Sanna Mämmi kuluttaa nykyään rahansa lähinnä ruokaan. Rahankäyttö meni uusiksi, kun radiojuontaja joutui sosiaalitoimiston luukulle.

Sanna Mämmi

  • 38-vuotias helsinkiläinen elämäntaidon valmentaja, toimittaja ja juontaja. Oma yritys.
  • Tulot: Vaihtelevat, keskimäärin 3 000 euroa kuussa. ”Joinakin kuukausina nolla euroa, joinakin tuhansia. Kitkuttelen koko ajan: on vanhoja velkoja, ja vasta vuodenvaihteessa sain maksettua pois isot veromätkyt muutaman vuoden takaa.”
  • Maksaa 40 neliön yksiöstään vuokraa 820 euroa kuussa.

Maanantai
Lounaskeitto 7,50 €
Ruokaostokset lähikaupassa 20 €

"Teen aamupäivän töitä kotona ja ajan ratikalla palaveriin Helsingin keskustaan. Samalla syön herkullisen linssikeiton luomu- ja lähiruokakahvila Sis. Delissä.

Yritykseni ensimmäinen vuosi on ollut taloudellisesti tiukka, ja rahankäytössä täytyy olla hirveän tarkka. Jos lounastaisin ravintolassa joka päivä, se olisi hirmu iso kuluerä. Yleensä järjestän palaverit ennen lounasaikaa tai sen jälkeen, jotta voin laittaa ruuan kotona. Syön mahdollisimman terveellistä ja puhdasta ruokaa."

Tiistai
Kaakaopapupussi luontaistuotekaupasta, 29,90 €

"Luontaistuotekauppa on nykyään ainoa paikka, jossa tykkään shoppailla. Muuten en käy ostoksilla.

Olin ennen kerskakuluttaja. Tyhjensin muotiketjujen rekit kerran viikossa. Heitin vaatteita parin pesun jälkeen roskiin tai myin kirpparilla, jotta sain uusia. Rahaa ei tarvinnut ajatella: tienasin
kivasti, juoksin seurapiirijuhlissa ja asuimme mieheni kanssa hienossa kaupunkikodissa.

Kesällä 2005 erosimme, ja muutin väliaikaisesti äidin luokse. Sitten työni Radio Kissillä loppui uudistuksen myötä, mursin häntäluuni pudottuani portaissa ja sain hermoromahduksen. Jouduin pitkälle sairauslomalle.

En saanut ansiosidonnaista päivä­rahaa, koska olin ilmoittautunut aikuiskoulutukseen, ja minun oli elettävä lainalla, jota olin ottanut uusia huonekaluja varten.

Lopulta en pystynyt maksamaan laskujani. Hakeuduin sossuun, jossa vain ihmeteltiin, missä säästöni ovat. Ei niitä ollut. Kriisipäivystyksessä minua neuvottiin ottamaan yhteyttä seurakuntaan. ”Tämä on lähimmäisenrakkautta”, diakoniahoitaja totesi, maksoi laskuni ja antoi mukaan vielä ruoka-avustuspussin. Olo oli epätodellinen, kun kiikutin pussia A-Mersuuni.

Kun ei pysty itse hoitamaan raha-asioitaan, tuntee itsensä tosi arvottomaksi. Pääsin onneksi takaisin jaloilleni, kun aloin saada hiljalleen ansiosidonnaista ja työkeikkoja."

Keskiviikko
Kahvi ja tee 5,20 €

"Lennän Seinäjoelle ja takaisin työasioilla, asiakas on hoitanut matkakulut. Illalla tapaan ravintolassa julkisuuden henkilön, jolle annan mediavalmennusta.

Liikun Helsingissä julkisilla välineillä. Olen autokauppiaan
tytär ja minulla on ollut oma auto 18-vuotiaasta asti. Viime talvena myin autoni pois, koska sitä oli kallista pitää, ja se tuntui kaupungissa turhalta. Haaveilen silti uudesta kaupunkiautosta – se helpottaisi aikataulujani. Noh, kunhan rahatilanne helpottaa..."

Torstai
Välipalaa ja maitokahvi 8,30 €
Lounasta lähikaupasta 3,80 €
Arvon lataus matkakorttiin 26,50 €
Tee 2,40 €

"Taloudellisen ja henkisen romahduksen jälkeen elin pari vuotta paniikissa, että sama tapahtuu uudestaan. Tein liikaa töitä ja söin vaivoihini seitsemää eri lääkettä, kunnes tajusin, että näin ei voi jatkua. Elämäntaidon valmentajan opinnot, jooga ja ruokavalion muutos auttoivat hiljentämään tahdin.    

Illalla tapaan ystäväni ravintola Kappelissa. Kahvin ja teen hinnat järkyttävät meitä. Olenkin yrittänyt kasvattaa kyläilykulttuuria ystävien kesken."

Perjantai
Lounasruoka 6,50 €

"Kuten joka aamu, aloitan päiväni meditoimalla. Kirjoitan myös
aamupäiväkirjaa, johon mietin, miten haluaisin tulevan päivän
sujuvan. Joskus tulee epätoivoinen olo, ettei yrityksestäni tule mitään, mutta kun uskaltaa haaveilla ja uskoa asioihin, jossain vaiheessa ne loksahtavat kohdalleen."

Lauantai
Äidin syntymäpäiväillallinen 70 €

"Äiti halusi syntymäpäivän viettoon Tallinnaan, mutta aikaa ja
rahaa säästääksemme päädymme siskojeni kanssa tarjoamaan hänelle illallisen ravintola Teatterissa. Hassuttelemme ja vitsailemme kaikelle, eniten itsellemme. Se on aina ollut tapamme selviytyä vaikeiden asioiden ja murheen keskellä. Kun olin nuori, isäni oli menestyvän yrityksen toimitusjohtaja ja markkamiljonääri. Kasvoin siihen, että rahaa oli ja sitä käytettiin. 90-luvun lamassa menetimme kaiken. Se oli hirveän rankkaa koko perheelle. Vanhemmat erosivat. Isä kärsii edelleen. Mutta vaikeudet kuuluvat elämään – niihin ei voi jäädä vellomaan vaan on katsottava eteenpäin."

Sunnuntai
Ei menoja

"Hektisen viikon jälkeen on ihanaa olla yksin kotona. Vedän verkkarit jalkaan, katselen tv:tä, luen, siivoan ja pesen pyykkiä."

___________________
 

Viikon menot: 180,10 €

”Jos joku olisi sanonut, että tulet olemaan koditon, en ikinä olisi uskonut.” Paula Vuotila tietää, että kenelle tahansa voi käydä huonosti – ja että pahimmasta voi selvitä. 

Tuntuuko asunnottomuus kaukaiselta? Joltakin sellaiselta, joka koskee ehkä likaisia, vanhoja ja alkoholisoituneita miehiä? Jos ajattelit niin, on syytä vaihtaa ajattelutapaa.

– Ihmiset pitää elämää hirveän simppelinä. Entä, kun tulee jotakin odottamatonta? kysyy Paula Vuotila.

Hän on 61-vuotias helsinkiläinen terveydenhoitoalan ammattilainen: alun perin apuhoitaja, sittemmin erikoissairaanhoitaja ja perhepsykoterapeutti.

Hän joutui asunnottomaksi vuonna 2015.

20 vuotta sitten Paula Vuotilalla oli kaikki erinomaisen hyvin. Hän asui mukavasti miehensä ja lastensa kanssa ja teki rakastamaansa työtä terveydenhuollossa. Oman asunnon lisäksi perheellä oli itse suunniteltu vapaa-ajan asunto ja vene. He matkustelivat yhdessä.

– Olin pullantuoksuinen äiti. Koti ja lapset olivat minulle ykkösiä. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että tulet olemaan koditon, kerjäät yöpaikkaa ja lasket kolikoita, en ikinä olisi uskonut. En koskaan, Paula kertoo. 

Sitten kävi niin kuin usein käy; tuli ero. Pariskunnalla oli paljon velkaa, mutta ei avioehtoa. Velat menivät puoliksi puolisolle ja Paulalle, joka teki lähinnä keikkatöitä ja sijaisuuksia. Vaikka velkojen maksaminen oli vaikeaa, elämä tyttären kanssa kaksin sujui muuten hyvin.

Muutaman vuoden Paula eleli kaksin nuorimman tyttärensä kanssa. 

– Sitten vastaan tuli mies, jossa oli näköä, kokoa ja tyyliä. Tutustuimme pikkuhiljaa.

Pian alettiin suunnitella yhteenmuuttoa. 

– Olen analysoinut, mikä sokaisi minut. En nähnyt vaaran merkkejä.

Paula muutti kuitenkin. Aluksi yhteiselo sujui. Ensimmäisenä yhteisenä jouluna oli mukava tunnelma. Arkisin tehtiin hyvää ruokaa kaksin tai kavereiden kanssa, ja usein käytiin ravintoloissa ja baareissa.

Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.
Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.

Vaikeudet alkavat

Jo vuoden päästä Paulalle valkeni, että arki oli muuttunut. Miehelle tuli vaikeuksia työelämässä. Hän alkoi käyttää yhä enemmän alkoholia ja tarvitsi toisinaan myös rahaa.

Sitten selvisi, että miehen asunnon vastikkeet olivat maksamatta. Asia oli etenemässä käräjille: jos vastikkeita ei maksettaisi, asunto otettaisiin haltuun. 

– Kävin kesken työpäivän maksamassa vastikkeet, ettei lähtenyt katto pään päältä. 

Kerran kun Paula tuli iltavuorosta, kotoa olivat katkenneet sähköt. Selvisi, että sähkölaskut olivat maksamatta.

Siitä lähin Paula kertoo maksaneensa heidän suhteessaan kaiken. Lisäksi hänen piti selvitä omista vanhoista veloistaan.

– Tein hirveän paljon töitä, että sain kaiken maksettua, Paula kertoo.

”Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan.”

Lopulta se ei riittänyt, ja hän sai maksuhäiriömerkinnän. Rahavaikeudet eivät olleet suhteen ainoita ongelmia. Paulan mukaan mies käytti henkistä ja lopulta fyysistäkin väkivaltaa, jos Paulalla ei ollut rahaa tai hän ei suostunut miehen vaatimuksiin.

– Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan, Paula kertoo.

Hän lähti miehen luota kerran, mutta palasi kuitenkin lopulta takaisin. Parisuhde oli niin kuluttava, että Paula huomasi huolestuneena käyttävänsä itsekin liikaa alkoholia. 

– Mikä siinä oli, että kestin sitä niin kauan? Ehkä usko siitä, että se muuttuu. Ja kun tarpeeksi lytätään henkisesti, turhautuminen ja pettymys on niin kovaa, ettei jaksa lähteä siitä. Kaikkihan minulle sanoivat, että lähde helvettiin sieltä. Totesin, että kyllä se siitä.

Viimeinen tappelu oli erityisen raju. 

– En ikinä unohda sitä katsetta, joka hänellä oli silmissään. En tänä päivänäkään tiedä, miten pääsin siitä. 

Paula pääsi luikahtamaan ulos. Paikalle saapui poliisi, ja Paula pääsi turvakotiin. 

Kiitos Piia, Riikka ja Nina

Kaikkien vaikeuksien aikana Paula kävi aktiivisesti töissä. Alkoholiongelma ei ollut niin paha, etteikö hän olisi suoriutunut aamuvuoroon seitsemäksi.

Turvakodissa oli hyvin täyttä, ja kun Paulan tuttava tarjosi yöpaikkaa vähäksi aikaa, Paula siirtyi asumaan tuttavan luo.

– Ajattelin, että kyllä varmaan jostakin sen asunnon saan.

Se ei ollutkaan niin helppoa. Paula haki kymmeniä asuntoja, mutta vanha maksuhäiriömerkintä teki hänestä ei-toivotun vuokralaisen. Piti punkata ystävien luona ja joskus rappukäytävissäkin. Paulan lapset eivät asu Helsingissä, eikä hänellä ole muuta perhettä.

Nuorimmista lapsista ja ystävistä oli kuitenkin tukea.

– Ei tarvitse olla kuin yksi tai kaksi ihmistä, niin se jo auttaa. Minulla oli kolme sellaista naista, jotka ovat kaikki kokeneet elämässä paljon. Piia, Riikka ja Nina. He eivät pystyneet auttamaan rahallisesti eivätkä hankkimaan asuntoa, mutta he pystyivät juttelemaan, kuuntelemaan ja antamaan patjapaikan. Silloin kun olin heikoimmillani, he aina tsemppasivat, Paula sanoo.

Lopulta Paulalle löytyi Helsingistä mukavalta alueelta kaksio. Sen kuukausivuokra oli 860 euroa, vuokrankorotuksen jälkeen 890 euroa. Vuokra oli liikaa pienituloiselle, velkoja maksavalle yksineläjälle, mutta Paula ajatteli raapivansa rahat kokoon jostakin. 

Taas asunnottomaksi

Vaikeudet kuitenkin jatkuivat: tasan vuosi sitten Paula sai aivoverenvuodon. Hänet kuitenkin löydettiin ajoissa, ja hän jäi henkiin.

Aluksi Paula pääsi liikkumaan vain hyvin hitaasti rollaattorin kanssa. Kuntoutuminen lähti kuitenkin etenemään hyvin. Paula pysyi ehdottoman raittiina ja katkaisi välit päihdemaailmasta tuntemiinsa ihmisiin.

Sairastumisen jälkeen Paula eli peruspäivärahan varassa. Hän laski, että kaksion hurjan vuokran ja muiden välttämättömyyksien jälkeen käteen jäisi 50 euroa kuussa. Hän yritti vaihtaa pienempään asuntoon, mutta sellaista ei löytynyt. Lopulta oli palattava kodittomaksi. 

– Oli lohduton ja toivoton olo. Tuntui, että kaikki asiat alkoivat kasaantua. Pelkäsin tulevaisuutta ja mietin, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Paula tunsi itsensä myös katkeraksi. Ei itselleen tai ex-avomiehelleen, vaan elämälle. 

– Olin raatanut 40 vuotta hoitotyössä, lähtenyt aikaisiin vuoroihin ja yövuoroihin. Mietin, että tämäkö on se palkkio? 

Asunnottomuus tuntui häpeälliseltä, ja siksi Paula ei kertonut siitä töissä. Hän teki sijaisuuksia eri työpaikoissa hoitoalalla.

– Kun menin pukukopille, vedin päälleni toisen roolin. 

”En ole koskaan ollut luovuttaja.”

Paula oli pidetty työntekijä, ja työ auttoi jaksamaan. Se oli pakopaikka ja turvapaikka.

– Tein hirveästi ylimääräisiä vuoroja ihan siksi, että se oli hyvä paikka, eikä asunnottomuus pyörinyt koko ajan mielessä.

Jokainen työvuoro kuitenkin loppui joskus. Sitten piti alkaa miettiä, kenelle kavereista kehtaisi soittaa vai menisikö yöksi rappukäytävään. Ystävät ja tuttavat olivat parhaansa mukaan avuksi. Heillä oli kuitenkin omat elämänsä, joten Paula ei kehdannut viettää heillä pitkiä aikoja. 

Vaatteiden huoltaminen ja peseytyminen oli vaikeaa. Rahasta oli tiukkaa, ja asioiden selvittäminen takkusi. Asunnon etsintä vaatii soittelemista, netin käyttöä ja lomakkeiden täyttämistä, mikä ei kadulla käy kovin sujuvasti. 

– Ajattelin kuitenkin, että kyllä tästä jotenkin eteenpäin. En ole koskaan ollut luovuttaja.

Pelastava Y-säätiö

Tämän vuoden keväällä löytyi vihdoin pysyvä ratkaisu. Paula keksi ottaa yhteyttä Vailla vakinaista asuntoa -yhdistykseen. Sieltä ehdotettiin, että hän soittaisi Y-säätiöön, joka jälleenvuokraa asuntoja asunnottomille. 

Kun Y-säätiö ehdotti Paulalle kohtuuhintaista asuntoa Helsingistä, hän allekirjoitti vuokrasopimuksen heti, näkemättä asuntoa.

Asunto osoittautui siistiksi ja kauniiksi. 

– Ajattelin, että onko tämä varmasti minulle. 

Ensimmäisenä iltana nykyisessä kodissa Paulalta pääsi itku. Ei tarvinnut enää pelätä. 

Nyt Paulan elämä on jälleen tavallista ja hyvää. Hän lenkkeilee ja käy joka arkiaamu vertaistukiryhmä Vesterissä. Kirjojen lukeminen ja oman, vielä joskus julkaistavan kirjan kirjoittaminen tuovat iloa. Kerran viikossa on jooga ja kuntosali, ja parin viikon välein nuorin tytär tulee opiskelupaikkakunnaltaan käymään. Äiti ja tytär ovat hyvin läheisiä.

– Myös Vesteri on tärkeä. Siellä on joka aamu keskusteluryhmä, ja sen jälkeen sinne voi jäädä hengailemaan. Leivomme, teemme käsitöitä ja käymme retkillä. Kesällä ideoin, että sovimme treffit seitsemäksi Kauppatorille ja katsoimme, kun tori herää, Paula kertoo.

Paula haluaa puhua asunnottomuudesta, koska hänen mielestään kodittomaksi joutuminen ei ole häpeä. Se voi tapahtua kenelle vain ja omista valinnoista riippumatta.

– Miksi ihminen häpeää sitä, että joutuu asunnottomaksi? Se on yhteiskunnan häpeä. Asunto on ihmisen perusoikeus, eikä kenenkään paikka ole kadulla, Paula sanoo.

Asunnottomien yötä vietetään tänään 17.10.

Paulan tarinasta kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat.


Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.
Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.

Nanna Karalahti ei vielä keväällä uskonut, että hän ja Jere pystyvät jatkamaan avioliittoaan. Hän kertoo ajatuksistaan Radio Aallon haastattelussa.

Nanna Karalahti kertoo Radio Aallon haastattelussa hänen ja ex-jääkiekkoilija Jere Karalahden, aviokriisin taustoista. Pari erosi keväällä, mutta palasi yhteen loppukesästä. Nanna näkee omassa toiminnassaan asioita, jotka vaikuttivat eroon.

”Olen aina ollut tosi vaativa.”

– Mä vaadin tosi paljon. Halusin Jeren kehittyvän reippaammin siitä vanhasta Jerestä tähän uuteen Jereen, joka on itsetutkiskelevampi. Olen aina ollut tosi vaativa parisuhteissa tietyllä tavalla, Nanna kertoo.

Blogissaan Nanna kertoi aikaisemmin, että aviokriisiin vaikutti myös rankka vauva-arki ja sekä hänen että Jeren vahvat egot. Nyt Nanna sanoo, ettei olisi uskonut, että parilla olisi tulevaisuutta muuten kuin Jax-pojan vanhempina.

– En olisi uskonut, että me palataan yhteen – en missään nimessä. Kyllä ero oli tietyllä tavalla lopullinen päätös, Nanna sanoo radiohaastattelussa.

Toisin kuitenkin kävi. Asiat alkoivat muuttua siinä vaiheessa, kun Nanna luovutti.

”Paras keino on luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä.”

– Puhun armollisesta itsekurista eli luovuttamisesta. Jos joku asia ei toimi, paras keino on riisua kaikki ne huolet ja murheet. Luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä. Kun murrat koko paletin, on paljon helpompi lähteä rakentamaan tyhjältä pöydältä. Luovuttaminen oli parasta, mitä meille kävi, Nanna miettii.

Aikaisemmin Nanna kertoi blogissaan myös, että he antavat Jeren kanssa toistensa olla nyt sellaisia kuin ovat.

– Onneksi olemme nyt toistemme puolella täysin alasti. Ihana olla oma itseni ja samalla antaa toisen olla. Kaikilla on hyvä olla, ja se heijastuu siihen kaikkein tärkeimpään eli meidän poikaan.

Me Naiset ja Radio Aalto kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.