Norma John eli Leena Tirronen ja Lasse Piirainen. Kuva: Antti Hämäläinen / Sanoma-arkisto
Norma John eli Leena Tirronen ja Lasse Piirainen. Kuva: Antti Hämäläinen / Sanoma-arkisto

Suomen edustaja Norma John on noussut yhdeksi euroviisujen ennakkosuosikiksi. Tänään nähdään, miten bändin käy.

IS TV-LEHTI: Tummanpuhuvalla Blackbird-balladilla ja yönmustilla esiintymisasuilla suomalaiset hurmannut Norma John -duo voitti tammikuun lopussa Uuden musiikin kilpailun kirkkaasti. Se tarkoittaa sitä, että solisti Leena Tirronen, 32, ja pianisti Lasse Piirainen, 34, edustavat Suomea euroviisuissa Ukrainassa. Heidän vuoronsa koittaa tänään Eurovision laulukilpailun 1. semifinaalissa.

Euroviisut järjestetään sotilaallisen kriisin runtelemassa Ukrainassa. Tirrosen mukaan kaksikkoa ei etukäteen huolettanut Ukrainaan lähteminen.

– Matka on meille molemmille mielenkiintoinen, koska emme ole käyneet koskaan Kiovassa. Se on meille uusi kaupunki. Olemme siellä aikamoisessa viisukuplassa sisällä, Tirronen sanoo.

Alun perin Kouvolasta kotoisin olevat Leena ja Lasse ovat tunteneet toisensa teini-ikäisistä lähtien. Kaksikko ystävystyi, löysi nopeasti yhteisen sävelen ja alkoi tehdä musiikkia.

– Norma John on perustettu vuonna 2008, ja se on meidän neljäs bändimme. Kohtasimme jo lukiossa. Meistä tuli ystäviä ja rupesimme heti väsäämään kellaribändiä kasaan, Tirronen muistelee.

Huippupianisti Lasse Piirainen on tullut katsojille tänä keväänä tutuksi myös MTV3:n Bumtsibum-musiikkikisassa, jossa hän on vakiokapteenina.

– Molemmilla meillä on myös omat erilliset musiikkiurat. Aina se ilo ja palo yhdessä tekemiseen on kuitenkin löytynyt, Tirronen toteaa.

Kappale löytyi pöytälaatikosta

Muusikkoduo on miettinyt euroviisuihin osallistumista monta kertaa ennenkin. Vasta nyt tilanne oli molemmille sopiva, ja he päättivät kokeilla mahdollisuuksiaan UMK:ssa. Voitto napsahti kohdalle, vaikka Norma John nimitti itseään kisan ”mustaksi hevoseksi”.

Euroviisukappale löytyi niin sanotusti pöytälaatikosta. Se on duon yhdessä säveltämä ja Tirrosen sanoittama. Leena Tirronen paljastaa, että sanoitukset ovat vahvasti omakohtaiset.

– Kappale on ollut läppärin uumenissa. Biisi tuli ensin, ja kun päätimme lähteä mukaan UMK:hon, päätimme heti, että tällä mennään, Tirronen kertoo.

Syvälliseen rakkausteemaiseen kappaleeseen on helppo samaistua, sillä jokainen on joskus kokenut elämässään tavalla tai toisella menettämisen tuskaa.

– Kappale kertoo sydänsuruista ja toisen menettämisestä, siitä, miten vaikeaa on päästä yli ja unohtaa. Kaikilla on ollut näitä tilanteita.

Laulaja ei halua paljastaa, mihin hetkeen elämässä kappale täsmällisesti liittyy, mutta myöntää, että kyse on pitkästä suhteesta johtuneesta erosta.

– Sanotaan niin, että tiedän sen tunteen. Kappale kertoo erosta. Siinä on hyvää sekin, että se voi kertoa periaatteessa mistä tahansa menettämisestä. Jos siitä saa jonkinlaisen kontaktin omaan elämään.

Työtä, äitiyttä ja opiskelua

Suomalaisille Tirronen näyttäytyy ammattimuusikkona, mutta hän on myös kahden pienen lapsen äiti sekä kiinnostunut vaihtoehtoisen uran kokeilemisesta. Tirronen opiskelee paraikaa terveydenhoitajaksi. Terveysala on innostanut häntä jo pitkään.

– Julkisuus ei ole vaikuttanut mitenkään huomattavasti elämääni. On hienoa, jos joku pysäyttää ja tulee juttelemaan. Se on aina mukavaa, varsinkin nyt, kun palaute on ollut hyvää, hän pohtii muusikon elämäänsä.

– Olen periaatteessa tehnyt tätä aina työkseni, mutta olen nyt aloittanut opiskelun ja olen ollut myös lasten kanssa kotona.

Kun Tirronen lähtee Piiraisen kanssa euroviisuihin, äitiä kannustavat isän ja isovanhempien kanssa tv:n ääressä 2- ja 4-vuotiaat pienokaiset.

– He jännittävät puolestani kotona. Eivät he tajua, mihin olen menossa. UMK:ssa he olivat pettyneitä, että minulla oli musta mekko, eikä vaaleansininen, kuten Frozenin Elsalla, Tirronen nauraa.

Eurovision Song Contest 2017: Semifinaali 1, TV1 ti klo 22.00

Jim Carreyn luoma draamakomedia repii huumorinsa 70-luvun stand up -klubien maailmasta.

IS TV-LEHTI: Koomikoiden elämää 1970-luvun Los Angelesissa kuvaava sarja Kuolen nauruun (I’m Dying Up Here, 2016–) on yhdistelmä näppärää sanailua, stand up -komiikkaa ja vakavaa draamaa – jopa kuolemanvakavaa. Sarja näyttää koomikot surullisina klovneina: hahmot ovat ristiriitaisia ja hankaliakin tyyppejä, jotka kilvoittelussa suosiosta näyttävät myös pimeämmät puolensa.

David Flebotte on kirjoittanut sarjan pohjautuen Los Angelesin viihdemaailmasta 70-luvulla kirjoittaneen toimittajan William Knoedelsederin kirjaan. Vuonna 2009 julkaistu kirja kertoi 70-luvulla syntyneen uuden viihdemuodon eli stand up -komiikan ja sen esitaistelijoiden, kuten Andy Kaufmanin, Richard Pryorin ja Jim Carreyn, noususta valokeilaan.

Yksi sarjan tuottajista onkin nykyinen megatähti Jim Carrey. Sarjassa on käytetty Carreyn omia kokemuksia, kuten myös Al Madrigalin, joka on osallistunut sarjan kirjoittamiseen. Madrigal myös näyttelee Edgar Martinezin roolin.

Sarjan hahmot pohjautuvat osittain todellisiin ihmisiin, mutta pääasiassa hahmot ovat fiktiivisiä.

Ajankuva on luotu uskottavasti puvustuksen, musiikin ja käsiteltävien teemojen osalta.

Esimerkiksi komiikan portinvartija, komediaklubin omistaja Goldie (Melissa Leo) perustuu legendaarisen The Comedy Store’s -klubin Mitzi Shoreen. 1972 avattu The Comedy Store oli länsirannikon keidas uusille komiikkakyvyille. Siellä aloittivat uransa muun muassa Jay Leno, David Letterman ja Robin Williams.

Sarja sijoittuu pääosin Goldien komediaklubille, jossa nuoret koomikot kurottavat kohti tähteyttä. Tavoitteena on ponnistaa komediaklubin lavalta The Tonight Show with Johnny Carson -tv-ohjelmaan ja sitä myötä koko Amerikan tavoittavaan tähteyteen.

Ensimmäisen jakson alussa yksi koomikoista saavuttaa tämän virstanpylvään, mutta pian häntä kohtaa tragedia. Tapahtumaketju sysää liikkeelle erilaisia reaktioita muussa porukassa.

Sarjaa on amerikkalaisissa arvioissa kritisoitu siitä, että se tarjoilee turhankin tutun tarinan. Suomalaisyleisölle tilanne on toinen: meille stand up -komiikan alkuajat eivät ole ennalta tuttua huttua.

Ajankuva on luotu uskottavasti puvustuksen, musiikin ja käsiteltävien teemojen osalta. Naiset ja etniset vähemmistöt joutuvat ponnistelemaan valkoisen miehen maailmassa.

Sarjasta on tekeillä toinen kausi.

 Kuolen nauruun, Sub ti klo 23.15

Korkeushyppääjä Patrik Sjöberg voitti maailmanmestaruuksia ja olympiamitaleja. 40 vuotta uransa jälkeen Sjöberg hoitaa lapsuutensa traumaa terapiassa.

IS TV-LEHTI: Vuonna 1987 ruotsalainen korkeushyppääjä Patrik Sjöberg (s. 1965) oli huipulla. Hän hyppäsi maailmanennätykseksi 242 senttiä kotiyleisön edessä Tukholmassa ja voitti maailmanmestaruuden Roomassa. Vuonna 1999 päättyneen uransa aikana hän ylsi muun muassa kolmesti olympiamitaleille sekä dominoi sisäratojen EM-kisoja.

Menestysvuosien taustalla oli kuitenkin synkkä salaisuus. Vuonna 2011 Sjöberg julkaisi muistelmateoksen, jossa hän kertoi joutuneensa vuosien ajan seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi.

Hyväksikäyttäjä oli yksi Sjöbergin läheisimmistä ihmisistä: pitkäaikainen valmentaja ja isäpuoli Viljo Nousiainen. Paljastus oli Ruotsissa valtava skandaali, nauttivathan sekä Sjöberg että vuonna 1999 kuollut Nousiainen suurta arvostusta Ruotsin urheilupiireissä.

Asian paljastuminen oli ensimmäinen askel Sjöbergin tiellä kohti mielenrauhaa. Vuonna 2015 hän aloitti terapian käsitelläkseen traumaansa. Tuore ruotsalaisdokumentti Patrik Sjöbergin taakka (Patrik Sjöberg i tearpi, 2017) vie katsojan kolmanneksi pyöräksi Sjöbergin ja psykologi Rebecka Malmin intiimeihin terapiaistuntoihin.

Malmin johdolla Sjöberg avaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan, kipeää suhdettaan suomalaiseen Nousiaiseen sekä tapahtumien vaikutusta myöhempään elämään.

Thomas Reckmanin ohjaaman dokumentin sävy on vakava ja rauhallinen. Sosiaalipornoilulle ei anneta onneksi tilaa. Vaikean aiheen takaa pilkistää myös toivoa.

Dokumenttiprojekti: Patrik Sjöbergin taakka, TV1 ma klo 21.30