Äitien sota poikkeaa toteutukseltaan aiemmista vastaavista sarjoista.

Etukäteen kohuttu uutuussarja Äitien sota ei ole ihan sitä, mitä odotettiin. Sarjan idis kuulostaa tutulta, eli täsmälleen samalta kuin esimerkiksi Arvostele mun illallinen, Neljät häät tai Neljän tähden talkoot. Ne kaikki perustuvat siihen, että osallistujat vierailevat toistensa luona ja antavat suorasukaisesti palautetta näkemästään, oli se sitten ruokaa, hääpukuja tai haravointitaitoja. Mammat eivät kuitenkaan vieraile toistensa arjessa, vaan seuraavat menoa videoiden välityksellä.

Ratkaisu perustuu varmaankin siihen, että arvostelun alaisena pitäisi olla äidin ja lapsen normaali arki. Jos nurkissa kuitenkin pyörii kuvausryhmä ja sohvalla kököttää kolme nyrpeän näköistä kilpailevaa äitiä, ei tilanne paljon tavallista arkipäivää muistuta.

Toki tämä muoto jättää avoimia kysymyksiä. Mitä kameralle sattuu tallentumaan ja mitä siitä näytetään toisille äideille? Kuinka rehellinen mamma on haastattelussa, joka on iso osa muille äideille näytettävää materiaalia?

Ai niin, kyllä tässäkin formaatissa äidit vierailevat toistensa kodeissa, mutta se tehdään niin, että koti on tyhjä. Se antaa vieraille mahdollisuuden syödä metukat jääkaapista ja ihmetellä vaatekasaa komeron nurkassa, mutta onhan se nyt oikeasti vähän tylsää.

Sitä paitsi, kuinka paljon kiinnostavampaa olisi nähdä siivousurakka ennen toisten mammojen vierailua kuin sen siivousurakan tulos...

Sarjaan ensimmäiseen jaksoon on valittu mutseja, jotka on jo etukäteen leimattu huonoiksi äideiksi. Jakso herättää lähinnä kysymyksen, mahtavatko tavikset olla ilkeämpiä toisilleen kuin julkkispovipommit?

Äitien sota, Liv klo 20.00

Vuonna 1990 julkaistu Orjattaresi-elokuva ei ole yhtä laadukas, kuin 2010-luvulla tuotettu The Handmaid's Tale -sarja. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö leffa olisi katsomisen arvoinen.

IS TV-LEHTI: Kun Margaret Atwoodin romaaniin (1985) perustuva elokuva Handmaid’s Tale – Orjattaresi ilmestyi vuonna 1990, se ei herättänyt aivan samanlaista ihastunutta kohinaa kuin nyt faneja hurmannut sarja. Teemat ja useat kohtaukset ovat kuitenkin samoja. Mitä elokuvasta aikoinaan puhuttiin – entä millaisia yhtymäkohtia sillä on suosikkisarjaan?

Elokuvan ohjasi saksalainen Volker Schlöndorff, ja kuten sarjankin kanssa, kirjailija Atwood oli mukana neuvonantajana ja osin käsikirjoittajana. Dystooppinen Amerikka on molemmissa tulkinnoissa muuttunut ääriuskonnolliseksi Gileadiksi, jossa hedelmöittymiskykyiset naiset on valjastettu rikkaiden pariskuntien synnytysorjiksi kuolemanrangaistuksen uhalla.

Pääosaa, Frediläistä, esittää Natasha Richardson ja Serena-vaimoa Faye Dunaway. Nick-vartijan roolissa on Aidan Quinn ja Komentajana Robert Duvall. Elokuva seuraa uskollisemmin kirjaa henkilöhahmojen iän suhteen: Serena ja Komentaja Fred ovat huomattavasti vanhempia kuin sarjan Yvonne Strahovskin ja Joseph Fiennesin esittämä aviopari.

Siksi he ovat myös sympaattisempia ja haavoittuvaisempia. Dunawayn Serena on kuin Dynastiasta napattu tyylikäs savukeleidi. Fred on ällöttävä patu, jonka työhuoneessa salaa hengaileva Frediläinen saa tuota pikaa otteeseensa. Myös martat ovat kauttaaltaan ikäihmisiä.

Fred on ällöttävä patu, jonka työhuoneessa salaa hengaileva Frediläinen saa tuota pikaa otteeseensa.

Sen sijaan Lydia-täti on nuorempi, tärkeilevä ja kopea. Häntä esittää Victoria Tennant, jonka Lydia-hahmo on huomattavasti yksiulotteisempi ja stereotyyppisempi pahis kuin Ann Dowdin sarjassa upeasti näyttelemä rakastettavan hirmuinen Lydia.

Frediläisen oikea nimi elokuvassa on Kate, kun se sarjassa on June (Elisabeth Moss). Vartija Nick on kaukana sarjan sielukkaasta Max Minghellan tulkitsemasta rakastajasta – Aidan Quinnin esittämä Nick on suoranainen rintamukseen kiinni iskevä donjuan-hurmuri.

Frediläisen paras ystävä Moira on sarjassa tummanihoinen (Samira Wiley), samoin kuin Junen lapsen isä (O. T. Fagbenle). Elokuvassa afroamerikkalaiset ja muut vähemmistöt on karkotettu kauas, mutta sarjaan tahdottiin tuoda myös värillinen näkökulma. Moiraa esittää elokuvassa Elizabeth McGovern, jonka hahmo on mainion räävitön, muttei yllä Samira Wileyn näyttämään herkkään puoleen.

Elokuvamuodossa pituus on rajoittava tekijä sarjaan nähden. Siksi elokuva tuntuu kevyeltä pintaraapaisulta, kun taas sarjan puitteissa Handmaid’s Tale on uinut syvälle filosofiaan, yksilönvapauteen, naisvihaan, äidinrakkauteen ja valtaan.

Sarjan Nickin kiinteä katse saa elokuvan Nickin tuntumaan eroottiselta typerykseltä.

Merkittävin ero on kuitenkin elekielessä. Elisabeth Mossin June-Frediläinen kertoo koko olemuksellaan sanoja suurempia tunteita kaiken aikaa. Richardson on häneen verrattuna valju haamu. Samoin sarjan Nickin kiinteä katse saa elokuvan Nickin tuntumaan eroottiselta typerykseltä.

Silti myös elokuvassa dystoopia iskee vasten kasvoja voimalla. Elokuva on scifimpi, ja tunnelma orjattarien koulutuskeskuksessa keskitysleirimäisempi ja futuristisempi kuin sarjassa. Moni orjatar tuntuu olevan kuin maaninen lahkon jäsen, kun taas sarjassa suurin osa on paikalla vastentahtoisesti.

Sarjaan on #metoo-kampanjan ja Trumpin maailmassa elävän nykykatsojan helpompi samastua, sillä siinä on Gileadin rinnalla läsnä todellinen nykyhetki älypuhelimineen. Elokuvassa tekniikka on 1990-lukulaista, ja televisiomonitoreilla on suuri rooli. Gileadissa vaimojen on lupa katsoa televisiota, eikä vain neuloa, kuten sarjassa.

Samojakin elementtejä riittää. Tutut fraasit kuten Blessed be the fruit, Under His eye ja Praise be (Siunattu olkoon hedelmä, Hänen silmänsä alla ja Ylistetty olkoon) toistuvat tervehdyksissä. Uskonnollisuus on yhtä vanhakantaista. Kapinalliset ripustetaan muurille. Martat ovat ystävällisiä. Synnytykset ovat suuria rituaaleja, ja Seremoniat tuskallisen vastenmielisiä.

Elokuvan tekoon käytettiin vain vähän rahaa. Sen vuoksi sarja tuntuu korostuneemman laadukkaalta.

Aikanaan elokuva sai katsojilta keskinkertaista, vaihtelevaa palautetta ja kriitikoilta pääosin paria tähteä. Katsojat ylistivät vangitsevaa, tuskaista tunnelmaa ja sitä, kuinka hyvin elokuva seuraa romaania. Natasha Richardsonia kritisoitiin liian passiiviseksi Frediläisen rooliin, ja sekava sanoma mietitytti. Melodramaattista otetta moitittiin. Parhaimmaksi kehuttiin myös sarjan erästä kiehtovimmista jännitteistä: Frediläisen ja Fredin välistä suhdetta, työhuoneen moniselitteistä tunnelmaa ja vaihtelevia valta-asetelmia.

Elokuvan tekoon käytettiin vain vähän rahaa. Sen vuoksi sarja tuntuu korostuneemman laadukkaalta. Elokuva on silti sarjan faneille mielenkiintoinen lisä orjatarten tarinaan. Se näyttää myös yhden mahdollisen loppuratkaisun.

Kino: Orjattaresi, Yle Teema & Fem, ti klo 22.00

Jalkojen välissä – naisten ajatuksia on raikas, avoin ja tärkeä dokumentti, joka esittää ansiokkaasti intiimielämän moninaisuuden.

IS TV-LEHTI: Tanskalaissarjassa nostetaan kissa eli pussy pöydälle. Ihastuttavan räväkässä uutuudessa puhuvat kirjaimellisesti alapäät yläpäiden sijaan: Jalkojen välissä – naisten ajatuksia -dokumentissa haastateltujen tyttöjen kasvoja ei laisinkaan näy. Näkyy vain kaikki vyötäröstä alaspäin.

Viisi viiden minuutin jaksoa lähetetään putkeen, ja siinäpä onkin aimo annos karvaisen pehmoista pohdittavaa!

Televisiossa ei kenties koskaan ole nähty näitä värkkejä näin läheltä näin asiallisessa ohjelmassa. Nuoret naiset riisuvat rohkeasti pöksynsä ja päätyvät miettimään syvällisiä.

Kuten sitä, miksi tyttöjen kesken on hankalaa puhua pimpeistä. Tai onko itsetyydytys ookoo ja jos on, onko se ookoo esimerkiksi erilaisten apuvälineiden kera. Porkkana? Hammasharja? Missä iässä kannattaa menettää neitsyys ja miltä se tuntuu? Millä nimellä jalkoväliä on kiva kutsua vai onko millään?

Ohjelma on raikas, avoin ja tärkeä.

Myös alapäiden ulkonäkö herättää ajatuksia. Onko ihanteilla väliä? Mitä maailma ajattelee karvoista? Toki keskustellaan myös orgasmista.

Jokaisella jaksolla on oma teemansa, ja myös epäonnistumisista puhutaan. Se on sarjan parhaita ansioita. Seksuaalinen julkinen ja näkyvä maailma on usein täydellisen oloinen, vaikka kaikki tietävät, että myös ja etenkin makuukamareissa koetaan monenlaisia epävarmuuksia ja noloja oloja.

Ohjelma on raikas, avoin ja tärkeä. Se esittää erityisen ansiokkaasti intiimielämän moninaisuuden. Ei ole olemassa yhtä oikeaa mallia, muotoa tai makua. Aikuiselämään heräävälle nuorelle sarja puhuu asioista oikeilla termeillä.

Upeaa on, että missään vaiheessa sarja ei tunnu liian häveliäältä, paljastavalta tai julkealta alastomista asetelmistaan huolimatta. Se johtuu osallistujien täydellisestä luontevuudesta. Mikä taas varmasti johtuu siitä, että he ovat mukana anonyymeinä. Tyttöjen tatuoinnitkin on peitetty tarroin.

Ei ole olemassa yhtä oikeaa mallia, muotoa tai makua.

Opettajat ja vanhemmat huomio: sarja on täydellinen valinta yläasteikäisten seksuaalikasvatukseen ja sopii kaikille sukupuolille!

Sillä eipä unohdeta poikiakaan. Ensi maanantaina on heidän vuoronsa. Samanlaista kaavaa ja teemoittelua noudattava sarja Jalkojen välissä – miesten ajatuksia vaihtaa sukupuolta ja opettaa näkemään myös miehiseen maailmaan. Nuorukaiset riisuvat hekin pöksynsä pötkösilleen.

Nopeasti sarja näyttää, että ei ole miehilläkään helppoa, kun haarojen välissä oleva uloke elää omaa elämäänsä ja reagoi sekin ihmisen perusrakennusaineisiin: tunteisiin.

Jalkojen välissä – naisten ajatuksia, Yle TV2, ma klo 23.25