Äitikortti on keskustelun ummehtunein ase, mutta sitkeästi käytetty niin kahvipöydissä kuin politiikan huipullakin.

Britannian pääministerin paikasta kilvoitellut Andrea Leadsom, 53, on useaan otteeseen korostanut äitiyttään. Asiasta nousi viikonloppuna kohu, kun Leadsom julisti Timesin haastattelussa, että hänellä on kolmen lapsen äitinä ”enemmän pelissä” Britannian tulevaisuuden kannalta kuin lapsettomalla kilpakumppanillaan Theresa Maylla, 59.

– Hänellä saattaa olla veljen- ja siskontyttöjä ja -poikia ja paljon muita ihmisiä, mutta minulla on lapsia, jotka saavat lapsia ja jotka vaikuttavat suoraan siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu, Leadsom sanoi.

Kun haastattelu ilmestyi, Leadsom syytti lehteä törkyjournalismista. Times on vastannut muun muassa julkaisemalla nauhan ja litteroidun keskustelun haastattelun osasta, jossa toimittaja ja Leadsom puhuivat aiheesta.

Theresa May, joka valittiin lopulta konservatiivipuolueen johtajaksi ja pääministeriksi, on kertonut aiemmin surevansa sitä, ettei voi miehensä kanssa saada lapsia. Kisasta vetäytynyt Leadsom pyysi myöhemmin anteeksi Maylta.

Tuttu vaaliase Suomessakin

Koto-Suomessakin näkee aina vaalien alla mainoksia, joissa kerrotaan poliitikkojen saavutuksista. Jostain kumman syystä ”kolmen lapsen äiti” on plakaateissa samanarvoinen titteli kuin vaikka tekniikan tohtorin tutkinto.

Äitiyden alleviivaaminen on monella tapaa ongelmallista. Se esimerkiksi vihjaa, että lapsettomat naiset eivät ole yhtä päteviä kyseiseen hommaan, kuten Leadsom jopa suoraan väitti.

Missä on isäkortti?

Toisekseen ihmetyttää, miksi vanhemmuutta korostetaan edelleen enemmän naisten kuin miesten kohdalla. Eikö isyys sitten ole yhtä arvokas koulu kuin äitiys?

En ole ikinä nähnyt miespuolisen poliitikon vaalimainosta, jossa korostetaan vanhemmuutta. ”Yhteiskuntatieteiden maisteri, kaupunginvaltuutettu, kahden lapsen isä.”

Leadsomin taktiikalle on vakiintunut nimikin: äitikortti. Silloin muut keskustelijat hiljennetään sillä, että puhuja on äiti, joka tietää arvokkaan kasvatuskokemuksensa ansiosta kaikesta paremmin kuin muut.

Oletko kuullut puhuttavan isäkortista?

”Eihän siihen virkaan tarvittu minulta kuin munasolu.”

Näyttelijä Kati Outinen sivusi aihetta hiljattain Me Naisten haastattelussa:

– Äitiys itsessään ei opettanut minulle mitään. Eihän siihen virkaan tarvittu minulta kuin munasolu. Olin vastuuntuntoinen jo ennen kuin tulin äidiksi. Otin voimavaran vain suurempaan käyttöön, se laajeni vastuuksi toisen elämästä.

Hän sanoo kyllä oppineensa lapseltaan monia asioita. Ja niinhän kaikista ihmissuhteista oppii, muistakin kuin vanhemmuudesta.

Äitiys ei yksinään pätevöitä mihinkään työhön, mutta tietenkin se voi olla opettavaista. Toisaalta niin voi vaikka ulkomailla asuminen, parisuhde, lemmikki, ystävyys tai harrastus – mutta harvemmin niitä korostetaan työnhaussa. Kaikkein eniten merkitystä työtehtävässä selviämisen kannalta taitaa kuitenkin olla työelämässä hankitulla pätevyydellä ja koulutuksella.

(Niin ja kun joku kuitenkin tivaa: ei, tämän kolumnin kirjoittajalla ei ole lapsia.)

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Täsmälleen!

Sori vain, äitiys ei pätevöitä työelämään

Nyt ollaan ytimessä! Saan allergisen reaktion jos enää ikinä kuulen työhaastattelussa sen "mutta on minulla neljä lasta joten kyllä minulta kaikenlainen organisointi onnistuu!" No, sepä hyvä, muilla tiimiläisillähän on vain yliopistotutkinto.. Olen itsekin äiti ja se on ihanaa. Minäkin tiedän, mitä se hoitovapaa-aika kotona opettaa ja saa aikaiseksi. Sitä en ymmärrä, miksi toiset tarvitsevat pätevöitymiseensä tutkinnon ja toisille riittää 10 vuotta kotona lasten kanssa.. Ikäänkuin se äitiys...
Lue kommentti
Vierailija

Sori vain, äitiys ei pätevöitä työelämään

Vierailija kirjoitti: Kyllä äitiys voi opettaa paljonkin - on ainakin itselleni (kolmen äitinä) opettanut. Äitinä olen oppinut sietämään entistä paremmin painetta ja asioiden keskeneräisyyttä, järjestelmällisyyttä jne. Mutta kaiketi nämä samat asiat voi myös lapseton oppia...? Kyllä äitiydestä mielestäni on hyötyä monessa hommassa. Kukaan tuskin kiistää, etteikö äitiyden myötä voisi oppia hyödyllisiä taitoja muuhun elämään, mutta ei se ole mikään autuaaksi tekevä ainoa polku, joka alentaa ei-...
Lue kommentti

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti