Surevat hukutetaan kukkiin. Miksi? Kuihtuessaan ne muistuttavat vain kuolleesta. Monessa muussa kulttuurissa surevilla tuodaan ruokaa. Kuva: Shutterstock
Surevat hukutetaan kukkiin. Miksi? Kuihtuessaan ne muistuttavat vain kuolleesta. Monessa muussa kulttuurissa surevilla tuodaan ruokaa. Kuva: Shutterstock

Vuosi on pitkä aika, mutta surevalle se on vasta alku. Tässä pieni ja henkilökohtainen opas kuoleman ensikertalaisille.

Vuosi sitten menetin elämäni tärkeimmän ihmisen, äidin. Surun ollessa syvintä minua lohdutti työkaverini viisaus: ”Nyt olet pohjalla, tästä suru ei enää pahene.”

Ensin olin ihan sekaisin, sitten vuorotellen lamaantunut, välinpitämätön ja katkera ja lopulta ihan okei. Vuodessa ja menetyksen ensikertalaisena opin paljon kuolemasta, muun muassa seuraavat asiat. Kunpa joku olisi kertonut ne minulle etukäteen.

”Äiti kuoli, mitä teen nyt?” Tämän googlasin (tietenkin), kun äitini oli kuollut. Google kertoo kyllä, kuinka saadaan sairauslomaa, säästetään rahaa tai louhitaan bitcoineja, mutta kuolemaan liittyvissä käytännönasioissa se ei auta. Minut se ohjasi Vauva-palstalle, Kaksplussalle ja Suomi24-keskusteluihin. Miksi petit minut Google, miksi juuri silloin?

Osanotto ei tunnukaan enää tyhmältä. Ennen läheisen menetystä osanottojen ja surunvalitteluiden kirjoittaminen tuntui tyhmältä. Auttaako ontto ja puhki kulunut fraasi ”otan osaa” ketään, mietin. Nyt tiedän, että surevalle se ei ole sanahelinää.

Ruumis ei ole pelottava. Se on vain hetki sitten eläneen rakkaan kuori. Eikä se tule painajaisiin. Lohduton näky se kuitenkin on.

Seuraa byrokratiaa! Kuolintodistus. Perukirjat. Lukemattomat laskut ja mainokset, joita syytää peruutuksista, soitoista ja muka automaattisesti saatavista tiedoista huolimatta kaikista ovista ja ikkunoista. Hautajaiskutsut. Kuolinilmoitukset. Hautajaisjärjestelyt itse hoitaneena ymmärrän, miksi hautaustoimistoja käytetään: kuolema on kovaa paperityötä jälkeen jääneille.

Kahvinkeitin porisee. Surijat kestittävät aamusta iltaan vieraita: sukulaisia, tuttavia, tukijoita. Kuolema pitää kerrata uudestaan ja uudestaan jokaiselle ovikelloa soittavalle. Jossain vaiheessa se alkaa rasittaa. Jokainen surevaa tukemaan tullut vieras haluaa kertoa oman tarinansa, kuinka hänkin on kokenut kuolemaa. Sekin rasittaa. Mutta silti vieraat ovat kultaakin kalliimpia.

Vain kuolemaa kokenut ymmärtää. Sellainen, joka ei ole koskaan menettänyt ketään rakasta, oman elämänsä tukipilaria, ei voi ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Jokainen kokee sen ajallaan.

Itkemiseen tottuu. Vaikka itkemistä olisi arastellut koko ikänsä, surressa se ei tunnu miltään. Surija itkee kaupassa, pankissa, apteekissa, töissä, kotona, kahvilla, kavereilla, elokuvissa. Hautajaisissa ei ehkä edes itketä, kun kyynelkanavat on tyhjennetty jo satoja kertoja.

Asiat tärkeysjärjestykseen. Suuri suru avaa silmät. Tuttujen turhanpäiväiset ongelmat tuntuvat naurettavilta, työ merkityksettömältä. Surussa eläminen on oikeastaan aika vapauttavaa. Silloin kaiken näkee rehellisesti. Vuosi menetyksen jälkeen voin kirjoittaa olevani kiitollinen, että koin jotain näin suurta, vaikka en läheistäni olisikaan halunnut menettää.

Mutta se menee nopeasti ohi. Valitettavasti arkinen oravanpyörä imaisee surevan nopeasti. Asiat eivät enää olekaan niin selkeitä, tyhmät murheet valtaavat taas pinta-alaa omasta elämästä. Surussa velloessa oppii paljon elämästä, mutta eihän siihen tilaan voi ikuisuudeksi jäädä.

Ensimmäinen on vaikein. Kukapa tätä ei olisi kuullut? Siis että ensimmäinen äitienpäivä/joulu/syntymäpäivä/mikä tahansa on vaikein. No ei ole. Ensimmäisen vuoden aikana ensimmäinen mikä tahansa menee sumussa. Surutyö on vasta lapsenkengissä, eikä menetystä välttämättä edes vielä oikein tajua.

Välillä kuolema on kuin Kummelista. Surijat käyttäytyvät niin oudosti, että elämä on välillä kuin sarja sketsiohjelman kohtauksia. Pappi saarnaa ateistille tuonpuoleisesta ja pyytää veisaamaan virsiä. Sopimaton nauruntyrskähdys keskeyttää hautajaiset. Tapauskovainen hurahtaa himouskovaiseksi. Kuoleman satuttua mitä tahansa voi tapahtua, mutta ajan mittaan kaikki palautuu kuitenkin normaaliksi.

Kysy elävältä. Kuolleelta et enää voi. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin kysynyt äidin lempireseptiä, sitä kätevää tapaa korjata napit, miten lankaa vaihdetaan neuloessa, mistä tietää, että valkuaisvaahto on sopivaa, missä joulukoristeita säilytetään lapsuudenkodissa.

Kerro. Ja kun olet kysynyt, kerro asioita ja anna toiselle uteluvuoro. Jaa elämäsi, älä salaa murheita, suruja, pelottavia asioita, tapahtuneita.

Suru voi myös lähentää. Tai erottaa. Kun kuolema koskettaa, kaikki muurit murtuvat. Silloin sisaruksistaan, vanhemmistaan, sukulaisestaan tai ystävästään voi oppia jotain uutta, hyvässä tai pahassa.

Jokainen kuolema on erilainen, joten oikeastaan kuolema ei kai opeta mitään yleispätevää. Anteeksi. Se on koettava itse, jotta tietää, mitä siitä oppii. Mitä se opetti sinulle? Kerro se kommenteissa.

Yle Fem näytti juuri ruotsalaisen kuolemaa käsittelevän sarjan Kuoleman monet kasvot, jossa toimittaja Anna Lindman tapasi kuolevia ja menetyksen kokeneita ja pohti, miksi kuolema pelottaa. Kahdeksanosaisen sarjan kolme viimeistä jaksoa ovat vielä katsottavissa Areenassa.

Lue myös:

Tiesitkö tämän elinluovutuksesta?

Hautajaisiin osallistutaan kohta etänä

Näin perintövero vaikuttaa taviksen elämään

Jos haluat oppia kuolemasta, kuuntele heitä:

Miltä tuntuu, kun tietää kuolevansa kohta?

Mitä tekee nainen, joka on saanut muutaman vuoden elinaikaa?