The Voice of Finlandin neljännen kauden tähtivalmentajat: Olli Lindholm, Redrama, Tarja Turunen ja Michael Monroe. Kuva: Nelonen
The Voice of Finlandin neljännen kauden tähtivalmentajat: Olli Lindholm, Redrama, Tarja Turunen ja Michael Monroe. Kuva: Nelonen

Laulukilpailun vastaava tuottaja muistuttaa, että tuolin selkämyksille on vaikea esiintyä.

Nelosen The Voice of Finland -lauluohjelman neljännen kauden kaksi ensimmäistä Ääni ratkaisee -jaksoa on takana. Uusi kausi on herättänyt keskustelua, ja moni TVOF-fani on kritisoinut sosiaalisessa mediassa, kuinka laulajien taso on laskenut. Rohkeimmat ovat kysyneet, onko mukaan valittu tahallaan huonoja laulajia.

Miten Voicea tuottavan Banijay Finlandin vastaava tuottaja Martti Sivonen vastaa salaliittoteorioihin?

– Ei tässä todellakaan mistään salaliitosta ole kyse, mutta on ihan selvää, että jokaisella on oma mielipide laulajista ja koko ohjelmasta. Ohjelmaan kuuluu se, että osa kilpailijoista esiintyy ensimmäistä kertaa julkisesti. Moni saattaa muistaa vielä ohjelman edelliskauden lopun, jossa 4–8 parasta laulajaa kilpailevat. Karsinnoissa jokainen laulaja ei kuitenkaan voi olla Siru Airistola (viime kauden voittaja). Kuka tahansa voi katsoa edelliset kaudet tai verrata ohjelmaa muihin suomalaisiin laulukilpailuihin ja huomata, että tasomme on käsittämättömän kova.

Sivosen mukaan ohjelman tähtivalmentajakonkari, alusta asti mukana ollut Michael Monroe on sitä mieltä, että juuri alkanut kausi vaikuttaa kaikista kausista parhaimmalta. Hän muistuttaa, että esiintyminen Voicen ensimmäisissä jaksoissa ei ole helppoa.

– Ohjelman kokeneemmatkin esiintyjät ovat sanoneet, että on vaikeaa esiintyä neljän tuolin selkämykselle, laulaa yleisölle, joka ei edes katso esiintyjää, Sivonen kuvailee.

Yksi sääntömuutos

Voicen hakuprosessi ei ole muuttunut aikaisemmista kausista. Tuoreen kauden suurin uudistus on, että valmentajat eivät enää näe pudonneita kilpailijoita Ääni ratkaisee -osiossa. Tämä tarkoittaa sitä, että jos yhdenkään tähtivalmentajan tuoli ei käänny eli hän ei halua kilpailijaa joukkueeseensa, kukaan heistä ei saa nähdä, miltä kilpailija näyttää. Aikaisemmilla kausilla valmentajat ovat joskus katuneet päätöksiään, kun ovat nähneet kilpailijan.

– Näin saamme enemmän musiikkia ohjelmaan. Jokaisessa Ääni ratkaisee -jaksossa näytetään 1–2 kokelasta enemmän kuin aiemmin, Sivonen sanoo.

Tästä viikosta eteenpäin The Voice of Finlandin Ääni ratkaisee -jaksoja nähdään kaksi viikossa, torstaisin ja perjantaisin. Kolmas Ääni ratkaisee -jakso torstaina 15.1. klo 20.

Lue myös:

The Voice of Finland: Vuonna 2011 kukaan ei halunnut Riinaa – kuinka kävi nyt?

Olli Lindholm yllättyy Voice of Finland -kilpailijan sukupuolesta: "Jumalaut, se on jätkä"

Tämä sääntömuutos nähdään uudessa Voice of Finlandissa

Näyttelijä Colman Domingo esittää Fear the Walking Dead -sarjassa Victor Strandia, joka liittyi zombijahtiin sarjan toisella kaudella.

IS TV-LEHTI: Apokalyptinen Fear the Walking Dead -kauhusarja oli jotakin aivan uutta 48-vuotiaalle Colman Domingolle, joka on henkeen ja vereen teatterinäyttelijä.

–Sanon aina kyllä uusille asioille. Käsivarteeni on tatuoitu sana yes, mies kertoo Monte Carlon tv-festivaaleilla.

Domingo esittelee käsivarttaan, jossa näkyy kyseinen tatuointi.

Domingon laajassa ansioluettelossa lukee lisäksi nimikkeet Broadway-tähti, käsikirjoittaja ja ohjaaja. Hän ohjasi myös yhden Fear the Walking Dead -sarjan jakson sen neljännellä kaudella. Meneillään on sarjan neljäs kausi, joten Domingolla on jo kokemusta zombien lahtaamisesta. Mikä on paras tapa tappaa zombi?

– Tärkeintä on tähdätä päähän. Voi käyttää mitä tahansa kättä pidempää, jota on saatavilla, Domingo naurahtaa.

– Hahmoni tärkeimmät aseet ovat kieli ja äly. ”Zombisarja” voi olla myös huono leima sarjallemme, sillä jos raaputtaa pintaa syvemmälle, kyseessä on sarja perheestä ja inhimillisyydestä, Domingo pohtii.

Neljännellä kaudella zombeja vastaan taisteleva porukka saa käyttöönsä myös aseita. Domingo joutui ensimmäistä kertaa harjoittelemaan aseiden käyttöä.

”Haluaisin myös ihmisten tietävän, että kaikki amerikkalaiset eivät ole asehulluja.”

Se oli hänelle vaikeaa.

– Meillä on Amerikassa omat, jakautuneet mielipiteemme aseista, hän sanoo.

Domingo kertoo ajattelevansa, että esimerkiksi maaseudulla ihmisten täytyy saada omistaa aseita puolustaakseen maitaan. Mutta mitkään automaattiaseet yksityishenkilöillä eivät käy järkeen.

– Jokainen järkevä ihminen – jokainen järkevä aseenomistaja myös – sanoisi, että kenelläkään ei voi olla oikeaa tarvetta sellaiselle aseelle. Haluaisin myös ihmisten tietävän, että kaikki amerikkalaiset eivät ole asehulluja.

Hän uskoo, että ihmisellä on oikeus puolustaa itseään.

”Luulin tulevani puhumaan tänne zombeista, mutta tämähän kääntyikin vakavaksi!”

– Mutta haluaisin ihmisten käyttävän tervettä järkeä! Domingo selittää kiihkeästi.

– Amerikka on perustunut toisen pelolle. Maamme on joutunut taistelemaan eroon orjuudesta, taistelemaan maahanmuuttajien, naisten ja homojen oikeuksien puolesta. Taistelu kaikesta mahdollisesta on hyvin syvällä kansakunnassamme. Lopulta taistelemme siitä, että osaisimme kunnioittaa ja rakastaa toisiamme, Domingo kertoo ja on lähellä purskahtaa itkuun.

Hän kuivaa silmänurkkiaan.

– Olen pahoillani, tämä on vain niin henkilökohtaista. Rakkauden tiellä on aina pelkoa. Pelkoa toisen elämänvalinnoista – miksi ne vaivaamat muita ihmisiä niin paljon?

Sitten tunteikas näyttelijä purskahtaa nauramaan.

– Luulin tulevani puhumaan tänne zombeista, mutta tämähän kääntyikin vakavaksi!

Fear the Walking Dead, kauden 4 jälkimmäinen puolisko on nyt nähtävillä HBO Nordic -maksukanavalla.

Vuonna 1990 julkaistu Orjattaresi-elokuva ei ole yhtä laadukas, kuin 2010-luvulla tuotettu The Handmaid's Tale -sarja. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö leffa olisi katsomisen arvoinen.

IS TV-LEHTI: Kun Margaret Atwoodin romaaniin (1985) perustuva elokuva Handmaid’s Tale – Orjattaresi ilmestyi vuonna 1990, se ei herättänyt aivan samanlaista ihastunutta kohinaa kuin nyt faneja hurmannut sarja. Teemat ja useat kohtaukset ovat kuitenkin samoja. Mitä elokuvasta aikoinaan puhuttiin – entä millaisia yhtymäkohtia sillä on suosikkisarjaan?

Elokuvan ohjasi saksalainen Volker Schlöndorff, ja kuten sarjankin kanssa, kirjailija Atwood oli mukana neuvonantajana ja osin käsikirjoittajana. Dystooppinen Amerikka on molemmissa tulkinnoissa muuttunut ääriuskonnolliseksi Gileadiksi, jossa hedelmöittymiskykyiset naiset on valjastettu rikkaiden pariskuntien synnytysorjiksi kuolemanrangaistuksen uhalla.

Pääosaa, Frediläistä, esittää Natasha Richardson ja Serena-vaimoa Faye Dunaway. Nick-vartijan roolissa on Aidan Quinn ja Komentajana Robert Duvall. Elokuva seuraa uskollisemmin kirjaa henkilöhahmojen iän suhteen: Serena ja Komentaja Fred ovat huomattavasti vanhempia kuin sarjan Yvonne Strahovskin ja Joseph Fiennesin esittämä aviopari.

Siksi he ovat myös sympaattisempia ja haavoittuvaisempia. Dunawayn Serena on kuin Dynastiasta napattu tyylikäs savukeleidi. Fred on ällöttävä patu, jonka työhuoneessa salaa hengaileva Frediläinen saa tuota pikaa otteeseensa. Myös martat ovat kauttaaltaan ikäihmisiä.

Fred on ällöttävä patu, jonka työhuoneessa salaa hengaileva Frediläinen saa tuota pikaa otteeseensa.

Sen sijaan Lydia-täti on nuorempi, tärkeilevä ja kopea. Häntä esittää Victoria Tennant, jonka Lydia-hahmo on huomattavasti yksiulotteisempi ja stereotyyppisempi pahis kuin Ann Dowdin sarjassa upeasti näyttelemä rakastettavan hirmuinen Lydia.

Frediläisen oikea nimi elokuvassa on Kate, kun se sarjassa on June (Elisabeth Moss). Vartija Nick on kaukana sarjan sielukkaasta Max Minghellan tulkitsemasta rakastajasta – Aidan Quinnin esittämä Nick on suoranainen rintamukseen kiinni iskevä donjuan-hurmuri.

Frediläisen paras ystävä Moira on sarjassa tummanihoinen (Samira Wiley), samoin kuin Junen lapsen isä (O. T. Fagbenle). Elokuvassa afroamerikkalaiset ja muut vähemmistöt on karkotettu kauas, mutta sarjaan tahdottiin tuoda myös värillinen näkökulma. Moiraa esittää elokuvassa Elizabeth McGovern, jonka hahmo on mainion räävitön, muttei yllä Samira Wileyn näyttämään herkkään puoleen.

Elokuvamuodossa pituus on rajoittava tekijä sarjaan nähden. Siksi elokuva tuntuu kevyeltä pintaraapaisulta, kun taas sarjan puitteissa Handmaid’s Tale on uinut syvälle filosofiaan, yksilönvapauteen, naisvihaan, äidinrakkauteen ja valtaan.

Sarjan Nickin kiinteä katse saa elokuvan Nickin tuntumaan eroottiselta typerykseltä.

Merkittävin ero on kuitenkin elekielessä. Elisabeth Mossin June-Frediläinen kertoo koko olemuksellaan sanoja suurempia tunteita kaiken aikaa. Richardson on häneen verrattuna valju haamu. Samoin sarjan Nickin kiinteä katse saa elokuvan Nickin tuntumaan eroottiselta typerykseltä.

Silti myös elokuvassa dystoopia iskee vasten kasvoja voimalla. Elokuva on scifimpi, ja tunnelma orjattarien koulutuskeskuksessa keskitysleirimäisempi ja futuristisempi kuin sarjassa. Moni orjatar tuntuu olevan kuin maaninen lahkon jäsen, kun taas sarjassa suurin osa on paikalla vastentahtoisesti.

Sarjaan on #metoo-kampanjan ja Trumpin maailmassa elävän nykykatsojan helpompi samastua, sillä siinä on Gileadin rinnalla läsnä todellinen nykyhetki älypuhelimineen. Elokuvassa tekniikka on 1990-lukulaista, ja televisiomonitoreilla on suuri rooli. Gileadissa vaimojen on lupa katsoa televisiota, eikä vain neuloa, kuten sarjassa.

Samojakin elementtejä riittää. Tutut fraasit kuten Blessed be the fruit, Under His eye ja Praise be (Siunattu olkoon hedelmä, Hänen silmänsä alla ja Ylistetty olkoon) toistuvat tervehdyksissä. Uskonnollisuus on yhtä vanhakantaista. Kapinalliset ripustetaan muurille. Martat ovat ystävällisiä. Synnytykset ovat suuria rituaaleja, ja Seremoniat tuskallisen vastenmielisiä.

Elokuvan tekoon käytettiin vain vähän rahaa. Sen vuoksi sarja tuntuu korostuneemman laadukkaalta.

Aikanaan elokuva sai katsojilta keskinkertaista, vaihtelevaa palautetta ja kriitikoilta pääosin paria tähteä. Katsojat ylistivät vangitsevaa, tuskaista tunnelmaa ja sitä, kuinka hyvin elokuva seuraa romaania. Natasha Richardsonia kritisoitiin liian passiiviseksi Frediläisen rooliin, ja sekava sanoma mietitytti. Melodramaattista otetta moitittiin. Parhaimmaksi kehuttiin myös sarjan erästä kiehtovimmista jännitteistä: Frediläisen ja Fredin välistä suhdetta, työhuoneen moniselitteistä tunnelmaa ja vaihtelevia valta-asetelmia.

Elokuvan tekoon käytettiin vain vähän rahaa. Sen vuoksi sarja tuntuu korostuneemman laadukkaalta. Elokuva on silti sarjan faneille mielenkiintoinen lisä orjatarten tarinaan. Se näyttää myös yhden mahdollisen loppuratkaisun.

Kino: Orjattaresi, Yle Teema & Fem, ti klo 22.00