Dokumentin tekijä Jari Hanska ottaa Porin kaupungin vastaanotolla selfietä Jussi 69:n, Minna Parikan ja Olli Muuraisen kanssa.
Dokumentin tekijä Jari Hanska ottaa Porin kaupungin vastaanotolla selfietä Jussi 69:n, Minna Parikan ja Olli Muuraisen kanssa.

Tarjolla on kunnon pläjäys yhteiskuntakritiikkiä – ja jopa hauskaa sellaista.

Susanna Kuparinen on valtakunnan räyhähenki numero yksi, jonka teoksia pitäisi esittää peruskoulussa!

Näin siksi, koska toimittaja-ohjaaja Kuparinen osaa yhdistää taitavasti taiteen ja journalismin. Hän saa aikaiseksi paitsi tärkeää, myös erittäin mielenkiintoista, herättävää, ja jopa hauskaa yhteiskuntakritiikkiä.

Aiemmin Kuparisen töitä on nähty lähinnä helsinkiläisissä teattereissa, mutta nyt hänen ja työparinsa Jari Hanskan erinomainen viisiosainen Porttikielto Poriin -minidokumenttisarja on Yle Areenassa osana Dox@net-nimihirviöistä projektia.

Kuparisen yksinkertainen idea on kysyä maan pampuilta häiritseviä, ikäviä ja yksinkertaisia kysymyksiä sekä vaatia niihin vastauksia. Me toimittajanlallukat jätämme sen usein tekemättä.

Porttikielto Poriin on kuvattu viime kesänä Porin Suomi Areenassa, tapahtumassa, johon maan kuohukerma kokoontuu läpsimään toisiaan olalle, ottamaan selfieitä ja juomaan ilmaista samppanjaa. Tunnelma menee pilalle, kun Kuparinen tiimeineen saapuu paikalle.

Dokumentissa näytetään, kuinka Ylen viestintäjohtaja soittaa ojentaakseen tiimiä, koska se on hetkeä aiemmin pahoittanut OP Ryhmän pääjohtajan Reijo Karhisen mielen kysymyksillään. Karhinen on siis heti soittanut Yleen, inissyt kohtelustaan ja pyytänyt johtajakaveriaan laittamaan tuhmat ojennukseen. Sellainen on ”maan tapa”.

Porttikielto Poriin on kauhistuttava ja huvittava kuokkavieraan kurkistus siihen, kuinka eliitti viettää kesäpäivää ja ”verkostoituu". Meidän rahoilla.

Dokumentti on kirvoittanut lukuisia puheenvuoroja, joista mielenkiintoisimmat ovat näet täältä ja täältä.

Porttikielto Poriin osat 1–5, Yle Areena 15.8. asti

Näyttelijä Colman Domingo esittää Fear the Walking Dead -sarjassa Victor Strandia, joka liittyi zombijahtiin sarjan toisella kaudella.

IS TV-LEHTI: Apokalyptinen Fear the Walking Dead -kauhusarja oli jotakin aivan uutta 48-vuotiaalle Colman Domingolle, joka on henkeen ja vereen teatterinäyttelijä.

–Sanon aina kyllä uusille asioille. Käsivarteeni on tatuoitu sana yes, mies kertoo Monte Carlon tv-festivaaleilla.

Domingo esittelee käsivarttaan, jossa näkyy kyseinen tatuointi.

Domingon laajassa ansioluettelossa lukee lisäksi nimikkeet Broadway-tähti, käsikirjoittaja ja ohjaaja. Hän ohjasi myös yhden Fear the Walking Dead -sarjan jakson sen neljännellä kaudella. Meneillään on sarjan neljäs kausi, joten Domingolla on jo kokemusta zombien lahtaamisesta. Mikä on paras tapa tappaa zombi?

– Tärkeintä on tähdätä päähän. Voi käyttää mitä tahansa kättä pidempää, jota on saatavilla, Domingo naurahtaa.

– Hahmoni tärkeimmät aseet ovat kieli ja äly. ”Zombisarja” voi olla myös huono leima sarjallemme, sillä jos raaputtaa pintaa syvemmälle, kyseessä on sarja perheestä ja inhimillisyydestä, Domingo pohtii.

Neljännellä kaudella zombeja vastaan taisteleva porukka saa käyttöönsä myös aseita. Domingo joutui ensimmäistä kertaa harjoittelemaan aseiden käyttöä.

”Haluaisin myös ihmisten tietävän, että kaikki amerikkalaiset eivät ole asehulluja.”

Se oli hänelle vaikeaa.

– Meillä on Amerikassa omat, jakautuneet mielipiteemme aseista, hän sanoo.

Domingo kertoo ajattelevansa, että esimerkiksi maaseudulla ihmisten täytyy saada omistaa aseita puolustaakseen maitaan. Mutta mitkään automaattiaseet yksityishenkilöillä eivät käy järkeen.

– Jokainen järkevä ihminen – jokainen järkevä aseenomistaja myös – sanoisi, että kenelläkään ei voi olla oikeaa tarvetta sellaiselle aseelle. Haluaisin myös ihmisten tietävän, että kaikki amerikkalaiset eivät ole asehulluja.

Hän uskoo, että ihmisellä on oikeus puolustaa itseään.

”Luulin tulevani puhumaan tänne zombeista, mutta tämähän kääntyikin vakavaksi!”

– Mutta haluaisin ihmisten käyttävän tervettä järkeä! Domingo selittää kiihkeästi.

– Amerikka on perustunut toisen pelolle. Maamme on joutunut taistelemaan eroon orjuudesta, taistelemaan maahanmuuttajien, naisten ja homojen oikeuksien puolesta. Taistelu kaikesta mahdollisesta on hyvin syvällä kansakunnassamme. Lopulta taistelemme siitä, että osaisimme kunnioittaa ja rakastaa toisiamme, Domingo kertoo ja on lähellä purskahtaa itkuun.

Hän kuivaa silmänurkkiaan.

– Olen pahoillani, tämä on vain niin henkilökohtaista. Rakkauden tiellä on aina pelkoa. Pelkoa toisen elämänvalinnoista – miksi ne vaivaamat muita ihmisiä niin paljon?

Sitten tunteikas näyttelijä purskahtaa nauramaan.

– Luulin tulevani puhumaan tänne zombeista, mutta tämähän kääntyikin vakavaksi!

Fear the Walking Dead, kauden 4 jälkimmäinen puolisko on nyt nähtävillä HBO Nordic -maksukanavalla.

Vuonna 1990 julkaistu Orjattaresi-elokuva ei ole yhtä laadukas, kuin 2010-luvulla tuotettu The Handmaid's Tale -sarja. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö leffa olisi katsomisen arvoinen.

IS TV-LEHTI: Kun Margaret Atwoodin romaaniin (1985) perustuva elokuva Handmaid’s Tale – Orjattaresi ilmestyi vuonna 1990, se ei herättänyt aivan samanlaista ihastunutta kohinaa kuin nyt faneja hurmannut sarja. Teemat ja useat kohtaukset ovat kuitenkin samoja. Mitä elokuvasta aikoinaan puhuttiin – entä millaisia yhtymäkohtia sillä on suosikkisarjaan?

Elokuvan ohjasi saksalainen Volker Schlöndorff, ja kuten sarjankin kanssa, kirjailija Atwood oli mukana neuvonantajana ja osin käsikirjoittajana. Dystooppinen Amerikka on molemmissa tulkinnoissa muuttunut ääriuskonnolliseksi Gileadiksi, jossa hedelmöittymiskykyiset naiset on valjastettu rikkaiden pariskuntien synnytysorjiksi kuolemanrangaistuksen uhalla.

Pääosaa, Frediläistä, esittää Natasha Richardson ja Serena-vaimoa Faye Dunaway. Nick-vartijan roolissa on Aidan Quinn ja Komentajana Robert Duvall. Elokuva seuraa uskollisemmin kirjaa henkilöhahmojen iän suhteen: Serena ja Komentaja Fred ovat huomattavasti vanhempia kuin sarjan Yvonne Strahovskin ja Joseph Fiennesin esittämä aviopari.

Siksi he ovat myös sympaattisempia ja haavoittuvaisempia. Dunawayn Serena on kuin Dynastiasta napattu tyylikäs savukeleidi. Fred on ällöttävä patu, jonka työhuoneessa salaa hengaileva Frediläinen saa tuota pikaa otteeseensa. Myös martat ovat kauttaaltaan ikäihmisiä.

Fred on ällöttävä patu, jonka työhuoneessa salaa hengaileva Frediläinen saa tuota pikaa otteeseensa.

Sen sijaan Lydia-täti on nuorempi, tärkeilevä ja kopea. Häntä esittää Victoria Tennant, jonka Lydia-hahmo on huomattavasti yksiulotteisempi ja stereotyyppisempi pahis kuin Ann Dowdin sarjassa upeasti näyttelemä rakastettavan hirmuinen Lydia.

Frediläisen oikea nimi elokuvassa on Kate, kun se sarjassa on June (Elisabeth Moss). Vartija Nick on kaukana sarjan sielukkaasta Max Minghellan tulkitsemasta rakastajasta – Aidan Quinnin esittämä Nick on suoranainen rintamukseen kiinni iskevä donjuan-hurmuri.

Frediläisen paras ystävä Moira on sarjassa tummanihoinen (Samira Wiley), samoin kuin Junen lapsen isä (O. T. Fagbenle). Elokuvassa afroamerikkalaiset ja muut vähemmistöt on karkotettu kauas, mutta sarjaan tahdottiin tuoda myös värillinen näkökulma. Moiraa esittää elokuvassa Elizabeth McGovern, jonka hahmo on mainion räävitön, muttei yllä Samira Wileyn näyttämään herkkään puoleen.

Elokuvamuodossa pituus on rajoittava tekijä sarjaan nähden. Siksi elokuva tuntuu kevyeltä pintaraapaisulta, kun taas sarjan puitteissa Handmaid’s Tale on uinut syvälle filosofiaan, yksilönvapauteen, naisvihaan, äidinrakkauteen ja valtaan.

Sarjan Nickin kiinteä katse saa elokuvan Nickin tuntumaan eroottiselta typerykseltä.

Merkittävin ero on kuitenkin elekielessä. Elisabeth Mossin June-Frediläinen kertoo koko olemuksellaan sanoja suurempia tunteita kaiken aikaa. Richardson on häneen verrattuna valju haamu. Samoin sarjan Nickin kiinteä katse saa elokuvan Nickin tuntumaan eroottiselta typerykseltä.

Silti myös elokuvassa dystoopia iskee vasten kasvoja voimalla. Elokuva on scifimpi, ja tunnelma orjattarien koulutuskeskuksessa keskitysleirimäisempi ja futuristisempi kuin sarjassa. Moni orjatar tuntuu olevan kuin maaninen lahkon jäsen, kun taas sarjassa suurin osa on paikalla vastentahtoisesti.

Sarjaan on #metoo-kampanjan ja Trumpin maailmassa elävän nykykatsojan helpompi samastua, sillä siinä on Gileadin rinnalla läsnä todellinen nykyhetki älypuhelimineen. Elokuvassa tekniikka on 1990-lukulaista, ja televisiomonitoreilla on suuri rooli. Gileadissa vaimojen on lupa katsoa televisiota, eikä vain neuloa, kuten sarjassa.

Samojakin elementtejä riittää. Tutut fraasit kuten Blessed be the fruit, Under His eye ja Praise be (Siunattu olkoon hedelmä, Hänen silmänsä alla ja Ylistetty olkoon) toistuvat tervehdyksissä. Uskonnollisuus on yhtä vanhakantaista. Kapinalliset ripustetaan muurille. Martat ovat ystävällisiä. Synnytykset ovat suuria rituaaleja, ja Seremoniat tuskallisen vastenmielisiä.

Elokuvan tekoon käytettiin vain vähän rahaa. Sen vuoksi sarja tuntuu korostuneemman laadukkaalta.

Aikanaan elokuva sai katsojilta keskinkertaista, vaihtelevaa palautetta ja kriitikoilta pääosin paria tähteä. Katsojat ylistivät vangitsevaa, tuskaista tunnelmaa ja sitä, kuinka hyvin elokuva seuraa romaania. Natasha Richardsonia kritisoitiin liian passiiviseksi Frediläisen rooliin, ja sekava sanoma mietitytti. Melodramaattista otetta moitittiin. Parhaimmaksi kehuttiin myös sarjan erästä kiehtovimmista jännitteistä: Frediläisen ja Fredin välistä suhdetta, työhuoneen moniselitteistä tunnelmaa ja vaihtelevia valta-asetelmia.

Elokuvan tekoon käytettiin vain vähän rahaa. Sen vuoksi sarja tuntuu korostuneemman laadukkaalta. Elokuva on silti sarjan faneille mielenkiintoinen lisä orjatarten tarinaan. Se näyttää myös yhden mahdollisen loppuratkaisun.

Kino: Orjattaresi, Yle Teema & Fem, ti klo 22.00