Anne Kontio muutti työn perässä Uuteenkaupunkiin rakentamaan Saab-autoja. Kuvat: Suvi-Tuuli Kankaanpää ja Noora Konttinen
Anne Kontio muutti työn perässä Uuteenkaupunkiin rakentamaan Saab-autoja. Kuvat: Suvi-Tuuli Kankaanpää ja Noora Konttinen

Töitä tarjolla! Autotehtaassa, pikkukaupungissa Länsi-Suomessa. Anne teki nopean päätöksen, jätti tutut kuviot ja muutti.

Ankkakuja! Anne Kontiota, 34, hänen nykyinen Uudenkaupungin-osoitteensa naurattaa, mutta ei tässä talossa mitään hassua ole. Ankkakujan talo on 1970-luvun elementtikerrostalo, järkevä, laatikkomainen. Ei vaapu yhtään. Se on aikoinaan rakennettu autotehtaan työntekijöille: niille, jotka muuttivat kotikonnuiltaan työn perässä Uuteenkaupunkiin rakentamaan uusia, hienoja Saab-autoja.

Heitä rekrytoitiin 1970-luvulla ympäri Suomen. Saabeja ei enää ole, mutta ei se mitään: nyt Uuteenkaupunkiin muutetaan eri puolilta maata rakentamaan uusia, hienoja Mersuja. Täällä on asunut helmikuusta lähtien myös Anne, kokoonpano-osaston kolmoslinjan työntekijä. Hän jätti valmiin elämänsä ja kaverinsa Ouluun ja heräsi yhtenä aamuna uudessa elämässään Uudessakaupungissa.

”Tuli tunne, että haluan tuonne.”

Annella on tänään vapaapäivä, ja hän ehtii kertoa, miten tässä näin kävi. Pyykit ovat koneessa, kynttilät levittävät hyvää tuoksua, kahvi tippuu. Telkkarissa menevät taustalla uutiset alueittain.

– Mä olen aina sanonut, että yhdet uutiset päivässä pitää katsoa. Kyllä kannattaa! Muuten en olisi täällä.

Ikkunatehtaalta autotehtaalle

Viime joulun alla Anne katsoi kotonaan Oulussa kymppiuutisia. Niissä oli tarjolla iloinen Suomi nousuun -pilkahdus: Valmet Automotivella alkaa Mersujen valmistus, ja Uudenkaupungin tehtaalle rekrytoidaan ihmisiä ympäri Suomen.

Annesta tuntui, että hänen oli tarkoitus nähdä tämä uutinen.

–Tuli tunne, että haluan tuonne. Kipuilin juuri silloin, että mitä tekisin elämälläni. Olen sellainen, että uskon kaikkeen johdatukseen, tarkoituksiin ja semmoiseen, Anne sanoo.

Aikaisemmin elämä oli johdattanut Annea syntymäpaikkakunnalta Iistä ensin Kuusamoon ja sitten Kuusamosta Ouluun. Luonteva elämänura olisi ollut tarjolla isänisän perustamassa perheyrityksessä ikkunatehtaalla, mutta Anne opiskeli pukuompelijaksi ja tarjoilijaksi.

– Kai se oli kapinointia. Kasvoin niin siinä ikkunoiden maailmassa ja yrittäjäperheessä, etten halunnut sellaista elämää.

Aikuisena Anne löysi itsensä kuitenkin ikkunatehtaalta, ensin kesäisin, sitten vuonna 2007 kokoaikaisena. Hän vastasi lopulta osittain yrityksen tuotannosta ja taloudesta.

– Ajatus oli, että alkaisin pyörittää tehdasta velipojan kanssa. Se tuntui ihan hyvältä ja ajattelin, että elämä oli valmis. Sitten kävi ilmi, että isän kanssa oli tosi vaikea tehdä töitä.

Työ oli kiinnostavaa. Palkka oli kohdallaan. Viikonloput olivat vapaat, ja kaikki muuten järjestyksessä, mutta olo oli tukala. Anne mietti pari vuotta, uskaltaisiko irtisanoutua ilman tietoa tulevasta.

– Ajatus tuntui hurjalta, mutta mietin, että on vain yksi elämä. Jos itken matkalla töihin, matkalla töistä kotiin ja välillä vähän pukuhuoneessa, niin riittääkö se, että on valtaa ja vastuuta?

Kun tilanne isän kanssa kärjistyi kunnolla, Anne lähti. Hän opiskeli seuraavan vuoden personal traineriksi, valmistui ja palasi taas miettimään, mitä nyt.

– Sitten tulivat ne kymppiuutiset. Laitoin viimeisenä hakupäivänä hakemuksen, kävin tammikuussa haastattelussa. Meitä oli 2 600 hakijaa ja 250 rekrytoitiin. Ajattelin, että mulla ei ole mitään jakoa. Mutta sieltä soitettiin yhtenä torstaina, että tuutko maanantaina kahdeksalta töihin, ja mä menin.

”Elämä on nyt ollut aika työpainotteista”, pitkiä päiviä tehtaalla paiskiva Anne myöntää.
”Elämä on nyt ollut aika työpainotteista”, pitkiä päiviä tehtaalla paiskiva Anne myöntää.

Uusi kaupunki

Anne päätti häipyä Oulusta matalalla profiililla.

– Tiesin, että tulee muuten sitä “älä sitä, älä tätä, mitä nää sinne” -puhetta. Ja olin jo päättänyt!

Anne pakkasi mukaansa aluksi muutaman kassillisen tarpeellista tavaraa: hän tiesi viettävänsä ensimmäiset viikot väliaikaismajoituksessa hotellissa ja työkaverin nurkissa, kunnes pääsisi omaan asuntoon.

”Olin että jumaliste, mihin mä oon lähtenyt.”

Maaliskuun alussa hän pääsi muuttamaan Ankkakujalle. Mukana oli ensimmäiseksi yöksi ilmapatja ja telkkari. Remonttimiehet tulivat ovella vastaan, tuore maali tuoksui. Kun seuraavana päivänä tuli Oulun-muuttokuorma ja Anne kaatui illalla omaan sänkyynsä, olo oli erikoinen. Aika taivaallinen.

–Silloin se konkretisoitui, että mä olen nyt täällä. Se oli tunteiden vuoristorataa, mutta ei mitenkään pahassa mielessä.

Anne oli kuullut Uudestakaupungista etukäteen vähän. Että lunta ei juuri ole talvella, että kesällä paikkakunta herää eloon. Että ihmiset ovat juroja eivätkä tajua, mikä lottovoitto heille on se, että tehtaalla on uusia työpaikkoja.

Ennakkotiedot paikallisten juroudesta eivät Annen mielestä pidä paikkaansa: naapurit moikkaavat, ihmiset ovat ystävällisiä ja tuntuvat ymmärtävän lottovoittonsa päälle. Ja kesällä kaupunki on idyllinen.

–Shoppaillahan täällä ei voi. Mutta nyt täällä on hoksattu pidentää ruokakauppojen aukioloa. Kaupassa käynti onnistuu jo iltavuorosta tullessakin.

Anne on käynyt maaliskuun jälkeen Oulussa kerran, tyhjentämässä omistusasuntonsa. Aluksi hän ajatteli, ettei myisi sitä, mutta:

–Yhtenä aamuna tuli sellainen tunne, että taidanpa myydä.

Melkein kuin ennen vanhaan

Muutto kauas kotoa, töihin autotehtaaseen? Kuulostaako menneisyydeltä? 1960- ja 1970-luvuilla Suomesta muutettiin työn perässä vielä useammin Ruotsiin kuin Uuteenkaupunkiin. Volvon tehdas tuntui imevän loputtoman paljon työvoimaa, kun Suomessa ei riittänyt töitä.

Menneisyydessä oli mahdollista rakentaa koko elämä sen ympärille, että autotehtaassa töitä riittää. Nykyajan autonvalmistus on lyhytjänteisempää, bisnes elää suhdanteiden mukaan. Uudessakaupungissakin on kokemusta isoista irtisanomisista, varsinkin 1990-luvulta, mutta nyt näyttää hyvältä. Suomen ainoaan autotehtaaseen on investoitu, tilauskanta on kasvanut, ja töitä luvataan vuosiksi eteenpäin.

Toinenkin asia on eri tavalla kuin 1970-luvulla: tehtaan työntekijät harvemmin ajelevat töihin itse kootuilla autoilla. Uudenkaupungin arvoautot menevät enimmäkseen vientiin, ja tehtaan parkissa odottelee enemmän vuoden 2002 Relluja kuin vuoden 2017 Mersuja.

Kyllä täällä Annen mielestä voi silti tienata kivasti: hän ansaitsee tänä vuonna 30 000 euroa. Rahan eteen on tosin tehty paljon ylitöitä.

– Elämä on nyt ollut aika työpainotteista. Just puhuttiin työkavereiden kanssa, että nyt alkaa todella tarvita vapaapäivänsä.

Mitä Uudessakaupungissa tehdään vapaalla? Anne on ostanut salikortin ja aikoo aloittaa tauon jälkeen taas treenaamisen. Jos kavereilla sattuu olemaan samat vapaapäivät, heitä voi tavata.

– Nopeasti töistä on löytynyt kavereita. On helppo liittoutua muiden muualta tulleiden kanssa, mutta on mulla paikallisiakin ystäviä.

Hauskaa, kiireistä, raskasta

Iltapäivällä syysharmaassa kaupungissa nähdään jännittävä tunnelmanmuutos: liikenneruuhka. Risteykset täyttyvät ensin autotehtaalle kiirehtivistä iltavuorolaisista, sitten kotiutuvista aamuvuorolaisista.

Töitä on kesästä asti tehty kaikilla osastoilla kolmessa vuorossa, ensimmäistä kertaa tehtaan historiassa. Jossain on siis paljon ihmisiä, jotka haluavat ostaa kalliita autoja! Se on Annen, Valmet Automotiven, Uudenkaupungin ja Suomen kannalta mainio juttu.

”Maasturin taustapeili oli aluksi ärsyttävän hankala, mutta alkoi sekin asettua.”

Tehtaan porttien sisäpuolelle valuu ihmisryppäitä reippain askelin: työasemalla on oltava tasan silloin, kun vuoro alkaa. Tästä eteenpäin eivät ulkopuoliset pääsekään. Tehtaalla on ehdoton vierailukielto käynnissä olevan autoprojektin takia.

Anne kertoo, että hänen reittinsä kulkee ensin hitsaamon läpi pukuhuoneeseen työasun vaihtoon, sitten kokoonpanolinjalle.

– Siellä ei enää ole melua eikä metallipölyä. Autot ovat jo aika valmiita, kun ne tulevat sinne – me laitetaan siellä valkoisissa hanskoissa puhtaita osia paikoilleen.

Annen ensimmäinen työpiste oli asema, jossa autoihin asennettiin ratit. Hommiin pääsi heti kunnolla kiinni: kokoamista ei pääse harjoittelemaan missään testiympäristössä, jossa voisi tumpuloida rauhassa. On pysyttävä muiden tahdissa, ja hihna liikkuu eteenpäin.

–Tiiminvetäjä tuli hakemaan minut, pysähtyi siihen rattiasemalle ja sanoi, että tässä on Annen työpaikka. Katsoin, kun hän asensi kaikki tottuneen nopeasti ja olin että jumaliste, mihin mää oon lähtenyt.

Pian Anne asensi yksin ratit, airbagit, takapenkit ja peilit… Maasturin taustapeili oli aluksi ärsyttävän hankala, mutta alkoi sekin asettua.

Onko työ tehtaalla tylsää? Annen mielestä ei.

– Mää tykkään! Siellä on naurua ja tekemisen meininki. Työ on fyysistä toisilla asemilla. Tarkkaa se on, ja kiireistäkin. Jos jokin osa tulee myöhässä työpisteelle tai asennus tuottaa ongelmia, kiire kertautuu ja vyöryy kuin lumipallo eteenpäin. Mutta huonommin mun hermot kestävät odottelua.

Naurua ja tekemistä, no toki, mutta mites flirtti? Tehtaan työntekijöistä on tällä hetkellä 70 prosenttia miehiä ja 30 prosenttia naisia, joten luulisi... Anne ei paljasta mitään.

– Varmaan jotkut siellä flirttaileekin.

Maaliskuun alussa Anne pääsi muuttamaan Ankkakujalle. Mukana oli ensimmäiseksi yöksi ilmapatja ja telkkari.
Maaliskuun alussa Anne pääsi muuttamaan Ankkakujalle. Mukana oli ensimmäiseksi yöksi ilmapatja ja telkkari.

Ikävä?

Uudenkaupungin läpi ajaa nopeasti. Puutaloja, idyllinen pikku elokuvateatteri. Kaupunginlahti, uusikaupunkilaisittain Pasklahti, on Annen mielestä paikkakunnan parasta antia. Ranta-aittojen terasseille voi kuvitella kesäisiä siiderihetkiä.

Ravintola Kahvelissa on torstai-iltapäivänä aika hiljaista: tarjoilijan puolesta tehtaan rekrytoinnit voisivat näkyä asiakasmäärissä enemmänkin.

– Mutta työntekijät asuvat niin levällään, moni Laitilassa tai Turussa asti, hän kertoo.

Kahvelista saisi Mersu-nimistä pizzaa, jossa on barbeque-kastiketta, pekonia, aurajuustoa, maustekurkkua, paprikaa ja rucolaa. Ennakkoluuloton, kansainvälinen sekoitus! Vähän kuin se tehdaskin tällä hetkellä: 3 900 työntekijää, 42 kansalaisuutta. Anne on opettanut jo uusia työntekijöitä suomella, englannilla ja elekielellä ja edennyt asentajasta tiiminvetäjäksi.

– Kyllä siellä pääsee etenemään, jos on asenne kohdallaan ja edellytyksiä.

Vuonna 2015 melkein 900 000 suomalaista vaihtoi työpaikan perässä paikkakuntaa; Anne ei siis ole mikään tilastokummajainen. Päätöksen takana on yleensä joko uranousu tai työttömyys kotipaikkakunnalla. Annella oli kumpaakin ja vielä lisäksi henkilökohtaisia syitä. Onko hänellä ikävä Ouluun?

– Joitakin ihmisiä on ikävä. Itse kaupunkia ei. Luulen, etten enää palaa sinne. Ei siitä kymmenessä vuodessa oikein tullut kotia.

– Tuntuu, että vanhat kaverit eivät vaan vielä oikein tajua, että mun elämä on nyt täällä. He sanovat aina, että laita viestiä, kun olet tulossa Ouluun… Voisivathan hekin tulla tänne, ja toivoisin, että tulisivat!

Tutkimusten mukaan ensimmäinen vuosi uudella paikkakunnalla on kriittinen. Jos sen aikana ei palaa kotiin, on todennäköisempää jäädä. Anne ei häily kahden vaiheilla. Hän aikoo nyt katsoa autotehdaskortin. Siitä ei tiedä, miten pitkälle se vie. Mitään paniikkia asettua aloilleen loppuelämäksi ei kuitenkaan ole. Vuokrakaksio Ankkakujalla on tähän hetkeen ihan hyvä.

Mitäs sitten tulevaisuudessa?

– Mitä sitä nyt ihminen toivoo: töitä, terveyttä, rakkautta. Ei mulla ole ikinä ollut esimerkiksi vauvakuumetta. Mutta kyllä mä vielä tahdon valkoisen kivitalon veden äärellä. Ja valkoinen Audi A5 pihalle.

Nopeammin toteutuviakin unelmia on: Karibian-risteily ensi kesänä.

– Mun 35-vuotislahja itselleni!

Moduulielämää


Positiivinen rakennemuutos

. Sellainen on nyt käynnissä Lounais-Suomessa: lisää työpaikkoja, lisää ihmisiä, tulevaisuudenuskoa! Kun yksi vientiala vetää hyvin, plusmerkkejä alkaa näkyä muillakin käyrillä.

Uudenkaupungin paikallislehdestä näkyy, että kaupunki on kasvussa. “Asunto- ja työvoimapulaa yritetään ratkoa”, kuuluu yksi otsikko, ja “Kotiutuminen uudelle paikkakunnalle vie aikaa”, sanotaan toisessa. Poliisin hälytystehtävät ovat nimittäin olleet viime aikoina kasvussa.

Asuntopula on aiheuttanut sen, että tehtaan taakse metsänlaitaan on noussut väliaikaisia moduuliasuntoja. Moduulissa jokaisella on seitsemän neliön oma huone. Yhteinen keittiö ja pesutilat jaetaan parinkymmenen muun kanssa. Vuokra on nelisensataa euroa kuussa: näin se autotehtaan menestys rikastuttaa rakennus- ja majoitusbisnestäkin.

Tehtaan viereisen moduulin yläkerrasta löytyy Vaasasta kuukausi sitten tänne muuttanut 25-vuotias Robert Harmaakivi. Hän on töissä logistisella osastolla.

– Duunit on jees, ja palkalla elää. Etsin juuri vaasalaisen kaverini kanssa kimppakämppää, mutta mukava tässä on väliaikaisesti asustella.

Robert teki Vaasassa töitä taksikuskina, mutta työt alkoivat hiipua. Jotain muuta oli keksittävä, ja netissä tuli vastaan autotehtaan rekrytointikampanja.

Robertilla on käynyt sikäli tuuri, että yhdellä moduulin kämppiksistä oli Joensuussa oma ravintola. Mies kokkaa parhaillaan itämaisen tuoksuista kanaruokaa, jota riittää muillekin. Hellan äärestä kuuluu kuitenkin pientä jupinaa.

– Me tehdään työtä kontissa, me asutaan konteissa…. ja vuokra: neljäsataa kuussa!

Tilaajille
Merja Mähkä käyttää rahansa mieluummin sijoittamiseen kuin sisustamiseen. Kuvat: Susanna Kekkonen
Merja Mähkä käyttää rahansa mieluummin sijoittamiseen kuin sisustamiseen. Kuvat: Susanna Kekkonen

Toinen sisustaa koko rahalla, toinen ei koskaan. Noora ja Merja kertovat, mistä hyvä elämä syntyy.

– Oih, olen hulluna hamam-pyyhkeisiin.

Noora Virtanen, 35, on jälleen kerran pakannut autoonsa yhdeksänkuisen Nian ja hurauttanut lähellä sijaitsevaan sisustusliikkeeseen katselemaan ihanuuksia. Käsi hiplailee vaaleita pellavapyyhkeitä.

– Onneksi...

Tilaajille
Kuolema on läsnä ambulanssin ensihoitajan Mika Länsisolan jokaisessa työvuorossa. Kuva: Satu Kemppainen
Kuolema on läsnä ambulanssin ensihoitajan Mika Länsisolan jokaisessa työvuorossa. Kuva: Satu Kemppainen

Yli miljoona suomalaista tekee henkisesti raskasta työtä, jossa on vaara kyynistyä. Ensihoitaja Mika Länsisola kertoo, miten työ on muuttanut häntä.

Kutsumusammatti. Palkitseva ja mielenkiintoinen työ, jolla on merkitystä. Samalla kuitenkin duuni, jossa joutuu päivittäin kasvotusten esimerkiksi kurjuuden, sairauden, päihteiden ja syrjäytymisen kanssa.

Joka neljännellä suomalaisella on henkisesti raskas työ, kertoo Työterveyslaitoksen...