Michael Monroen ja Von Hertzen Brothersin taustalla vaikuttaa rockmanageri Virpi Immonen. Sopimuspapereiden ja sähköpostien pyöritys on loputonta, mutta ainakaan Virpin arki ei käy koskaan tylsäksi.

Kuva Karoliina Paatos

10.05

Virpi Immonen saapuu toimistoonsa. Virpin oma musiikkiyhtiö Backstage Alliance jakaa Helsingissä Urho Kekkosen kadulla
toimistotilat Tiketin, Vantaan Festivaalien ja Bar Loosen kanssa. Alakerrassa toimii maineikas yökerho Tavastia. 

10.10

Sata sähköpostia odottaa Virpiä aamuisin. Eilen hän lopetti työt vasta yhdeltätoista, joten nyt meilejä on vain 52. Virpi delegoi osan assistentilleen ja lähettää itse parisataa meiliä päivässä. Virpi maksaa laskuja, kun Mikko von Hertzen soittaa päivän aikataulusta. Mikon puhelun jälkeen Japanin suurlähetystöstä soitetaan, että Michael Monroen viisumit ovat valmiit. Virpi lähtee bändin kanssa Japaniin neljän päivän kuluttua.

13.20

Virpi hakee Michael Monroen hotellista päivän haastatteluihin. Edellinen puhelinhaastattelu on venynyt, ja Michael juoksee taksiin puoli tuntia myöhässä. Koko päivän ohjelma venyy.
”Meillä on ihan sikakiire. Kymmenen minuutin päästä pitäisi alkaa haastis, ja sitä ennen pitää ehtiä vielä Universalille”, Virpi
toruu. ”Plenty of time, käydään kahvilla matkalla”, Michael vitsailee.

13.30

Michael allekirjoittaa sopimuksen Universal Musicin toimistolla. Hän esiintyy Munamiehen levyllä, joka on listaykkönen. On siis aika skoolata. ”Aina kun me nähdään Virpin kanssa, me skoolataan jollekin. Tässähän tulee kohta alkoholiongelma”, Universalin toimitusjohtaja Jarkko Nordlund nauraa.

13.40

Virpi ja Michael ovat myöhässä ja harppovat Universalilta tien yli Nosturin treenikämpälle, jonka Michael jakaa Von Hertzen Brothersin kanssa. ”Sulla on ensin Ruisrock-tv:n haastattelu, sitten Kissakaveria ei jätetä -kampanjan haastis”, Virpi ohjeistaa.

14.00

Virpi saa Mikko von Hertzeniltä vakuutuspapereita ja kuitteja.
”Me olemme tosi onnekkaita. Suomessa on vain yksi manageri, joka osaa hommansa, ja se on Virpi. Hän on lämmin ihminen mutta silti bisnesnainen, jonka ympärillä on tiivis verkosto hyviä tyyppejä. Virpin kanssa halutaan tehdä töitä”, Mikko kehuu.

14.46

Virpi on tilannut työhuoneensa seinälle Kalle Taivaisen Tom of Finland -henkisen taulun, joka tulee toimistolle huomenna. Taulussa komeilevat von Hertzenit.

15.00

Huonoja uutisia. Monroen äänimies ei pääsekään Japaniin neljän päivän kuluttua. Virpi miettii hetken. Hän ei ehdi enää järjestää uutta viisumia toiselle matkalaiselle, joten uusi miksaaja on löydettävä äkkiä Japanista. ”Tilanteet muuttuvat tässä työssä juuri näin nopeasti.”

15.20

Takaisin toimistolle. Terri Hohenthal on tullut hieromaan Virpiä. Terrin asiakkaina on paljon myös muusikkoja ja bändejä.

18.10

Viimeinen silaus ennen työillallista. Virpi on ehtinyt piipahtaa kotona 20 minuuttia. Hän vaihtoi vaatteet, meikkasi, laittoi hiukset ja lähetti samalla sähköposteja. Äänimieskin löytyi Japanista. ”Hitto, miten elämä voi olla näin kiireistä! Ei tässä ole mitään järkeä”, Virpi taivastelee. Puhelin soi minuutin välein.

18.30

Bändien jäsenet kokoontuvat Tavastian eteen ja vaihtavat iloisesti kuulumisiaan. Illallisen korkea-arvoinen koollekutsuja haluaa pysytellä poissa julkisuudesta. Virpi kasaa porukan, ja taksi kurvaa matkaan. Managerin työ­päivä on pulkassa vasta kolmen tai neljän tunnin kuluttua.

”Työpäiväni ovat usein täyttä hulluutta”

"Ammattimaisia managereja on Suomessa vähän, joten olen itseoppinut. Edistän artistin uraa eli brändään bändejä, jotta saan ne erottumaan musiikkivirrasta, ja pidän yhteyttä eri sidosryhmiin. Hoidan sopimusneuvottelut levy-yhtiöiden kanssa ja säädän käytännön asioita kiertueaikatauluista fanitapaamisiin, jotta artisti voi keskittyä musiikkiin.

Minusta tuli manageri vahingossa, enkä ole koskaan halunnut omistaa levy-yhtiötäkään. Silti tämä tuntuu oikealta. Kouluttauduin alun perin elokuvaäänisuunnittelijaksi ja dramaturgiksi. Aloitin musiikin äänittäjänä Seawolf-studiolla, ja sieltä päädyin levy-yhtiöhommiin.

Olemme tunteneet Michaelin kanssa kymmenisen vuotta. Aluksi emme pitäneet toisistamme, mutta nyt Makke on yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Olin 25-vuotias epävarma harjoittelija, kun Hanoi Rocks pyysi minua auttamaan kiertuepromootiossa parin kuukauden ajan. Pikkuhiljaa bändi huomasi, että homma toimi ja sain asioita aikaan. Viiden vuoden päästä he totesivat, että minähän olen jo oikeastaan heidän managerinsa. Michaelin toiveesta jatkoin myös hänen soolourallaan.

Von Hertzenit ovat hyvin kunnianhimoinen ryhmä. Se on yhteistyömme avain, koska olen yhtä kunnianhimoinen omassa työssäni. Tämä myös turhauttaa välillä, sillä yhteistyömme on todella tiivistä. Jaamme päivittäisessä arjessa niin hyvät kuin huonotkin hetket.

Managerin ja bändin suhde on kuin avioliitto – bisneksessä. Se perustuu ehdottomaan luottamukseen. Välillä haluaisin yhden päivän, jolloin kukaan ei vaatisi minulta mitään. Muusikoille on annettu kärsivällisyyttä pienellä kauhalla, ja kaikki pitää saada heti.

Olen oppinut työssäni pari asiaa: Ennen kuin reagoi ikäviin asioihin, kannattaa nukkua yön yli. Jos vaatii enemmän, saa enemmän. Ja joskus kannattaa pyytää apua.

Työpäiväni ovat usein täyttä hulluutta, mutta kiire kuuluu työnkuvaan. Matkustan paljon ja viime vuonna olin noin 200 päivää ulkomailla: Lontoossa, Tukholmassa, Berliinissä, Los Angelesissa, Japanissa, Islannissa, Norjassa...

Kiertueella olemme bändien ja tekniikan kanssa yhtä suurta perhettä. Keikoilla yksi hienoimmista hetkistä on se, kun bändi on juuri astumassa lavalle. Näen, kuinka Michaelin ja Mikon silmissä aina syttyy se tietty palo, joka keulakuvalta vaaditaan. Siinä on jotain maagista."

 

Virpi Immonen

  • 32-vuotias rockmanageri ja musiikkiyhtiö Backstage
  • Alliancen toimitusjohtaja.
  • Asuu Helsingissä, sinkku.
  • Työ on myös harrastus, eikä vapaa-aikaa ole.
  • Haaveena oma toimisto New Yorkissa.

Merimieheksi opiskellut Nina Saurén, 56, koki itsensä vangiksi, jonka oli vaikea pysytellä hereillä, kun hän työskenteli maissa.

Laivalla työtään tekevä Nina Saurén on elänyt vuosikymmenten ajan elämäänsä aaltojen päällä. Ensimmäisen kerran hän lähti merille jo vuonna 1980.

– Rakastuin 17-vuotiaana yhteen perämieheen ja kävin usein hänen laivassaan sen ollessa Inkoon hiilisatamassa. Sieltä sain kipinän ja heti kun täytin 18 vuotta, lähdin itsekin poikaystävän varoituksista huolimatta. Enkä ole katunut.

Nina opiskeli merimieheksi helsinkiläisessä ammattikoulussa. Opintojensa jälkeen hän työskenteli monessa paikassa: kannella, laivapoikana ja puolimatruusina niin tankkilaivoissa sekä matkustaja-aluksissa.

Hän ehti seilata sillä rupeamalla muutaman vuoden ja sitten oli perheen vuoro. Hän synnytti kolme lasta. Hän jäi maihin pariksikymmeneksi vuodeksi ja oli töissä myös asiakaspalvelutehtävissä.

”Sain kipinän poikaystävältäni ja heti kun täytin 18 vuotta, lähdin merille. Enkä ole katunut.”

– Työskentelin eräässä yrityksessä, joka välitti puhelimitse aikatauluneuvontaa julkisiin kulkuneuvoihin. Työ oli tylsääkin tylsempää, ja minun oli jopa vaikea pysytellä hereillä. Koin sen niin pitkästyttäväksi. Työkaverit ja esimiehet olivat mukavia, mutta itse työ oli kyllä niin pakkopullaa!

– Jotkut asiakkaat olivat törkeitä. Kuulin huoraksi haukkumista ja haistattelua. Enkä ollut ainoa, joka koki työn vastenmieliseksi ja tylsäksi. Eräs mies sanoi tauolla miltei joka päivä yhden ainoan sanan: ”Booooring”.

Nina Saurén on opiskellut muun muassa merimieheksi. Kuva: Kotialbumi
Nina Saurén on opiskellut muun muassa merimieheksi. Kuva: Kotialbumi

 

”Nuoruusvuosilta tuttu vapaudentunne”

Me Naiset kysyi äskettäin suomalaisilta pitkäveteisestä työstä. Jutussamme 11 alansa ammattilaista, muun muassa it-alalta ja kirjastosta, kertovat, miten he selviävät päivästä toiseen tylsässä työssä. Monille palkkakuitti on yksi tärkeimmistä innostajista. Toiset pelkäävät ikärasismia eivätkä halua enää yrittääkään vaihtaa työpaikkaa. Jotkut käyvät töissä ”ihan sama” -asenteella.

Nyt kun joku puhuu tylsästä työstä, Nina ajattelee olevansa onnekas. Hän sai tarpeekseen ja selätti pitkäveteisten töiden jakson. Nyt hän nauttii elämästään täysillä 56-vuotiaana.

– Olin kymmenen vuotta maissa töissä. Koko ajan koin valtavaa turhautumista ja olin kyllästynyt työrytmiin. Tunsin itseni melkeinpä vangiksi työpaikallani. Kun lapset aikuistuivat, lähdin takaisin laivaan ja tunsin nuoruusvuosilta tuttua vapaudentunnetta. Oloni oli erittäin helpottunut.

” Minulla on tavallaan kaksi elämää ja kaksi kotia, enkä ehdi pitkästyä niiden välillä.”

Hän ei voisi enää kuvitellakaan, että palaisi vielä joskus vastaaviin töihin. Mutta turhautuuko hän koskaan laivalla?

– Minulla ei ole koskaan tylsää nykyisessä duunissani risteilijällä, jossa toimin catering-tehtävissä. Vapaa-aikana käyn salilla, ulkoilen, seurustelen muiden kanssa messissä tai katson telkkaria hytissä. Suurin osa vapaa-ajasta menee kyllä nukkuessa.

Työskentely laivalla ei ole Ninan mukaan pelkkää työssä käymistä, vaan kokonainen elämäntapa.

– Eiväthän ne kaikki työtehtävät aina niin inspiroivia ole, mutta kokonaisuus painaa paljon. Olen luonteeltani vähän levoton ja siksi tämä työ sopii minulle, sillä olen viikon töissä ja viikon vapaalla. Minulla on tavallaan kaksi elämää ja kaksi kotia, enkä ehdi pitkästyä niiden välillä. Kaikki eivät sovellu tähän elämään, sillä olemmehan me ihmiset erilaisia.

Kysely

Oletko vaihtanut työpaikkaa sen pitkäveteisyyden vuoksi?

Jaana Kivimäki halvaantui, kun hevoskuljetusauton lastaussilta katkaisi hänen selkärankansa. Ensin Jaana oli katkeroitua, mutta sitten hän päätti selviytyä.

Punaisen omakotitalon oven avaa hymyilevä emäntä. Vaikka kello on vasta yksitoista, Jaana Kivimäki , 44, on ehtinyt jo paljon. Hän on herännyt kuudelta, ruokkinut hevosensa ja ajanut 25 kilometrin päähän ratsastushallille. Kello kahdeksalta hän on aloittanut kolmen vartin treenit valmentajansa kanssa. Tänään kaksikko kävi läpi lähestyvien SM-kisojen ratoja.

Jaana kelaa pyörätuolillaan keittiöön. Henkilökohtaiset avustajat Linda ja Tiia käyvät pöydän ääressä läpi lähiviikkojen aikataulua. Rekkakuskina ja maanviljelijänä työskentelevä kihlattu Teppo tulee tervehtimään.

– Kodissamme on päivisin vilskettä. Ihmisiä tulee ja menee, ovet ovat jatkuvasti auki, Jaana sanoo ja kaataa kahvia Muumi-mukeihin.

Jaana aloitti ratsastamisen kuusivuotiaana, kun hänen isänsä hankki perheeseen ensimmäisen ravihevosen. Jaana kokeili muitakin lajeja, kuten laskettelua, mutta hevosissa oli taikaa, jota ei löytynyt muualta.

– Kun ymmärsin, että pystyn hallitsemaan isoa eläintä ja toimimaan sen kanssa yhteistyössä, en halunnut tehdä muuta, Jaana kertoo.

”Jälkeenpäin ajatellen tein liikaa. Minut oli pakko pysäyttää.”

Parikymppisenä Jaanan elämä rakentui ratsastamisen ympärille. Hän kilpaili kansallisella tasolla este- ja kenttäratsastuksessa sekä aluetasolla kouluratsastuksessa. Lisäksi hän osti ja möi hevosia sekä pyöritti ravintolaa.

– Jälkeenpäin ajatellen tein liikaa. Minut oli pakko pysäyttää.

Sitten hän alkaa kertoa onnettomuudesta, joka muutti hänen elämänsä.

Elämä muuttui sekunneissa

Kun Jaana heräsi syyskuisena sunnuntaiaamuna neljätoista vuotta sitten, hänen olonsa oli kummallinen. Heti silmänsä avattuaan hän ajatteli, että jäisi mieluiten kotiin.

Jaanalla ja hänen silloisella puolisollaan oli ollut kinaa. Lisäksi nuorempi poika toivoi, että äiti ei lähtisi kotoa Valkealasta Haminaan esteratsastuksen aluemestaruuskilpailuihin. Poika pelkäsi, että äidille kävisi jotain.

– Minun oli kuitenkin pakko mennä, koska kisat olivat tärkeät.

Yleensä Jaanan puoliso ajoi, mutta tällä kertaa Jaana lähti yksin. Kyydissä oli viisi hevosta ja neljä tallityttöä.

Hiekkatie kisapaikalle oli kuoppainen ja huonokuntoinen. Kun Jaana pääsi pihaan, hän kysyi järjestyksenvalvojalta, minne parkkeeraa. Valvoja neuvoi ajamaan loivaan, kallioiseen ylämäkeen kisapaikan laitamille.

Kun Jaana oli melkein perillä, autosta kuului pamaus. Jaana veti käsijarrun päälle ja meni katsomaan, mitä tapahtui. Auton perästä vuoti öljyä.

– Mietin, uskallanko avata laskeutumissiltaa nähdäkseni, ovatko hevoset kunnossa.

Kun lastaussilta toimii, se aukeaa hydrauliikan turvin. Jaana ei kuitenkaan tiennyt, että autosta kuulunut pamaus oli rikkonut hydrauliikkaletkun.

Jaana hyppäsi auton takapuskurille ja veti lastaussillan ketjusta. Muutamassa sekunnissa hän ymmärsi, että 500 kiloa painava lastaussilta ei aukeakaan hitaasti, vaan tulee hänen päälleen.

– Ehdin ottaa askeleen ja kääntyä. Sen jälkeen lastaussilta katkaisi selkärankani.

Katkeruudesta valoon

Onnettomuuden jälkeen Jaana asui sairaaloissa ja kuntoutuskeskuksessa lähes vuoden. Ajatukset kiersivät kehää. Jaana oli katkera ja mietti, miksi juuri hänelle kävi näin.

Kuntoutuskeskuksessa Jaana ryhtyi keräämään pilleripurkkiin unilääkkeitä. Kun omahoitaja löysi kätkön muutaman viikon jälkeen, Jaana alkoi tavata psykologia. Hänen kanssaan keskustellessaan Jaana ymmärsi, että ei tahtonut kuolla.

– Kun näin poikani ensimmäisen kerran itsemurha-ajatusteni jälkeen, tajusin myös, että en voisi koskaan aiheuttaa heille niin suurta surua. Päätin selvitä.

Kun Jaana pääsi kotiin, edessä oli vielä muutoksia. Silloinen puoliso ei ymmärtänyt, että Jaana tarvitsi henkilökohtaisen avustajan. Jaana eli täysin miehensä, appivanhempiensa ja äitinsä avun varassa.

Vaikka Jaana ei aluksi päässyt edes vessaan yksin, hän alkoi nähdä tilanteessaan myös valoa. Hän alkoi miettiä, miksi oli aina kiirehtinyt elämänsä läpi.

– Ennen onnettomuuttani en lukenut lapsilleni muutamaan vuoteen edes iltasatua. Olin jatkuvasti stressaantunut ja painoin vain 44 kiloa.

”Onnettomuus sai minut ottamaan elämäni omiin käsiini. ”

Jaana ryhtyi kyseenalaistamaan myös liittoaan, jossa oli ollut jo pitkään ongelmia. Tunteina vuorottelivat viha ja rakkaus. Jaana tunsi olevansa kuin teini, joka etsi paikkaansa. Kolme vuotta onnettomuuden jälkeen pari erosi.

– Onnettomuus sai minut ottamaan elämäni omiin käsiini. Aloin toden teolla miettiä, mitä haluan ja tarvitsen.

Välit poikiin lähentyivät. Jaana oli pitkään ylihuolehtivainen ja pelkäsi, että pojat joutuisivat esimerkiksi kolariin. Hän ajoi auton käsihallintalaitekortin, jotta saattoi kuljettaa lapsiaan kouluun ja harrastuksiin. Kun Jaana uskalsi lopulta päästää poikansa myös muiden kyytiin, kaikki iloitsivat.

– Olin pitkään varovainen, koska tiesin, että elämä on arvaamatonta ja voi muuttua sekunneissa.

Kun kihlattu Teppo Harju on kotona, hän nostaa Jaanan Legolaksen selkään. Muulloin saman tekevät Linda ja Tiia.
Kun kihlattu Teppo Harju on kotona, hän nostaa Jaanan Legolaksen selkään. Muulloin saman tekevät Linda ja Tiia.

Pehmeämpi ratsastaja

Ratsaille Jaana halusi nousta takaisin mahdollisimman pian.

– Koska en käynyt enää töissä, tavoitteet oli asetettava toisaalle. Olen aina tykännyt haastaa itseäni ja näyttää, että pystyn. Olen jääräpää.

Näin Jaana ajatteli ensimmäisen kerran jo silloin, kun hän heräsi kahdentoista tunnin leikkauksen jälkeen Töölön sairaalassa. Kun lääkäri saapui katsomaan potilastaan, hän sanoi, että Jaana ei kävele enää koskaan.

– Itkin hetken ja sitten totesin, että alan treenata paralympialaisiin. Tämä oli selviytymiskeinoni. Minun oli pakko lohduttaa itseäni jotenkin.

Jaanan isoveli totesi myöhemmin, että keneltäkään muulta ei voinut odottaa samanlaista kommenttia. Ensin Jaana alkoi ratsastaa terapiahevosella kuntoutuskeskuksen lähellä olevalla tallilla. Hevonen oli rauhallinen ja leveäselkäinen suomenhevonen, jonka kanssa Jaana opetteli tuntemaan vartalonsa uudestaan.

– Ymmärsin, että hevosen käsittelemiseen riittää joskus kaksi sormea. Onnettomuus teki minusta ratsastajana entistä pehmeämmän.

Kuusi vuotta sitten Jaana kisasi Lontoon paralympialaisissa. Hän sijoittui vapaaohjelmassa seitsemänneksi.

Odotukset Rion paralympialaisista 2016 olivat korkealla, mutta juuri kisojen alla Jaana horjahti uuden hevosensa selästä ja sai välilevynpullistuman. Kisat jäivät väliin, sillä lääkäri kielsi ratsastamisen puoleksi vuodeksi.

Uusi usko rakkauteen

Neljä vuotta sitten Jaana kohtasi Tepon. Vuosi aiemmin hän oli todennut ystävälleen, että nyt riitti. Vaikka Jaanalla oli vuosien varrella mukavia kumppaneita, tärkeimpiä olivat hevoset ja lapset. Hän päätti omistaa kaiken aikansa ratsastamiselle ja äitiydelle.

Kesällä Jaana lähti silloisen avustajansa kanssa Tallinnan-risteilylle. Kun naiset pääsivät takaisin Elimäelle, he päättivät jatkaa hauskanpitoa paikallisessa ravintolassa. Avustaja soitti ystävälleen, joka sanoi liittyvänsä seuraan erään Tepon kanssa.

Kun Jaana näki Tepon, hän ajatteli, että onpa charmikas ja pitkä mies. Illan aikana Jaana ja Teppo juttelivat ammateistaan ja harrastuksistaan. Seuraavana päivänä Teppo tuli käymään. Ja jäi.

– Tämän jälkeen olemme olleet erossa ainoastaan kisa- ja työmatkojen vuoksi. Kihloihin menimme vuoden seurustelun jälkeen, Jaana kertoo.

”Päätimme, että olemme yhdessä ja kestämme kaiken. ”

Jaana sanoo olevansa Tepolle paljosta kiitollinen. Teppo opetti hänet taas luottamaan ja uskomaan rakkauteen. Pari ei ole kertaakaan riidellyt tai korottanut toisilleen edes ääntään.

– Päätimme, että olemme yhdessä ja kestämme kaiken. Olen edelleen umpirakastunut, Jaana sanoo.

Sisukkaana syntynyt

Jaana uskoo syntyneensä sisukkaana. Esimerkkiä hän sai myös edesmenneeltä isältään.

– Hän aloitti yrittäjänä nollasta ja vaati meiltä kakaroilta paljon. Ehkä asenteeni on osaltaan kasvatuksen tulosta. Kun jotain sattuu, käyn asian läpi ja siirryn eteenpäin.

Yksi selviytymiskeino on ollut myös avoimuus. Jaana kertoo tarinaansa, koska haluaa auttaa. Viimeksi toissa viikolla hän sai kirjeen parikymppiseltä naiselta, joka oli halvaantunut tiputtuaan hevosen selästä.

Jaana kokee, että onnettomuus teki hänestä huolettomamman. Hän on tosin, ainakin poikiensa mielestä, edelleen ylihuolehtivainen vanhempi, mutta itseensä ja tekemisiinsä hän suhtautuu rennosti.

Muutama vuosi sitten Jaana esimerkiksi selvitti, missä voisi hypätä benji-hypyn. Lääkäri kuitenkin kielsi aikeet. Eräänä kesänä Jaana päätti puolestaan kelata pyörätuolillaan 380 kilometrin matkan Tuurin kyläkauppaan. Näin hän myös teki.

– Olen käynyt rajalla, joten otan jokaisen päivän kuin se olisi viimeiseni. Haluan toteuttaa haaveitani ja olla ratsastamisessa maailman paras.

Puoli vuotta sitten Olga ja Tuukka Temonen ottivat Jaanaan yhteyttä ja kertoivat, että olisivat kiinnostuneita tekemään Jaanasta fiktiivisen elokuvan. Muutaman kuukauden ehdotusta pohdittuaan Jaana vastasi kyllä.

– Ensireaktioni oli, että minusta, miksi? Halusin miettiä, jaanko tarinaani. Olin otettu ja ihmeissäni.

Kuvaukset alkavat ensi kesänä. Elokuvateattereissa lopputulos nähdään syksyllä 2020.

Arvot uusiksi

Ennen onnettomuuttaan Jaana koki, että tärkeintä elämässä olivat bisnes ja raha. Hevosten hoitaminen tapahtui liukuhihnalta ja oli rutiinia. Nyt tilanne on toinen.

– Kun kelaan aamuisin tallille, olen onnellinen ja läsnä. Se tekee kiitolliseksi.

Poikien ollessa teini-ikäisiä Jaana pelkäsi, mitä lapset ajattelevat vammautuneesta äidistään. Huoli oli turha: pojat olivat ylpeitä. Nuorempana he kertoivat usein kavereilleen, että äiti pystyy mihin vain.

Ja hevosista Jaana on saanut aina voimaa.

– Ne ovat ihania ja voimakkaita lohduttajia. Kuin perheenjäseniä. Ihan hyvin tässä lopulta kävi.

  • 44-vuotias kilparatsastaja.
  • Asuu Ratulan kylässä Elimäellä.
  • Perhe avopuoliso Teppo ja kaksi täysi-ikäistä poikaa edellisestä liitosta. Talouteen kuuluu myös kolme kissaa ja kaksi hevosta.