”Pulpettikatto, pariovet ja etuterassi ovat käytännöllisiä ja tärkeitä valintoja”, kertoo Marika Taina naisvajastaan. Kuvat: Susanna Kekkonen
”Pulpettikatto, pariovet ja etuterassi ovat käytännöllisiä ja tärkeitä valintoja”, kertoo Marika Taina naisvajastaan. Kuvat: Susanna Kekkonen

Miesluolat jo tiedetään, mutta yhä useammalla naisella on nyt oma naisvaja, she shed. Marika, Riikka ja Laura esittelevät omansa.

”Leikkimökki, jota emme koskaan saaneet”


”Kakku syntyi oman pihan raparperisadosta”, Marika kertoo.
”Kakku syntyi oman pihan raparperisadosta”, Marika kertoo.

Marika Taina, 46, Valkeala: ”Pihamme katseenvangitsija on huvari, keltavalkoinen huvimaja, jonka mieheni teki minulle 40-vuotislahjaksi. Osallistuin rakennushommiin aputyttönä itsekin, maalasin ja roudasin.

Huvarissa on juhlittu monet synttärit, rippijuhlat ja lakkiaiset, ja tyttäremme kavereineen ovat yöpyneet siinä lukuisina kesäöinä. Pohjimmiltaan maja on kuitenkin minun paikkani, oma Huvikumpuni.

Lapsena minulla ja siskollani oli leikkimökki, sellainen ruma ja tummanruskea, jossa luikki hämähäkkejä. Tämä on varmaan korvike sille söpölle leikki­mökille, jota emme koskaan saaneet.

Huvimaja valmistui viisi vuotta sitten, elokuussa 2012. Se suunniteltiin vanhojen, lahjaksi saatujen ikkunoiden ehdoilla. Inspiraatiota ja ideoita sain rakastamistani sisustuslehdistä ja pihamessuilta. Projekti nieli yhden kesän ja nelisentuhatta euroa. Se herätti positiivista huomiota asuinalueellamme – naapurinrouva sai pian samantyyppisen!


”Huvimaja on oivallinen paikka lehdenlukuun ja rauhoittumiseen”, Marika sanoo.
”Huvimaja on oivallinen paikka lehdenlukuun ja rauhoittumiseen”, Marika sanoo.

Talvella maja hohtaa pihassa kuin iso lyhty, silloin virittelen sen täyteen jouluvaloja. Sähköjohto tulee tänne pihaa pitkin, lämmitystä tai kiinteää valaistusta majassa ei ole.

Minusta beige ja harmaa eivät ole värejä, vaan mielentiloja. Sisustustyyliini kuuluu hassuttelu, väreillä ja kuoseilla leikittely sekä kekseliäs yhdistely. Olen yhdeltä koulutukseltani graafikko, ja se varmaan näkyy valinnoissani.

Myös miehelläni on oma tilansa kodissamme. Hänen työhuoneessaan on tummasävyinen man cave -fiilis, ja sen telkkarista tulee ”vain urheilua”.

Parhaita hetkiä huvimajassa ovat aurinkoiset kesäaamut, kun muut perheenjäsenet vielä nukkuvat. Silloin hiivin sinne paljain jaloin, pelkässä yöpaidassa pienen tarjottimen kanssa. Lempiaamiaiseeni kuuluu teetä, voileipiä ja pientä makeaa.”


Pieni terassi kuuluu tietenkin olla.
Pieni terassi kuuluu tietenkin olla.


”Mielestäni ihmisellä täytyy olla intohimoja.”
”Mielestäni ihmisellä täytyy olla intohimoja.”

 

”Marilyn on pihan helmi”


”Vaunun terassi on ison, metsäisen tonttimme aurinkoisin kohta.”

Riikka Sundberg, 46, Hanko: ”Talomme on kovin pieni. Kymmenen vuotta sitten ostimme pihaan lisätilaksi vanhan asuntovaunun. Ajattelin, että saisimme siitä kyläileville ystäville vierasmajan. Hintaa löydöllä oli parisen tonnia.

Vaunusta tuli minun projektini, silmäteräni, hengähdyspaikkani. Annoin sille nimeksi Marilyn.

Luonteeltani olen värkkääjä, tykkään tehdä asioita omin käsin. Ammatiltani olen sisustusliikkeen myyjä ja myynnissä olevien asuntojen somistaja. Rakastan myös hassutella ja heittäytyä.

Aluksi pistin vaunun sisäosat päreiksi moukarilla. Tuntui hyvältä antaa kyytiä lastulevykaapeille ja ruskeille, pahanhajuisille tekstiilipinnoille. Lisäksi värväsin kylältä pari poikaa koristelemaan vaunun ulkopinnan graffitein.

Mieheni ja hänen veljensä tekaisivat talkoohengessä vaunuun etuterassin ja harjakaton, joka ehkäisee kosteusvaurioita. Sisäpinnat päällystettiin rakastamallani sävyllä, Saarenmaan harmaalla puupaneelilla. Kaikki huonekalut ovat kierrätettyjä, kirpputorilöytöjä.


”Joskus lämpöisinä kesäpäivinä kömmin Marilyniin nukkumaan päiväunia, lueskelemaan tai vain istumaan kahvikupin tai lonkerotölkin kanssa.”

Viime keväänä pistin vaunun ulkopinnan graffitit peittoon, maalasin Marilynin spray-maalilla mustaksi. Tykkään tästä uudesta, vähän rouheammasta lookista.

Minulla ja miehelläni on hyvä suhde, mutta omat juttumme. Hän ajaa prätkää ja veneilee saareen, se on hänen hiljentymispaikkansa. Hänkin tarvitsee omaa tilaa.

Tykkään Marilynistä siksikin, ettei täällä ole nettiä. Tämä on pyhitetty rauhoittumiselle. Olen niin kova touhuamaan, että minulla täytyy olla paikka, joka suorastaan pakottaa olemaan jouten.

Minusta kaikilla pitäisi aina olla jokin luova projekti meneillään, se tekee pääkopalle hyvää.”


”Kesäfiilis syntyy oikeista kirjoista.”


”Tämä piirros syntyi Espanjassa, jossa asuin talven tyttäreni kanssa. Siellä innostuin taiteilemaan.”


Marilynin musta pinta on rouheaa tyyliä.

 

”Majalla voi vetää vähän överiksi”


”Rakastan yksinkertaisuutta, puhtaita linjoja ja tanskalaista sisustustyyliä, se taitaa näkyä täällä.”

Laura Andersson, 39, Helsinki: ”Helsingin Lauttasaaren rannassa, Sotainvalidien mökkialueella, seisoo valkea kesämajamme Villa Saga. Tämä on anoppini nimissä ja suvun yhteiskäytössä.

Ahkerin käyttäjä olen kuitenkin minä. Olen freelancer, joten pääsen tänne fiilistelemään silloinkin, kun muut ovat kiinni töissään.

Tontin alkuperäinen maja purettiin vuosia sitten. Alkuperäiset vuokraajat olivat puolisoni isovanhemmat, sotainvalidi Martti ja hänen puolisonsa Saga, jonka mukaan maja on saanut nimensä. Tontin vuokraoikeus jäi perinnöksi jälkipolville.

Villa Saga valmistui kaksi vuotta sitten, syksyllä 2015. Sen teki ammattimies, pystytys vei vain kolmisen viikkoa. Minä ja puolisoni emme ymmärrä rakentamisesta mitään.

Maja on suurin alueella sallittu, neliöitä on 14. Kiinteää sähköä ei ole. Lämpö tulee valurautaisesta kaminasta, keittiön valot saavat energiansa aurinkopaneeleista. Kesävesijohto on pihalla, majojen yhteinen ulkohuussi tuossa puskien takana.


”Pihan istutukset ovat edellisen polven peruja”, Laura kertoo.

Villa Sagan vaalea sisustus on pääosin minun käsialaani. Mieheni kyllä osallistui projektiin, onneksi meillä on aika samanlainen maku. Täällä voi vetää vähän överiksi, hienostella kukkakupeilla ja kristallilaseilla, koska astiat pitää joka tapauksessa tiskata käsin.

Pihalla rakastan erityisesti ryhmyistä vanhaa omenapuuta, joka juuri nyt on vaaleanpunaisessa kukassa. En ole viherpeukalo, pikemminkin kukantappaja.

Parasta on se hetki, kun nousee polkua ylös tänne mäen päälle. Autojen äänet etääntyvät askel askeleelta, linnut laulavat ja mehiläiset surisevat. Sydän pakahtuu paikan ihanuudesta, stressi kaikkoaa.”


”Pidän täällä paljon juhlia ystäville ja perheelle. Talvikauden kohokohta on ystäväporukkani perinteinen joulupuuro.”


”Villa Saga on laiskottelijan paratiisi.”
”Villa Saga on laiskottelijan paratiisi.”

 


”Usein otan kesämajalle mukaan kaksivuotiaan tyttäreni.”

Mikä she shed?

Naisten vastine miesluolalle (man cave). Usein erilleen talosta rakennettu pieni huone, aikuisen oma tila.

Trendi alkoi pari vuotta sitten Yhdysvalloista. Moni rakentaa vajansa itse, joten tee se itse -ohjeita riittää netissä.

Britanniassakin pihavajojen myynti on kasvanut.

Hifistelyversiota kutsutaan nimellä chic shed: naisvaja, joka saa inspiraationsa ranskalaisesta tyylikkyydestä.

Miesluolat ja naisvajat voivat auttaa, jos neuvottelut kodin tilankäytöstä tyssäävät.

Lähteet: HS, IL, today.com

Tilaajille
Hopealankapipon ideana on toimia metallikehikkona, joka suojaa päätä sähkömagneettiselta säteilyltä. Pipo auttaa Kaarinan pääkipuihin jonkin verran. Kuvat: Milka Alanen
Hopealankapipon ideana on toimia metallikehikkona, joka suojaa päätä sähkömagneettiselta säteilyltä. Pipo auttaa Kaarinan pääkipuihin jonkin verran. Kuvat: Milka Alanen

Kaarina Sand ei voi matkustaa metrolla, käydä töissä tai katsoa älypuhelimesta uutisia. Hän on herkistynyt homeelle, kemikaaleille sekä sähkölle – ja sen myötä tavalliselle elämälle. Voiko Kaarinan kaltaisia olla tulevaisuudessa yhä enemmän?

– Mut tunnistaa harmaasta piposta. Foliopiposta.

Onko hän tosissaan? Parkkipaikalla odottaa nainen, jolla on tosiaan harmaa pipo päässä. Siihen on ommeltu hopealankoja päätä suojaamaan....

Vielä 2000-luvun alussa Miralla oli kaupan alan työ, neljä lasta ja maatila. Sitten kaikki romahti. Nyt Mira odottaa vankilatuomionsa päättymistä. Vankilassa omiin kykyihin on vaikea uskoa, ja vapaus pelottaa. Miten vangin identiteetistä voi päästä eroon?

Kivet kopisevat vaaleanvihreän pakettiauton pohjaan. Hiekkatie on röpelöinen ja pieneltä pätkältä remontissa. Ikkunasta näkyy koivumetsää ja rypsipeltoa.

– Just ehditään, Mira, 46, sanoo ja kurvaa auton Laukaan avovankilan pihaan.

Kello on 17.23. Mira istuu Laukaalla tuomiotaan ja on juuri viettänyt kaksi tuntia hevosensa kanssa läheisellä tallilla. Puolelta pitää olla takaisin, ja jos myöhästyy minuutinkin, tuomioon lisätään yksi päivä.

– Olisi ihanaa, kun pääsisi menemään eikä tarvitsisi välittää mistään, mutta kyllä tähän tottuu ja tämän hyväksyy. Tämän mukaan on vain mentävä, koska ei ole muita vaihtoehtoja.

Vielä 2000-luvun alussa Mira eli aivan tavallista perheenäidin arkea: Oli kaupan alan työ, neljä lasta ja maatila. Hevosia, lampaita, vuohia.

– Sitten kaikki vain romahti. En pystynyt pitämään palettia kasassa, Mira sanoo.

Lapset otettiin huostaan Miran huumeiden käytön vuoksi vuonna 2005. Sen jälkeen Mira päätyi asumaan kadulle ja sai ensimmäisen vankilatuomionsa. Nykyistä hän on istunut vuodesta 2012 lähtien.

Tuomiot ovat tulleet päihteistä ja petoksista.

– Olin 35-vuotias, kun varastin elämäni ensimmäisen auton ja asuin kadulla. Kama on niin kova juttu. Se lyö kaikesta yli. Hyvin nöyränä saa tässä mennä eteenpäin.

”Sitten kaikki vain romahti. En pystynyt pitämään palettia kasassa.”

Toistuvat päivät

Laukaan pihapiirissä ei uskoisi olevansa vankilassa. Kun seisoo keskellä pihaa, näkee vaalean 1950-luvun kivitalon, nurmikenttää, rantaa, puita. Runkoa pitkin juoksee orava.

Naisten asuinsiiven vaaleilla käytävillä tuoksuu pesuaine. Miran asunto on käytävän päässä. Koska hän on Laukaan pitkäaikaisimpia asukkaita, hän saa jakaa kaksion kämppiksen kanssa.

Se näyttää ihan tavalliselta kerrostaloasunnolta. On suihku, wc, keittiö ja kummallekin oma huone. Miran ikkunassa roikkuvat koivukuvioiset verhot ja rivi tuikkukippoja. Seinillä on lasten ja Miran maalaamia tauluja.

– Pyysin tytöltäni, että tee äidille sellainen taulu, missä on toivo. Se teki tällaisen, Mira sanoo.

Mira näkee 21-, 18-, 16- ja 13-vuotiaita lapsiaan perhetapaamisessa kerran kuussa. Sen lisäksi on muutama lomapäivä parissa kuukaudessa.


Mira viettää vapaa-aikaa mielellään tallilla hevosensa luona. ”Tiedän, että sinä haluat juoksemaan. Mamma tietää.”

 

Laukaan vankila on avovankila eli sinne siirrytään suljetusta vankilasta ennen vapautumista. Koko avovankilassa olo on tulevan arjen harjoittelua: vapautumiseen sopeudutaan esimerkiksi tekemällä töitä, kokkaamalla itse ja sitoutumalla päihteettömään elämään. Säännöt kertovat, mihin aikaan syödään, milloin on hiljaisuus ja missä saa liikkua, mutta vapaa-ajan kukin saa käyttää, miten haluaa.

Kaikki vangit työskentelevät joko vankilassa tai sen ulkopuolella, Mira paiskii hommia Laukaan kunnalla puuseppänä. Lisäksi järjestetään muuta kuntouttavaa toimintaa: rikoskeskusteluja, päihdekeskusteluja, psykologi- ja perhetapaamisia. Opetetaan ottamaan vastuuta ja uskomaan itseensä.

Kun vapaus lähestyy, työllistymisessä ja asunnon löytämisessä autetaan. Puoli vuotta ennen tuomion päättymistä on mahdollista testata siviiliin pääsyä valvotussa koevapaudessa.

Kaikki eivät pääse avovankilaan, vaikka se on tavoite.

– Kun vapautuu suoraan suljetusta, on paljon pelkoja selviytymiseen liittyen. Avovankilassa on mahdollisuus harjoitella elämää ja ottaa vastuuta, Laukaan vankilan johtaja Tuula Tarvainen sanoo.

Monella vapautuvalla vangilla on ongelmia mielenterveydessä ja ihmissuhteissa. Lisäksi pitää kantaa syyllisyyttä rikoksesta. Suurin haaste ovat päihderiippuvuudet.

Vankila ei voi pelastaa jokaista, mutta aina on niitäkin, jotka eivät enää uusi rikostaan.

– Osa palaa vankilaan, mutta tehdään töitä, että osa selviää, Tarvainen sanoo.

– Väistämättä tulee myös epäonnistumisia ja retkahtamisia. Ne on käytävä läpi ja mentävä eteenpäin. Ei voi ajatella, että nyt meni kaikki.


”Välillä tuntuu, että olen kesäleirillä. Tukea tulee niin paljon kuin tarvitaan, kunhan vain hoitaa hommat kuntoon ja yrittää”, vankilassa taidetta tekevä Iida sanoo.

 

Vangin identiteetti

Huone voisi olla minkä tahansa taiteilijan ateljee. Betonilattian päällä lojuu pahveja, spray-maaleja ja pahvilaatikoita. Kiviseinään nojaa suuri, Miran maalaama hevostaulu. Se on vielä kesken, mutta kun Mira astuu huoneeseen, kehuja satelee.

Mira näyttää vaivaantuneelta. Muiden ihailua on vaikea ottaa vastaan.

– Kun ihmiset sanovat, että vitsi, miten hieno tuosta hevosesta on tullut, olen, että ää, olkaa hiljaa. Se on jotenkin arka paikka, Mira sanoo.

Hän on päässyt maalaamaan, koska Laukaalla järjestetään taidetoimintaa vangeille. Toiminnan tarkoituksena on vahvistaa vankien itsetuntoa ja luoda onnistumisen kokemuksia. Se valmistaa vapauteen: kun itseluottamus kasvaa, on helpompi uskoa omiin kykyihin vankilan ulkopuolellakin.

– Taidetoiminnalla ei paranneta ketään, mutta jospa tämä antaisi pienen sysäyksen, hyvän kokemuksen. Ihminen kokisi, että hetken aikaa häntä katsotaan uusin silmin, idean äiti, taideohjaaja Sara Rapo, 34, sanoo.


Kun tunteet virtaavat kankaalle, ajatukset oikenevat. ”Enää en halua tuhlata jäljellä olevia vuosia. Se aika on tärkeämpää”, melkein 10 vuotta vankilassa ollut Mira sanoo.

 

Mira on jo toista kertaa Saran taidekurssilla. Kun hän tuli tänne ensimmäisen kerran, aloittaminen tuntui vaikealta. Mitä haluaisin tehdä? Mitä uskallan? Oli vaikea uskoa itseensä.

– Kun teen jotain, mietin heti, teenkö nyt jotain väärin. Vaikkei olisi väärässäkään, pitää puolustella itseään. Joka hetki on sellainen alempiarvoisuus.

Sara ja hänen työparinsa Minna Mänttäri, 38, tietävät, mistä Mira puhuu. Melkein kaikilla taidepajaan osallistuvilla on vangin identiteetti, lannistunut olo.

– Voi viedä paljon aikaa ymmärtää, että nyt minä saankin päättää. Sillä, mitä minä ajattelen, on merkitystä. Se on monelle uusi asia. Tämä saattaa olla ensimmäisiä kertoja, kun kukaan kysyy, mitä sinä haluat tai ajattelet, Minna sanoo.

Aluksi vangin voi olla vaikea vastata. Moni kokee epäonnistuneensa ihmisenä, koska on joutunut vankilaan.

Miran mielestä taidekurssin kaltaisia henkireikiä tarvittaisiin juuri siksi lisää.

– Kun löytää uusia puolia itsestään, tulee itseluottamusta. Se on iso juttu, varsinkin täällä, kun on kaikkien näiden asioiden takia lyöty alas. Onnistumisen kokemuksia tarvitsee, Mira sanoo.

Kun vangit tulevat tunneille ensimmäistä kertaa, suurin osa ilmoittaa jo ovella, että minä en osaa sitten mitään. Juuri sen tunteen Sara ja Minna haluavat karkottaa.

– On hirveän tärkeää, että joku on kiinnostunut siitä, mitä mieltä olet. Että ei kohdella niin, että koska olet vanki, olet idiootti, Minna sanoo.


Minnasta (vas.) ja Sarasta on tärkeää nähdä ihminen jokaisen teon takana. ”Tekoja ei tarvitse hyväksyä, mutta ihminen on muutakin kuin hänen tekemänsä rikos. Virheitä tekevät kaikki”, Sara sanoo.

 

Ihminen ihmiselle

Taukotilasta leijailee kahvin tuoksu. Huoneeseen on laskeutunut keskittynyt hiljaisuus, jonka katkaisee vain ilmastoinnin humina.

Iida maalaa seinän vieressä pöllöä. Siipiin hopeaa, sitten pronssia. Silmiin pitäisi saada vielä sitä jotakin.

– Tykkään niin paljon pöllöistä. Minulla on pöllötatskakin, Iida sanoo ja näyttää kuvaa jalassaan.

– Rupesin ensin tekemään suojelusenkeliä. Olen niin kiitollinen siitä, että olen vielä hengissä. Etsin kuvia netistä ja vastaan tuli pöllö. Tämä on minun suojelusenkelini.

”Kun teen jotain, mietin heti, teenkö jotain väärin.”

Iida on siitä erilainen oppilas, että hänellä ei ole ollut vaikeuksia tarttua työhön. Pää pursuaa ideoita, ja on ihanaa, kun voi tehdä ihan mitä huvittaa.

Taiteen tekeminen on Iidalle uusi juttu, mutta vankilassa hän on jo neljättä kertaa. Tämä tuomio loppuu lokakuussa.

– Elämänhallintani on ollut huonoa ja päihteet ovat vieneet. En ole huono ihminen, olen vain ajautunut siihen. On hirveän ihanaa, että vankilassa on ihminen, joka näkee, että sinussa on potentiaalia ihan niin kuin kenessä tahansa muussakin.

Sara näkee. Hän kuuntelee jokaisen idean, ei lyttää, eikä ikinä kysy, mistä kukin on tuomionsa saanut. Iidan mielestä se on harvinaista.

– Kivitalossa on inhottava ilmapiiri. Siellä olet kerran vanki, aina vanki. Kerran narkkari, aina narkkari. Se lietsoo vihaa yhteiskuntaa kohtaan, kun ei anneta toivoa paremmasta.


Iida on neljättä kertaa vankilassa. ”Olen aina ollut perso päihteille. Tasainen reitti ei ole minun juttuni, mutta minulla on halu löytää tasaista elämää. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.”

 

Iidalle avovankila on ollut mahdollisuus järjestellä elämäänsä.

– Ajattelin jo siviilissä, että on ihanaa päästä hetkeksi tänne. Että en jaksa enää. Oli helpottavaa päästä lepäämään.

Iidasta kaikkien pitäisi vapautua avovankilan kautta. Suljetuissa vankiloissa työnteko ei ole aina mahdollista.

– On niin pitkäveteistä, kun vain makaa päivästä toiseen. Itsetunto menee, ja on tosi alistunut olo, Iida sanoo.

– Joillain on parempi olla täällä kuin siviilissä. Täällä tuetaan sitä, että saa asiansa kuntoon.

Monen rikoksen takana on rankka tausta: huumeita, alkoholismia, psyykkisiä oireita, sijoituskodista toiseen heittelyä. Joskus Sarasta ja Minnasta tuntuu, että työkalut loppuvat ja terapeutin koulutuksesta voisi olla apua.

Minnalle niin käy erityisesti silloin, kun hän kohtaa nuoria miehiä täynnä uhoa ja ongelmia. Heidän pahaan oloonsa ei ole ehkä kiinnitetty tarpeeksi huomiota.

– Heissä on paljon vihaa, välinpitämättömyyttä ja uhmaa, vuosien paskakerrostuma sisällä. Sille vihalle ei ole mitään paikkaa. Välillä on sellainen olo, että olen ihan keinoton. Että tässä ei enää piirustuspaperi auta.

Sara ja Minna tahtovat silti yrittää.

– Vankila ei korjaa ketään. Mutta ei sekään ole toimiva vaihtoehto, että tänne vain tullaan ja murjotetaan tuomio. Pitäisi antaa ihmisille työkaluja itsensä työstämiseen, Sara sanoo.

Suurin osa Saran saamasta palautteesta on hyvää. ”Suurella yleisöllä on hyvin stereotyyppinen käsitys siitä, millaista vankilassa on. Välillä saan sellaisiakin kommentteja, että tämä on vain vankien pään taputtelua.”
Suurin osa Saran saamasta palautteesta on hyvää. ”Suurella yleisöllä on hyvin stereotyyppinen käsitys siitä, millaista vankilassa on. Välillä saan sellaisiakin kommentteja, että tämä on vain vankien pään taputtelua.”

Rangaistus vai terapiaa?

Huoneen nurkassa on laatikollinen vihreäksi maalattuja kukkakeppejä. Niistä on tarkoitus tehdä Hattivattimetsä-työnimeä kantava tilataideteos vankilan pihalle.

– Ajattele, nämä olisivat menneet roskiin kaikki. Järjetöntä, Iida sanoo ja nostaa yhden kepin ilmaan.

Hänen äänestään kuultaa innostus.

– Tulee välillä mieleen, että miten vankilassa voi olla näin hauskaa.

Se kysymys nousee silloin tällöin myös julkiseen keskusteluun: Pitäisikö tuomioita koventaa? Kuuluuko vankilan olla rangaistus vai terapiaa?

Vankilanjohtaja Tuula Tarvaisen mielestä kumpaakin tarvitaan.

– Yhteiskunnan kannalta on tärkeää, että rikoksesta seuraa rangaistus. Mutta kun mietitään yhteiskuntaan palaamista, pelkkä rangaistus harvoin ratkaisee ongelmia, Tarvainen sanoo.

Hän on huomannut, että esimerkiksi taiteen tekemisestä on oikeasti hyötyä: se edistää kuntoutumista ja vahvistaa itseluottamusta. Monelle taidekurssi on ainutlaatuinen tilaisuus tehdä omin käsin jotain hyvää ja näkyvää.

– Se auttaa yhteiskuntaan sopeutumisessa ja rohkaisee vastuunottoon omassa elämässä, Tarvainen sanoo.

– Mutta ei se itsestään synny. Sellaista ilmapiiriä pitää tietoisesti rakentaa. Emme voi sanoa vain, että tämä ei ole mahdollista vankilassa. Pitää miettiä, miksi ei olisi.

”Tulee välillä mieleen, että miten vankilassa voi olla näin hauskaa.”

Miraa auttavat taiteen lisäksi hevoset. Tallilla käyminen on henkireikä silloin, kun syyllisyys painaa.

– Eläimen luo ihminen joutuu menemään omana itsenään. Ei voi feikata jotain muuta.



Häivähdys vapaudesta

Miran läheiset ovat suhtautuneet vankilavuosiin vaihtelevasti.

– Varsinkin ekalla kerralla se oli lapsille järkytys. Mutta olen silti heidän mielestään maailman paras äiti. Eivät he minulle kauheasti välitä omaa huonoa oloaan, Mira sanoo.

– Minulla on ollut niin pitkään näitä tuomiota. Lapset ovat tavallaan kasvaneet niihin. Varmaan heille on isompi asia se, että he joutuvat elämään lastenkodissa.

Välillä lapsia oltiin kotiuttamassa, mutta sitten aineet veivät taas mennessään. Lasten huostaanoton tuomasta syyllisyydestä on vaikea päästä eroon.

– Ei syyllisyydestä varmaan koskaan pääse. Mutta sen kanssa oppii elämään. Pitää olla itselleen armollinen.

Mira vapautuu syksyllä 2018. Se käy jo usein mielessä. Eniten hän haaveilee ihan tavallisesta arjesta: hevosten kanssa touhuamisesta, siitä, että lapsia saa nähdä silloin, kun haluaa.

Mutta kyllä vapaus pelottaakin. Mitä jos vanhat tavat ottavat vallan?

– Minulla on kamankäyttöhistoria. Se pelottaa vähän. Että ei tarvitsisi mennä enää ikinä vetämään sitä kamaa. Minulla on pelonsekainen kunnioitus sitä asiaa kohtaan.

”Ei syyllisyydestä varmaan koskaan pääse. Mutta sen kanssa oppii elämään.”

Mirasta tuntuu, että vankilassa monista huolista tulee suurempia. Kun ympäristö on suljettu, on liikaa aikaa ajatella. Siksi on usein helpompaa vain elää päivärytmiä eteenpäin ja jättää murheet siviiliin.

Siinä taiteen tekeminen on auttanut. Kun tunteet virtaavat kankaalle, ajatukset oikenevat. Mira on käsitellyt tunteitaan myös terapiassa.

– Siellä olen saanut oivalluksia. Kuka meistä koskaan on oikeasti hyvä ja valmis?

– Vaikka olen niin paljon kaikkea pahaa tehnyt ja läheisille aiheuttanut, en kuitenkaan vaihtaisi pois sitä, millainen ihminen minusta on tullut.

Mira yrittää nykyään ajatella, mitä hyvää vankilassa olosta on seurannut. Päihteiden käyttö on jäänyt. Mira uskoo vahvasti, että lopullisesti.

– Lapsillakin on ollut parempi ilman minua. Se on raadollisuudessaan totta. Elämäni on ollut sellaista, vaikka ei se lastenkotielämäkään kovin mukavaa ole.

Tuleva vapautuminen tuntuu erilaiselta kuin aiemmat kerrat.

– Aiemmin minulla on ollut voittajafiilis, liian itsevarma. Nyt olen nöyrempi. Uskon, että olen tarvinnut näin pitkän tuomion, että pääsen eteenpäin.

Mikä taidetoiminta?

  • Nurjapuoli ry järjestää taidetoimintaa laitoksissa, kuten vankiloissa ympäri Suomen.
  • Sara Rapo sai idean toimintaan kymmenen vuotta sitten toimiessaan englanninopettajana Konnunsuon vankilassa. Ensimmäinen taidepaja järjestettiin opinnäytetyönä vuonna 2014.
  • Toiminnan tarkoitus on vahvistaa vankien itsetuntoa. ”Kun olin pieni, opettajani sanoi, että sinusta ei Sara tule ikinä mitään. Samaistun siihen, jos joku sanoo, että on ihan paska. Tiedän sisimmässäni, miltä se tuntuu. Mutta minulla on ollut niitäkin ihmisiä, jotka ovat luoneet uskoa. Haluan olla jollekin se ihminen”, Sara sanoo.