Kuva: Shutterstock
Kuva: Shutterstock

– Olin menettänyt äitini muutama vuosi aiemmin, luulin olevani surun ammattilainen, tietäväni kuinka kohtaan kuoleman. En arvannut, että itsemurha on paljon enemmän, isänsä menettänyt nainen kertoo.

”Tiesin, että se tekee elämästäni hirveää, mutta en arvannut, miten hirveää.” Siitä tuli vakiovastaukseni, kun ihmiset kysyivät, kuinka voin isäni itsemurhan jälkeen.

Todellisuutta ei arvaa, ennen kuin sen elää. Kun siskoni soitti minulle ja kertoi, että isämme on tappanut itsensä, mielessäni välähti kaksi ajatusta: ”Tässä on väärinkäsitys, se on joku muu” ja ”Seuraava vuosi menee taas suriessa.” Olin menettänyt äitini muutama vuosi aiemmin, luulin olevani surun ammattilainen, tietäväni kuinka kohtaan kuoleman. En arvannut, että itsemurha on paljon enemmän.

Tämän opin isäni itsemurhasta:

Elämä yllättää. "Itsemurha on itsekkäin teko, jonka ihminen voi tehdä", isäni sanoi minulle, kun painin teininä elämäntuskassani. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän teki sen itse. Mitä tapahtui? Jälkikäteen näen monta kohtaa, jossa hänen elämänsä olisi voinut kääntyä toiseen suuntaan.

Et tunne läheistäsi. Kysyin isältäni usein, kuinka paljon hän pelaa. Hän puhui vain voitoista, ei tappioista tai siitä, kuinka monta kertaa päivässä hän istui koneella tai peliautomaatilla. Myöhemmin selvisi, että hän oli nakuttanut Veikkauksen peleihin muutamassa kuukaudessa, elämänsä loppumetreillä, kymmeniätuhansia euroja. Kuinka olisimme voineet tietää, kun emme asuneet samassa taloudessa? Ja vaikka olisimmekin asuneet? Peliriippuvuus ei ollut ainoa salaisuus. Kun selvitimme isämme jäämistöä, eteemme tuli asioita, jotka eivät olisi meille kuuluneet. Mitä minusta jäisi nähtäville kuolemani jälkeen ja mitä ajatuksia jäämistöni herättäisi? Päätin polttaa päiväkirjani.

Elämä muuttuu arvaamattomaksi. Tulee tunne, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa. Tajuaa, että kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa. Katson perhettäni ja pelkään, että huomenna joku heistä on poissa.

Katson perhettäni ja pelkään, että huomenna joku heistä on poissa.

Aina ei jää kysymystä miksi. Joskus syy on selvä, vaikka se olisikin vyyhti ongelmia, vuosien aikana kasaantunut möykky pahoinvointia. Oli syy mikä tahansa, se helpottaa.

Tulee monia suruja. Ensin omaisen suru: Isää ei enää ole. Meillä ei ole yhteisiä hetkiä tulevaisuudessa. Sitten hylätyn suru: Minä ja sisarukseni emme olleet isälle syy elää. Miksi emme riittäneet? Sitten toivoton suru: Kunpa hän ei olisi ollut niin onneton. Kunpa hänen elämänsä olisi mennyt toisin. Luulen, että vielä tulee seuraavakin suru, en vielä tiedä mikä.

Tekee mieli kertoa kaikille. En usko, että olisin voinut estää isäni itsemurhaa. Hän teki päätöksensä itse, vaikkakin masentuneena ja epätoivoisena. Hän ei osannut, uskaltanut tai halunnut puhua, eikä minulla ollut mitään käsitystä, mitä hänen elämässään oli tekeillä. Mutta toivon, että isäni tarina pelastaisi jonkun toisen. Kun ihmisellä menee tosi, tosi huonosti, hän ei ole kivaa seuraa. Mutta hän olisi varmasti toisenlainen, jos saisi ja ottaisi vastaan apua.

Kaikille kannattaa kertoa. Jotkut arvostavat enemmän vaikkapa syöpään kuolemista. Vaikka isäni itsemurha oli isäni teko, joidenkin mielestä se oli myös minun tekoni – tai tekemättä jättämiseni. Itsemurhan tehneen läheinen kantaa sekä surunsa että muiden asenteet. Mutta jos itsemurhasta vaietaan ja sitä hävetään, siitä tulee raskas taakka kantaa. Ymmärrys lisääntyy, kun emme vaikene.

Sanat jäävät mieleen. ”Minä en ole luovuttaja, kuten isäsi”, sanoi eräs sukulaismies. ”Sellaista sattuu”, totesi eräs vanhempi nainen. ”Ai kauhee!” yllättyi pomo. ”Saihan isäsi jotain hyvääkin aikaiseksi, sinut”, lohdutti ystävä. ”Ei se mikään sairas ollut, sehän teki töitäkin!” tokaisi yksi. Harvat tarkoittavat sanoillaan mitään pahaa, he eivät vain ajattele, miltä sanat tuntuvat. Oikeita sanoja ei aina ole, mutta mieleen ne jäävät. "Oikein lohduttaminen" on vaikeaa, koska ihmiset ovat erilaisia.

Mieleen jää myös hiljaisuus. Moni ei osannut sanoa mitään, pyysi soittelemaan, kun siltä tuntuisi. Tätini, ihminen jota pidin maailman empaattisimpana ihmisenä, ei pystynyt puhumaan isästäni mitään. Eikö hän pitänyt isästäni? Hiljaisuus jättää tilaa kysymyksille.

”Miten voit?” voi olla maailman ihanin kysymys.

”Miten voit?” voi olla maailman ihanin kysymys.

Rahapeliriippuvuuden vaarallisuutta ei ymmärretä. Addiktiot ovat aivokemiaa, ja ihminen on alentuneesti syyntakeinen, sekaisin peleistä. Hän saa uhkapeleistä sellaiset kiksit, ettei voi lopettaa. Hän piilottelee pelaamistaan, häpeää, valehtelee, rikkoo ihmissuhteensa. Kun hän pelaa rahansa, hän menettää myös itsenäisyytensä, ylpeytensä, elämänhallintansa. Ongelmapelaajilla on elämässään usein muitakin pulmia, isälläni esimerkiksi ihmissuhdeongelmia ja masennusta, mutta rahojen menettäminen tekee elämän todella vaikeaksi. Rahapeliriippuvaisiin suhtaudutaan kuin mittatappioihin: RAY:n ja Veikkauksen rahoilla tehdään niin paljon hyvää, että siinä sivussa joutaa mennä joitakin ihmisiä arkkuunkin. Itsekontrolli on pelaamisen säätelykeinona vitsi: peliriippuvainenhan on nimenomaan menettänyt itsekontrollinsa.

Koeta katsoa toisin. Isälleni ei omasta mielestään jäänyt mitään. Minun mielestäni hänellä oli kolme lasta, kaksi lastenlasta, terveyttä ja työkykyä.

Tästäkin selviää. Minulla on yhä elämä.

Murehdi menneitä vähemmän. Elämä meni nyt näin. En sanonut isälleni koskaan, että rakastan häntä. Sen murehtiminen ei enää hyödytä. Pahaa mieltä on tarpeeksi ilman jälkiviisautta ja katumistakin. Lapsilleni ja miehelleni sanon, että he ovat rakkaita.

Itsetunto kasvaa. Jokainen suree vainajaa tavallaan, jokaisella on ollut oma suhteensa häneen. Muiden ajatukset eivät ole minun murheeni, aloin ajatella. Rakastan isääni.

Sunnuntaina 15.11.2015 vietetään itsemurhan tehneiden muistopäivää. Kynttilätapahtumalla kunnioitetaan itsemurhaan kuolleiden muistoa ja yritetään tuoda lohtua läheisensä menettäneille. Itsemurhaan kuoli 887 ihmistä vuonna 2013. Keskimäärin itsemurhia tehdään kaksi päivässä.