”Pulpettikatto, pariovet ja etuterassi ovat käytännöllisiä ja tärkeitä valintoja”, kertoo Marika Taina naisvajastaan. Kuvat: Susanna Kekkonen
”Pulpettikatto, pariovet ja etuterassi ovat käytännöllisiä ja tärkeitä valintoja”, kertoo Marika Taina naisvajastaan. Kuvat: Susanna Kekkonen

Miesluolat jo tiedetään, mutta yhä useammalla naisella on nyt oma naisvaja, she shed. Marika, Riikka ja Laura esittelevät omansa.

”Leikkimökki, jota emme koskaan saaneet”


”Kakku syntyi oman pihan raparperisadosta”, Marika kertoo.
”Kakku syntyi oman pihan raparperisadosta”, Marika kertoo.

Marika Taina, 46, Valkeala: ”Pihamme katseenvangitsija on huvari, keltavalkoinen huvimaja, jonka mieheni teki minulle 40-vuotislahjaksi. Osallistuin rakennushommiin aputyttönä itsekin, maalasin ja roudasin.

Huvarissa on juhlittu monet synttärit, rippijuhlat ja lakkiaiset, ja tyttäremme kavereineen ovat yöpyneet siinä lukuisina kesäöinä. Pohjimmiltaan maja on kuitenkin minun paikkani, oma Huvikumpuni.

Lapsena minulla ja siskollani oli leikkimökki, sellainen ruma ja tummanruskea, jossa luikki hämähäkkejä. Tämä on varmaan korvike sille söpölle leikki­mökille, jota emme koskaan saaneet.

Huvimaja valmistui viisi vuotta sitten, elokuussa 2012. Se suunniteltiin vanhojen, lahjaksi saatujen ikkunoiden ehdoilla. Inspiraatiota ja ideoita sain rakastamistani sisustuslehdistä ja pihamessuilta. Projekti nieli yhden kesän ja nelisentuhatta euroa. Se herätti positiivista huomiota asuinalueellamme – naapurinrouva sai pian samantyyppisen!


”Huvimaja on oivallinen paikka lehdenlukuun ja rauhoittumiseen”, Marika sanoo.
”Huvimaja on oivallinen paikka lehdenlukuun ja rauhoittumiseen”, Marika sanoo.

Talvella maja hohtaa pihassa kuin iso lyhty, silloin virittelen sen täyteen jouluvaloja. Sähköjohto tulee tänne pihaa pitkin, lämmitystä tai kiinteää valaistusta majassa ei ole.

Minusta beige ja harmaa eivät ole värejä, vaan mielentiloja. Sisustustyyliini kuuluu hassuttelu, väreillä ja kuoseilla leikittely sekä kekseliäs yhdistely. Olen yhdeltä koulutukseltani graafikko, ja se varmaan näkyy valinnoissani.

Myös miehelläni on oma tilansa kodissamme. Hänen työhuoneessaan on tummasävyinen man cave -fiilis, ja sen telkkarista tulee ”vain urheilua”.

Parhaita hetkiä huvimajassa ovat aurinkoiset kesäaamut, kun muut perheenjäsenet vielä nukkuvat. Silloin hiivin sinne paljain jaloin, pelkässä yöpaidassa pienen tarjottimen kanssa. Lempiaamiaiseeni kuuluu teetä, voileipiä ja pientä makeaa.”


Pieni terassi kuuluu tietenkin olla.
Pieni terassi kuuluu tietenkin olla.


”Mielestäni ihmisellä täytyy olla intohimoja.”
”Mielestäni ihmisellä täytyy olla intohimoja.”

 

”Marilyn on pihan helmi”


”Vaunun terassi on ison, metsäisen tonttimme aurinkoisin kohta.”

Riikka Sundberg, 46, Hanko: ”Talomme on kovin pieni. Kymmenen vuotta sitten ostimme pihaan lisätilaksi vanhan asuntovaunun. Ajattelin, että saisimme siitä kyläileville ystäville vierasmajan. Hintaa löydöllä oli parisen tonnia.

Vaunusta tuli minun projektini, silmäteräni, hengähdyspaikkani. Annoin sille nimeksi Marilyn.

Luonteeltani olen värkkääjä, tykkään tehdä asioita omin käsin. Ammatiltani olen sisustusliikkeen myyjä ja myynnissä olevien asuntojen somistaja. Rakastan myös hassutella ja heittäytyä.

Aluksi pistin vaunun sisäosat päreiksi moukarilla. Tuntui hyvältä antaa kyytiä lastulevykaapeille ja ruskeille, pahanhajuisille tekstiilipinnoille. Lisäksi värväsin kylältä pari poikaa koristelemaan vaunun ulkopinnan graffitein.

Mieheni ja hänen veljensä tekaisivat talkoohengessä vaunuun etuterassin ja harjakaton, joka ehkäisee kosteusvaurioita. Sisäpinnat päällystettiin rakastamallani sävyllä, Saarenmaan harmaalla puupaneelilla. Kaikki huonekalut ovat kierrätettyjä, kirpputorilöytöjä.


”Joskus lämpöisinä kesäpäivinä kömmin Marilyniin nukkumaan päiväunia, lueskelemaan tai vain istumaan kahvikupin tai lonkerotölkin kanssa.”

Viime keväänä pistin vaunun ulkopinnan graffitit peittoon, maalasin Marilynin spray-maalilla mustaksi. Tykkään tästä uudesta, vähän rouheammasta lookista.

Minulla ja miehelläni on hyvä suhde, mutta omat juttumme. Hän ajaa prätkää ja veneilee saareen, se on hänen hiljentymispaikkansa. Hänkin tarvitsee omaa tilaa.

Tykkään Marilynistä siksikin, ettei täällä ole nettiä. Tämä on pyhitetty rauhoittumiselle. Olen niin kova touhuamaan, että minulla täytyy olla paikka, joka suorastaan pakottaa olemaan jouten.

Minusta kaikilla pitäisi aina olla jokin luova projekti meneillään, se tekee pääkopalle hyvää.”


”Kesäfiilis syntyy oikeista kirjoista.”


”Tämä piirros syntyi Espanjassa, jossa asuin talven tyttäreni kanssa. Siellä innostuin taiteilemaan.”


Marilynin musta pinta on rouheaa tyyliä.

 

”Majalla voi vetää vähän överiksi”


”Rakastan yksinkertaisuutta, puhtaita linjoja ja tanskalaista sisustustyyliä, se taitaa näkyä täällä.”

Laura Andersson, 39, Helsinki: ”Helsingin Lauttasaaren rannassa, Sotainvalidien mökkialueella, seisoo valkea kesämajamme Villa Saga. Tämä on anoppini nimissä ja suvun yhteiskäytössä.

Ahkerin käyttäjä olen kuitenkin minä. Olen freelancer, joten pääsen tänne fiilistelemään silloinkin, kun muut ovat kiinni töissään.

Tontin alkuperäinen maja purettiin vuosia sitten. Alkuperäiset vuokraajat olivat puolisoni isovanhemmat, sotainvalidi Martti ja hänen puolisonsa Saga, jonka mukaan maja on saanut nimensä. Tontin vuokraoikeus jäi perinnöksi jälkipolville.

Villa Saga valmistui kaksi vuotta sitten, syksyllä 2015. Sen teki ammattimies, pystytys vei vain kolmisen viikkoa. Minä ja puolisoni emme ymmärrä rakentamisesta mitään.

Maja on suurin alueella sallittu, neliöitä on 14. Kiinteää sähköä ei ole. Lämpö tulee valurautaisesta kaminasta, keittiön valot saavat energiansa aurinkopaneeleista. Kesävesijohto on pihalla, majojen yhteinen ulkohuussi tuossa puskien takana.


”Pihan istutukset ovat edellisen polven peruja”, Laura kertoo.

Villa Sagan vaalea sisustus on pääosin minun käsialaani. Mieheni kyllä osallistui projektiin, onneksi meillä on aika samanlainen maku. Täällä voi vetää vähän överiksi, hienostella kukkakupeilla ja kristallilaseilla, koska astiat pitää joka tapauksessa tiskata käsin.

Pihalla rakastan erityisesti ryhmyistä vanhaa omenapuuta, joka juuri nyt on vaaleanpunaisessa kukassa. En ole viherpeukalo, pikemminkin kukantappaja.

Parasta on se hetki, kun nousee polkua ylös tänne mäen päälle. Autojen äänet etääntyvät askel askeleelta, linnut laulavat ja mehiläiset surisevat. Sydän pakahtuu paikan ihanuudesta, stressi kaikkoaa.”


”Pidän täällä paljon juhlia ystäville ja perheelle. Talvikauden kohokohta on ystäväporukkani perinteinen joulupuuro.”


”Villa Saga on laiskottelijan paratiisi.”
”Villa Saga on laiskottelijan paratiisi.”

 


”Usein otan kesämajalle mukaan kaksivuotiaan tyttäreni.”

Mikä she shed?

Naisten vastine miesluolalle (man cave). Usein erilleen talosta rakennettu pieni huone, aikuisen oma tila.

Trendi alkoi pari vuotta sitten Yhdysvalloista. Moni rakentaa vajansa itse, joten tee se itse -ohjeita riittää netissä.

Britanniassakin pihavajojen myynti on kasvanut.

Hifistelyversiota kutsutaan nimellä chic shed: naisvaja, joka saa inspiraationsa ranskalaisesta tyylikkyydestä.

Miesluolat ja naisvajat voivat auttaa, jos neuvottelut kodin tilankäytöstä tyssäävät.

Lähteet: HS, IL, today.com

Keskenkasvuisia sikoja, en ainakaan minä – ajatteletko sinäkin näin pettäjistä? Kun Salla Nazarenko petti puolisoaan, hän tajusi, että uskottomuuteen voi ajautua kuka vain.

Eräänä päivänä kyllästyin väitteeseen, että seksuaalisuus on Suomessa vapautunutta. Kirjoitin Facebookissa, että seksi varattujen miesten ja naisten kanssa on yhä tabu. Kirjoitin myös, että olen ollut näissä suhteissa osapuolena, niin itse vielä naimisissa ollessani kuin sen jälkeenkin.

Aloitusta seurasi syyllistämisen myrsky: minä halusin seksiä miesten kanssa, joita en ”saisi oikeaan parisuhteeseen”, ja uskottomat miehet ovat sikoja.

Minä puolestani väitin, että pettäjä on useimmiten tavallinen hyvää tarkoittava ihminen, joka haluaa seksiä tai toisenlaista seksiä kuin kotonaan saa eikä pysty puhumaan siitä. Tämän lisäksi kyse voi olla ”vain” seksistä tai yhtä hyvin läheisyyden, hellyyden tai kumppanuuden kaipuusta – jopa kostosta. Mukana voi myös olla lapsuudesta kumpuavaa poissaolevan vanhemman etsimistä tai kapinaa vanhempien moralismia vastaan.

Oma aviollinen uskottomuuteni oli yhdistelmä näitä kaikkia: pikkulapsiarjen kuluttavuutta ja muuta elämän stressiä, naiseen kohdistuvaa seksuaalista kaksinaismoralismia, johon olen koko elämäni törmännyt, sekä sitä, etten ollut vielä löytänyt omaa seksuaalisuuttani.

Kun seksi ja puhe puuttuvat

Psykoterapeutti, kliininen seksologi (NACS) Leena Piikoski tuntee ilmiön. Piikosken vastaanotolla suurin yksittäinen kävijäryhmä ovat pariskunnat, joiden suhteeseen uskottomuus on lyönyt kiilan.

Miksi asia tuntuu niin mahdottoman kipeältä?

– Monet ovat puhuneet parisuhteen alussa tärkeistä asioista, kuten siitä, että uskollisuus on tärkeää. Jossakin vaiheessa puhuminen jää, ehkä seksikin jää, ja jompikumpi ajautuu sivusuhteeseen.

”Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka ovat tunnustaneet, että ei heistä ehkä olekaan yksiavioisuuteen.”

Piikosken mielestä pettämisen takana on aina pelkoa ja häpeää. Häpeää tapahtuneesta ja myös sen huomaamisesta, että ei ehkä olekaan sitä, mitä on toiselle esittänyt.

– Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka ovat vasta pettämisen myötä kyenneet tunnustamaan kumppanilleen, että ei heistä ehkä olekaan yksiavioisuuteen. Loppuelämä yhden seksikumppanin kanssa voi tuntua ahdistavalta. Kyse voi olla siitä, että ihminen ei ole ehkä saanut lapsuudessaan pohjaa turvallisille ihmissuhteille.

Turvattomia ihmisiä on Piikosken mukaan kolmenlaisia: itseriittoisia, takertuvia ja pelokkaita. Itseriittoinen on tottunut selviytymään yksin, hän vähättelee kiintymystä eikä usko, että toinen on saatavilla. Takertuva on sen vastakohta: hän ei usko selviävänsä yksin ja tarvitsee koko ajan toisen apua. Pelokas on elänyt kaoottisissa olosuhteissa, ei luota omaan selviytymiseensä eikä koe maailmaa turvallisena.

– Yksiavioisuushan sinänsä on yhteiskunnan luoma normi, joka ei vastaa kaikkien ihmisten luontaisia seksuaalisia taipumuksia. Bi- ja homoseksuaalisissa suhteissa seksuaalinen yksiavioisuus on vähemmän ehdotonta, heterosuhteissa tämä normi on erittäin voimakas.

Piikosken mielestä tarpeesta tapailla muita pitäisi kertoa kumppanille.

– Jokaisessa pitkässä parisuhteessa tulee eteen tilanne, jossa joku toinen yhtäkkiä viehättää. Siihen pitäisi olla valmistautunut ja pelisäännöt valmiina.

Jatkuvasti uskoton on ylimielinen

Leena Piikosken mielestä jatkuvasti uskoton ihminen nostaa itsensä tehtyjen sopimusten yläpuolelle ja antaa itselleen ylimielisesti luvan käyttäytyä toisin kuin sovittiin.

Salaisuudet, joita erityisesti jatkuva uskottomuus suhteeseen langettaa, ovat läheisyyden ja aidon kumppanuuden este. Miesten ja naisten välillä on tutkitusti eroa siinä, miltä uskottomuus tuntuu. Miehet kokevat erityisesti satunnaisen seksisuhteen uhkaavana, kun taas naista satuttaa miehen mahdollinen läheisyys ja tunneside toisen naisen kanssa.

"Jos seksistä ei keskustella, se epäonnistuu aika varmasti."
"Jos seksistä ei keskustella, se epäonnistuu aika varmasti."

Kaiken kaikkiaan uskottomuus heijastuu aina laajemmalle: lapsiin ja myös toisen osapuolen lähipiiriin.

Omat kokemukseni tukevat tätä. Varattu rakastajani kaipasi usein hellyyttä ja kuulluksi tulemista, ja samaan aikaan salailu ja kaksoiselämä herättivät meissä molemmissa surua ja tuskaa. Varatun halu jatkaa perhe-elämää on kokemukseni mukaan voimakas, ja ajatus avioerosta pelottaa, vaikka seksi olisi suhteessa olematonta. Vain yksi tuntemistani varsin monista sarjauskottomista miehistä on eronnut, loput jatkavat liitoissaan, useimmat myös sivusuhteissaan.

Traumat tulevat makuuhuoneisiin

Leena Piikosken mukaan pettämisessä on usein kyse siitä, että pettäjä on tuntenut itsensä hylätyksi ja kokee emotionaalisen yhteyden katkenneen. Seksi on loppunut tai ei tyydytä, eikä tilanteesta pystytä puhumaan.

– Esimerkiksi monelle naiselle seksuaalisuuden löytäminen on pitkä polku. Mies voi määrittää hitaasti syttyvän naisen vialliseksi. Jos seksistä ei keskustella, se epäonnistuu aika varmasti. Lisäksi toiveemme seksin suhteen ovat erilaisia.

”Meillä on kauhean kapea käsitys siitä, miten esimerkiksi parisuhteessa ollaan.”

Seksistä puhuminen on varsinkin pitkissä parisuhteissa ilmeisen vaikeaa. Piikosken mielestä se selittyy osin sillä, että suomalaiset ovat traumatisoitunut kansa.

– Olemme vieläkin sotatraumaisia. Meillä on kauhean kapea käsitys siitä, miten esimerkiksi parisuhteessa ollaan. Ei saa epäonnistua, mutta ei liikaa onnistuakaan. Ja siinä, missä vaikkapa sadomasokistiset leikit tai sidonta ovat tulleet tavallisemmiksi, yhden seksikumppanin normi sekä käsitys siitä, että vain monogaaminen parisuhde on ”oikea”, on erittäin vahva.

Piikosken mielestä suomalaiset pariskunnat myös keski-ikäistyvät liian aikaisin. Vastarakastuneet keskittyvät talonrakennukseen, uraan ja lastentekoon. Aistien ilot jäävät paitsioon, vaikka juuri niitä ylläpitämällä myös perhe-elämä kukoistaisi. Tilanteeseen, jossa perheessä on pieniä lapsia, väsymystä ja ajoittaista haluttomuuttakin, ollaan valmistauduttu huonosti.

Halujen eriparisuus on lähes sääntö

Tiia Forsström on sekä auktorisoitu seksuaalineuvoja että seksipalvelujen myyjä. Enemmistö hänen miesasiakkaistaan on parisuhteessa eläviä ihmisiä, ja vain ani harva on pystynyt kertomaan kumppanilleen ostavansa seksipalveluja. Forsströmin kokemus on, että halujen eriparisuus on äärettömän tavallista. Monilla on seksiongelmia – ja lähes kaikki luulevat, että muilla ei näin ole.

– Ylipäätään se, että kaikki osa-alueet mätsäisivat saman ihmisen kanssa, on aika mahdotonta.

Forsströmin mukaan hassua on myös se, että puhumme seksistä aivan kuin se tarkoittaisi samaa asiaa kaikille.

– Jos en kerro kumppanille, mitä seksiltä haluan, todennäköisesti en sitä saa.

”Minun seksipalvelujani ostaa moni seksittömässä, mutta muuten hyvässä liitossa elävä mies.”

Forsström ei kuitenkaan pidä halujen ja seksitoiveiden eriparisuutta kuolemantuomiona suhteelle.

– Mitä luovemmin tilanteessa pystyy ajattelemaan, sen parempi. Ammattiapu kuten seksuaalineuvonta tai -terapia voi myös olla tarpeen.

Forsström on erikoistunut fetisseihin ja seksuaalisiin alakulttuureihin. Hänen mukaansa muun muassa kinky-piireissä ihmiset ovat kenties valmiimpia luoviin ratkaisuihin, jotta molemmat saisivat toteuttaa seksuaalisuuttaan.

– Mitä normatiivisemmissa kuvioissa muuten pyörii, sitä vaikeampi asia vaikkapa uskottomuus on, vaikka se on äärettömän tavallista. Minun seksipalvelujani ostaa moni seksittömässä, mutta muuten hyvässä liitossa elävä mies. Heille seksin ostaminen on kompromissi – taloudellinen sopimus takaa sen, että minä en soittele perään tai ettei peliin tule liikaa tunteita.

Osa ei toivu koskaan

Forsström suosittelee kaikille monisuhteisuutta koskevan opaskirjallisuuden lukemista. Kun suhteessa on sovitusti enemmän kuin kaksi osapuolta, on asioista pakko puhua avoimesti, käydä läpi omat tuntemukset ja miettiä, mitä esimerkiksi mustasukkaisuuden takana on. Näihin tilanteisiin sopivat neuvot toimivat Forsströmin mukaan myös monosuhteissa.

Leena Piikosken pariterapiassa niin pettäjä kuin petetty joutuvat töihin. Pettäjän on näytettävä olevansa luottamuksen arvoinen ja petetyn on opeteltava luottamaan.

– Hirveintä on se, että vielä 20 vuoden päästä muistutellaan menneistä tapahtumista. Sekään ei ole reilua, jos toinen joutuu kyttäyspositioon vuosiksi.

– Toisaalta se, että pettäjä sanoo, että ”en petä enää”, ei riitä. On mietittävä sitä, miten suhteesta saisi aukinaisen. Pettäjän tulee ottaa vakavasti toiselle tuottamansa kipu ja pettymys.

"Olen nähnyt upeita pariskuntia, jotka todella käyvät läpi kaiken sen pelon, kivun ja häpeän. Kriisistä voi tulla mahdollisuus."
"Olen nähnyt upeita pariskuntia, jotka todella käyvät läpi kaiken sen pelon, kivun ja häpeän. Kriisistä voi tulla mahdollisuus."

Entä pitääkö uskottomuudesta kertoa? Asiantuntijat varoittelevat automaattisesta avoimuudesta. Tärkeämpää olisi pohtia, onko näennäisen rehellisyyden syynä oma syyllisyys ja omantunnon putsaus vai aito halu uppoutua siihen, miksi syrjähyppy tapahtui.

Leena Piiskosken mielestä ainoa vastaus on vastuunotto.

– Olen nähnyt upeita pariskuntia, jotka todella käyvät läpi kaiken sen pelon, kivun ja häpeän. Kriisistä voi tulla mahdollisuus.

Huonompi mahdollisuus on ikuinen haava. Kaikki eivät toivu uskottomuudesta koskaan.

Oma liittoni kaatui sinänsä vilpittömään yritykseen elää avoimessa liitossa, jossa molemmilla sai olla ulkopuolisia suhteita. Jälkeenpäin sekä minä että ex-puolisoni olemme löytäneet oikeanlaisen tavan elää ja toteuttaa seksuaalisuuttamme – ja jakaa vanhemmuutta.

Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.

Maria Magdalena

Salla petti aviomiestään ja tajusi, että kuka tahansa voi olla uskoton

Vierailija kirjoitti: "Asiantuntijana" tässä on prostituoitu ja pettäjä. Vau! Kannattaa katsoa tarkkaan kenen neuvoja seuraa, eikä nyt ainakaan näiden kahden, jos haluaa terveen parisuhteen. Näissä norminpurkutalkoissa mennään kyllä täysin metsään. Yksiavioisuus on parisuhteen onnistumiselle ehdoton vaatimus eikä pitäisi mennä pettäjän pillin mukaan. Joskus ero on terveempi ratkaisu - ainakin terveempi kuin hyppiä sinne tänne muiden sänkyihin. Avioliitto käsitteenä tulee muuten vahvasti...
Lue kommentti

Jokainen pelkää kuolemaa ainakin satunnaisesti. Kuolemassa on kuitenkin puolensa: se tekee elämästä merkityksellistä.

Kun äitini oli nelikymppinen, hän lopetti polkupyörällä ajamisen. Kun kysyin asiasta, äiti mutisi jotain siitä, kuinka hänen ajamisensa on ollut huteraa oikeastaan aina, ja elämä nyt on muutenkin epävarmaa.

Minulle hän työnsi huolestuneena pyöräilykypärää, vaikka olin niihin aikoihin kuolematon.

Yhtäkkiä tästä on lähes kolmekymmentä vuotta, mitä en uskoisi. Kuten en sitäkään, että kujerteleva vauvani on oikeasti jo koululainen.

Pikku hiljaa alan ymmärtää äitiäni. Kun katson ympärilleni, näen kuolemanvaaran lähes joka suunnassa: Karamelli lapsen kädessä tarkoittaa mahdollista tukehtumista. Puoliso kuntoilee kuin viimeistä päivää. Nelikymppinen ystävä ei enää hyppääkään laskuvarjolla, vaikka on harrastanut lajia koko ikänsä. Ikäiseni työkaveri kirjoittaa listaa asioista, joita hän haluaa vielä kokea.

Kuolemanpelkoa tutkivan Kati Tervo-Niemelän mukaan tämä johtuu siitä, että olen ”siinä iässä”. Nelikymppisinä useimmat tunnistavat elämän rajallisuuden. Samalla menetettävää on ehtinyt kertyä paljon.

”Usein nelikymppinen pelkää kuolemaansa enemmän kuin kuusikymppinen, joka pelkää kuolemaansa enemmän kuin kahdeksankymppinen.”

”Siinä iässä” ovat tosin muutkin. Kuolemanpelko on yllättävän tavallista.

– Jokainen pelkää kuolemista satunnaisesti. Tutkimusten mukaan noin joka kymmenes pelkää niin paljon, että se rajoittaa tai häiritsee elämää, käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelä sanoo.

Hänen mukaansa kuolemasta kannattaisi puhua ääneen, silloin pelot usein hälvenevät. Kun oman kuolevaisuuden tiedostaa ja hyväksyy, elämä näyttäytyy merkityksellisenä.

Pelko on lapsuuden peruja

Yksi pelkää kuolemisen fyysistä kipua, toista voi ahdistaa kehon hajoaminen ja kolmas pelkää kuoleman jälkeistä aikaa: kenties olen yksin ikuisesti, ehkä katoan.

Kukaan ei tiedä varmaksi, milloin kuolema korjaa ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Se kuitenkin tiedetään, että usein nelikymppinen pelkää kuolemaansa enemmän kuin kuusikymppinen, joka pelkää kuolemaansa enemmän kuin kahdeksankymppinen.

– Vanhana yleensä kokee, että on saanut jo elää, Tervo-Niemelä selittää.

Tutkimusten mukaan naiset pelkäävät enemmän kuin miehet, mutta samalla naiset myös suhtautuvat kuolemiseen miehiä luontevammin.

Mutta on sitten 15- tai 100-vuotias tai mitä sukupuolta tahansa, on normaalia, että ajoittain kuolema ahdistaa tai pelottaa. Epänormaaliksi pelko muuttuu silloin, kun se vie yöunet, rajoittaa elämää tai vaikuttaa elämänvalintoihin: Ei kannata hankkia lasta, sillä surua siitä vain seuraa. Turhaan enää opiskelen uutta kieltä, kun kuolen kumminkin.

Tällaisiin tunteisiin kannattaa hakea apua. Esimerkiksi masennus aiheuttaa kuolemanpelkoa.

Kati Tervo-Niemelä kertoo haastatelleensa monia, joiden voimakas kuolemanpelko on alkanut jo lapsuudessa. Pelkoa tuntevien kertomuksissa toistuvat tietyt kokemukset, esimerkiksi se, ettei ole tullut lapsena kuulluksi. Ei ole ”pidetty minään”. Hellyydestä on ollut pulaa.

– Myös helvetillä pelotteleminen voi johtaa elämänmittaisen pelkoon. Onneksi tällainen ankara uskonnollisuus on vähenemään päin. Toisaalta uskonnollisuus voi suojata kuolemanpelolta, Tervo-Niemelä sanoo.

Elämää rajoittavan kuolemanpelon takaa voi löytyä myös menetys, josta ei ole koskaan puhuttu. Lasta on esimerkiksi ”suojeltu” lemmikkieläimen kuolemalta tai ajateltu, ettei lapsen tarvitse tulla mummon hautajaisiin.

– Lapset ovat älykkäämpiä kuin aikuiset ehkä arvaavat. Jos he eivät saa tulla mukaan hautajaisiin tai kuolemasta puhutaan vain kuiskaten, he ajattelevat, että kuoleman täytyy olla jotain järkyttävää.

Minuun Tervo-Niemelän sanat osuvat. Vaikka olen menettänyt monta läheistä, kuten oman isäni, en koskaan ole edes nähnyt kuollutta ihmistä.

Ei ole tarvinnut. Kuolema on piilotettu näkyvistä. Tutkimusten mukaan sekin ruokkii kuolemanpelkoa. Kun kuolemaa pidetään etäällä, se pelottaa vielä enemmän.

Puhu suoraan

Kuoleman pelkääminen on ymmärrettävää silloin, kun kuolema on lähellä. Mutta eikö ole vähän erikoista ryhtyä rauhallisesti miettimään omaa kuolemista silloin, kun siihen ei ole erityistä syytä? Silloin, kun elämästä on tilastollisesti vielä puolet jäljellä?

Ei välttämättä.

– Jos työntää kuoleman aina pois tai elää kuin ei ikinä kuolisi, kuolemanpelkoon voi herätä ryminällä.

Tämä on Tervo-Niemelän mukaan tyypillistä erityisesti nuorille miehille silloin, kun he eivät enää ole ihan nuoria miehiä. Sitä paitsi lähes jokaisen meistä tulee käsitellä oma suhteensa kuolemaan ennemmin tai myöhemmin. Miksei sitten elämän puolivälissä?

”Jos on oikeasti kuolla, pelko voi mennä pois.”

Näistä ajatuksista rohkaistuneena kysyn tuttavilta kahvilassa, mitä he ajattelevat omasta kuolemastaan. ”Pelottaako se?”

Mitä sä tuollaista mietit, kuitataan.

Kysymystä seuraa hiljaisuus, vitsi ja aiheenmuutos.

– Vitsailu on aivan tyypillinen reaktio. Huumori voi auttaa käsittelemään vaikeita asioita, niitä, joita ei uskalleta kohdata sellaisenaan, Kati Tervo-Niemelä selvittää.

Ehkä siis luovutin puheenaiheeni kanssa turhan nopeasti. Mutta miksi kuolemanpelosta on niin vaikea puhua?

Kokenut psykologi ja psykoterapeutti Carita Nylund-Kalli arvelee tietävänsä syyn: kuolema loukkaa meidän narsismiamme.

– Seksistäkin puhumme loputtoman avoimesti, mutta kuolemanpelko on tabu.

Nylund-Kallin mukaan ne harvat, jotka ovat puhuneet hänen vastaanotollaan kuolemanpelosta, ovat käyneet lähellä kuolemaa. He ovat esimerkiksi menettäneet läheisensä, ja siksi heidän suojamuurinsa on murtunut.

– He eivät kiertele toisin kuin minä tässä. Koko ajan jään itselleni kiinni sellaisista kiertoilmauksista kuten ”poismennyt”, Nylund-Kalli myöntää.

Kuoleman läheisyys voi toki johtaa myös siihen, että se alkaa kiinnostaa. Näin kävi professori Kati Tervo-Niemelälle. Hänen miehensä kuoli 44-vuotiaana sairastettuaan vakavasti viiden vuoden ajan. Sinä aikana Tervo-Niemelä tiesi, että puoliso voi oikeasti kuolla koska tahansa. Hän pani merkille, että mies itse oli ihmeen tyyni.

– Aloin miettiä, miksi suhteemme kuolemiseen on niin kompleksinen. Esimerkiksi äkkikuolema voi pelottaa, mutta jos on oikeasti kuolla, pelko voikin mennä pois.

Kuinka voin elää?

Kaikki me olemme samassa veneessä: me kuolemme. Tämän tosiasian kanssa täytyy oppia elämään. Mutta kuinka?

Sekä kuolemanpelkoa tutkinut Kati Tervo-Niemelä että psykoterapeutti Carita Nylund-Kalli kannustavat katsomaan pelkoaan päin. Ensimmäinen askel voisi olla lista asioista, jotka tuntuvat omassa kuolemisessa kaikkein hirvittävimmiltä.

– Pelottava ja tuntematon on helpompi hyväksyä, kun pelon sanallistaa ja jakaa osiin, Nylund-Kalli selittää.

Omasta kuolemasta kannattaa puhua ystävien ja ikäihmisten kanssa. Pelko menettää teränsä, kun uskaltaa avata suunsa. Keskustellessa voi saada myös uusia näkökulmia ja oppia kuolemisen hyväksymistä.

Kolmanneksi kannattaa surra surut pois ajallaan ja opetella luopumista. Nelikymppinen voi luopua haaveestaan saada oma lapsi, ja toinen saman ikäinen voi luopua perhearjesta, kun nuorinkin muuttaa pois kotoa. Mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmästä joutuu luopumaan.

– Lopulta luovutaan sellaisista asioista kuten autonomia ja aistit, Nylund-Kalli sanoo.

– Eikä se ole järkyttävää, se on elämää. Ja vaikka välillä tulisi pelottavia ajatuksia, ne ovat vain ajatuksia.

Huomaan oppineeni, että kuolemanpelko voikin tehdä elämästäni parempaa. Se saa minut tekemään asioita nyt, sillä aikaa ei ole loputtomasti. Se ohjaa minua keskittymään asioihin, joita todella pidän tärkeinä. Se houkuttelee harjoittelemaan hyväksymistä ja luopumista.

Jotain on menetetty aina. Jotain tulee tilalle.

Kuolemanpelko saattaa olla taustalla, jos...

  1. omasta kuolemisesta puhuminen tuntuu vaikealta
  2. terveysintoilu alkaa mennä överiksi
  3. kartat vanhenemisen merkkejä
  4. haluat kokea ihan kaiken ennen kuin on liian myöhäistä.