, kuten leirin purkamisen, niin reippaasti, että ehdimme hengähtää hetken. Kun on aika palauttaa varusteet, valtavan säkin kantaminen sujuu, koska olen tajunnut pakata painavat tavarat reppuun.


Aika palauttaa armeijan varusteet.

Olen kotona vasta myöhään illalla. Selaan Facebook-ryhmämme kuvia ja hymyilen päivityksille. Teltta- ja suunnistuskaverini Tuula Suutarinen, 41, kirjoittaa kello 21.52: ”Kiitos kaikille upeas­ta viikonlopusta! Täällä on edetty puolimatkan majoitukseen matkalla kohti etelää. Nyt on sellainen pulma, että tänne sisälämpötilaan läkähtyy :D”

Hyvältähän se tuntui, olla luonnossa ja liikkua. Tuskin säntään nyt ostamaan trangiaa, mutta tiedän, että pärjään tarvittaessa maastossa. Ja esimerkiksi ensi­aputaidot ovat kaikille tärkeitä kaupungissakin.

Nyt osaan myös arvostaa kuivia sukkia. Päällimmäisenä on kuitenkin tunne siitä, että ylitin itseni.


Umpiurbaanista luontokäännynnäiseksi? Kuten moni kaupunkilainen ja toimistotyöläinen, nautin kurssilla siitä, että saa olla ulkona ja liikkeessä.

Mikä ­naisten valmius­harjoitus?

  • Naisten Valmiusliitto on järjestänyt vuodesta 1998 alkaen kaksi kertaa vuodessa NASTA-harjoitukset. Ne toteutetaan Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen (MPK) kursseina yhteistyössä Puolustus­voimien kanssa.
  • Tarkoitus on parantaa tietoja ja ­taitoja, jotka liittyvät arjen turvallisuuteen ja varautumiseen, sekä valmentaa naisia johto- ja kouluttajatehtäviin. Harjoitukset pidetään varuskunta-alueilla, mutta toiminta ei ole sotilaallista.
  • Osallistuja valitsee, mille kurssille haluaa osallistua. Tänä syksynä kursseja oli kymmenen, kuten katuturvallisuus, kenttälääkintä, vesiturvallisuus, kyberturvallisuus ja maastotaidot.
  • Kuka tahansa suomalainen nainen voi osallistua.
Emilia Bottas ehti kilpailla uintiuransa aikana kolmissa olympialaisissa. ”Otan ratsastuksen kilpailu kerrallaan. Nautin, että pääsen kilpailemaan.” Kuva: Jonna Öhrnberg

Vuoden alussa kilpauinnin lopettanut uimari harjoittelee nykyään tavoitteellisesti esteratsastusta.

Emilia Bottas, 25,kilpailee seuraavaksi Helsinki International Horse Show´ssa Helsingin Jäähallissa.

– Olen ollut aikaisemmin katsomassa näitä kisoja yleisössä. Onhan se vähän erilainen areena kuin kesän kilpailuissa, joihin otin osaa. Jännittää kyllä.

Emilia harjoittelee oman valmentajan kanssa Tuusulassa, josta on löytynyt sopiva talli kilpahevosille. Tällä hetkellä Emilia treenaa hevosten kanssa melkein päivittäin.

– Minulla oli uinnin aikaan terveysongelmia ja otin ratsastuksen alkuun siihen rinnalle toiseksi lajiksi. Enhän sitten osannut ottaa sitä niin kevyesti. Olen sellainen, että en voi lähteä muuten vain aamulenkille, vaan minulla pitää olla jokin tavoite.

Tavoitteellisesta harjoittelusta huolimatta Emilia arvelee, että elämä on nyt rennompaa kuin uintiuran aikaan.

– Uinti on kestävyyslaji, jossa kaikki on kiinni omasta kropasta. Ratsastuksessa myös hevosella ja ajatustyöllä on paljon merkitystä. Uinnin aikaan en voinut täyttää kalenteria ikinä liian täyteen tai tehdä vapaalla yhtään kroppaa kuormittavia juttuja. Nyt en ole esimerkiksi yöunistani niin tarkka.

Molemmilla omat kisat

Emilia asuu pääosin Helsingissä. F1-kuljettajana ajava puoliso Valtteri Bottas käy tapaamassa vaimoaan paljon Suomessa.

– Meillä on yllättävän paljon yhteistä aikaa. Meille on ollut alusta asti selvää, että menemme molemmat kohti omia tavoitteitamme. Valtteri on tukenut minua aina. Mitään perheen perustamissuunnitelmia meillä ei vielä vähään aikaan ole, Valtterinkin ura on vasta juuri päässyt kunnolla käyntiin.

Vaimonsa Horse Show -debyyttiä Valtteri ei omien kisojen vuoksi pääse katsomaan. Emiliakin ehtii kiertää miehensä mukana tänä vuonna vain neljät formulakilpailut. Seuraavaksi hän matkustaa Abu Dhabiin.

Emilia on tottunut näkemään aitiopaikalta, miten mies valmistautuu kilpailuihin.

– Osaan kyllä itse urheilijana antaa hänelle suoritusrauhan, mutta olemme välillä kisapaikoillakin tiiviisti yhdessä. Näen asiat vähän eri näkövinkkelistä kuin glamourisesta kulmasta.

Kaakkois-Aasiasta löytyy saaria sekä
täydellisestä löhölomasta haaveilevalle että
aktiivireissaajalle, joka haluaa saada hien
pintaan tai vatsanpohjan kutisemaan. Siitä vain valitsemaan seuraavan reissun kohdetta!

Pidätän jännittyneenä hengitystäni, kun kurkkaan jyrkän koralliriutan reunalta tummansiniseen syvyyteen. Vaikka vesi on kirkasta kuin juomalasissa, en näe pohjaa. Vierelläni on onneksi kokenut paikallinen snorklausopas, ja ympärilläni ui kaloja kaikissa sateenkaaren väreissä. Unohdan nopeasti jännitykseni ja pystyn rentoutumaan.

Olen Indonesian koillisimmassa kolkassa, Sulawesin kyljessä sijaitsevalla pikkusaarella, Bunakenilla, enkä ole koskaan nähnyt näin hienoja vedenalaisia maisemia. Kaakkois-Aasiaa kierrellessäni olen huomannut, että jokaisella paratiisisaarella on omat parhaat puolensa. Bunaken on vedenalaisen maailman ykköskohde. Indonesian Bali sopii aktiivilomailijalle. Malesian Tiomanilla päivät kuluvat vaalealla hiekkarannalla loikoillen. Monipuolista tekemistä kaipaava suuntaa Filippiinien Boholille.

Akvaariossa Bunakenilla

Jos vedenalainen maailma innostaa, on matka Bunakenille vaivan väärti. Saarelle päästyään tietää olevansa kaukana kaikesta. Ravintoloita on vain pari, eikä kuumakivihierontaa tai banana splitiä tarjoilla täällä. Ruuat kuuluvat usein majoitusten hintoihin, ja listalla on usein mitäpä muutakaan kuin kalaa. Bunaken on yksi maailman parhaista sukelluskohteista, eikä snorklaajakaan jää ilman upeita elämyksiä. Suomalaisomistuksessa olevan Living Colours -resortin edustalla voi nähdä jopa harvinaisia merilehmiä. Päivät kuluvat merellä, ja illalla kokoonnutaan rantabaariin juomaan oluet ja kuuntelemaan musiikkia. Halukkaat voivat rentoutua saunassa. Ihan kuin olisi kesämökillä!

► Bunaken, Indonesia, 2 lentoa Helsinki-Singapore-Manado sekä puolen tunnin laivamatka.

► Myös matkatoimistot, kuten Aventura ja Kaleva Travels.

Bunakenilla näyttää tältä, ihan oikeasti.
Bunakenilla näyttää tältä, ihan oikeasti.

Vaijeriliitoa ja kummituseläimiä Boholilla

Filippiinien Panglao on täydellinen kohde, jos lomalla ei jaksa loikoilla paria päivää pidempään. Panglaon saarella on vitivalkoista hiekkaa, turkoosia vettä ja hienoja vedenalaisia maastoja, mutta kun rantaelämä alkaa kyllästyttää, voi tutustua läheisen emosaaren aktiviteetteihin. Boholilla voi suppailla joessa iltahämärällä, kun tulikärpäset loistavat rannalla seisovien puiden lehvistössä. Täällä voi myös liitää ilmassa puunlatvojen korkeudella vaijerin varassa, viilentyä vesiputouksessa tai nähdä harvinaisen kummituseläimen.

► Bohol ja Panglao, Filippiinit, 2 lentoa Helsinki-Hongkong-Cebu ja 1,5 tunnin laivamatka.

Boholilla voit bongata tämän vekkulin hahmon.
Boholilla voit bongata tämän vekkulin hahmon.

Joogaa ja surffausta Balilla

Vaikka Bali mielletään helposti rantalomakohteeksi, saarella kannattaa suunnata sen keskiosassa sijaitsevaan Ubudiin. Kylä on hyvinvointimatkaajien suosiossa, ja monet saapuvat tänne The Yoga Barn -joogakeskukseen. Tuntien välissä voi haukata raakaruokaa ja ihailla riisipeltomaisemia. Yövy Swasti Eco Cottages -nimisessä keitaassa ja käy Mudra-ravintolassa hienommalla illallisella. Jos jooga ei tunnu omalta lajilta, Ubudista voi lähteä pyöräretkelle tai paeta rannoille surffaamaan. Suomalaisen Asenne Surfin seuraava surffileiri järjestetään Balilla marraskuussa.

► Bali, Indonesia, 2 lentoa Helsinki-Singapore-Bali.

► Myös matkatoimistot kuten Tjäreborg ja TUI.

Jokaisella Balin-kävijällä on muistona ainakin yksi kuva Ubudin riisipelloista.
Jokaisella Balin-kävijällä on muistona ainakin yksi kuva Ubudin riisipelloista.

Tioman on perinteinen paratiisisaari

Kaakkois-Aasiassa on paljon pieniä paratiisisaaria, mutta harvoille niistä on helppoa yhteyttä Suomesta. Malesian itäpuolella sijaitsevalla Tiomanilla on kauniita valkoisia hiekkarantoja, hyvät snorklausnäkymät, puissa hyppiviä apinoita, maassa kömpiviä varaaneja sekä oma lentokenttä, ja siksi tänne on vaivaton tulla. Majoitukseen panostavan ykkösvalinta on Japamala-hotelli, jolla on oma pieni ranta ja tasokkaat bungalowit. Edullisempaa yösijaa etsivän kannattaa suunnata pohjoiseen Salang-rannalle, jossa snorklaaja voi nähdä värikkäiden kalojen lisäksi kilpikonnia.

► Pulau Tioman, Malesia, Helsinki-Singapore-Tioman.

Tiomanin saarella on monta rantaa, joista voi valita mieleisensä. Hiljaisemmilla poukamilla on vähemmän palveluita.
Tiomanin saarella on monta rantaa, joista voi valita mieleisensä. Hiljaisemmilla poukamilla on vähemmän palveluita.

+ 3 suosikkia

Reppureissaajille sopii mainiosti Koh Lipe Thaimaassa. Saarella on valkoisia hiekkarantoja, upeita snorklausmaastoja sekä letkeää iltaelämää.

► Helsinki-Singapore-Langkawi ja tunnin laivamatka.

Perheiden suosikkisaari on Pho Quoc Vietnamissa. Kyseessä on uusi kohde Thaimaan saaret kolunneelle, helpon valmismatkan ystävälle.

► matkatoimistot kuten Aurinkomatkat, Tjäreborg ja TUI.

Omatoimimatkaajat uskaltautuvat Filippiinien Boracaylle. Saari on valkohiekkainen Kaakkois-Aasian “Kanaria” kaikkine palveluineen.

► Helsinki-Hongkong-Manila-Caticlan ja 15 minuutin venematka.

Lue myös Me Naisten toimittajan Annakaisan Adventurista-blogia! Annakaisa on opintovapaalla ja kiertelee Aasiaa ja Australiaa.