Minna huolittelee takan tiilimuuria, mutta ei liian siistiksi – rosoa pitää olla. Kuvat: Susanna Kekkonen
Minna huolittelee takan tiilimuuria, mutta ei liian siistiksi – rosoa pitää olla. Kuvat: Susanna Kekkonen

Minna Alanko hankki avioeronsa jälkeen itselleen vanhan talon yksin ja vähällä rahalla. – Itsekseen kun on, ei ole kovin paljon maksukykyä.

Helsinkiläisellä pientaloalueella on tien molemmin puolin kauniisti remontoituja koteja ja huolellisesti hoidettuja pihoja. Kaikki maisemassa henkii hyvin järjestettyä elämää ja hillittyä charmia.

Aina siihen asti, kunnes tullaan Minna Alangon, 43, pihaan.

Nurmikon tilalla on heinikko ja röykkiöissä rakennusjätettä. Oranssin tuvan vieressä seisoo vinossa ruosteinen lipputanko, ja maassa lojuu kuhmuinen pata, jossa on poltettu risuja. Siellä täällä on koreja, tiiliä, laudanpätkiä. Pihatien keskipisteenä komeilee rikkinäinen astianpesukone.

– Au, au.

Siinähän talon emäntä Minna jo tuleekin portaille ja heiluttelee kättään. Hän on juuri tehnyt remppaklassikon: paukauttanut itseään vasaralla sormeen.

Mutta ei anneta sen häiritä. Minna rientää takaisin keittiö-olohuoneeseen ja jatkaa hommia: takan edustalle lattiaan olisi nakuteltava pelti, niin kuin paloturvallisuusmääräykset vaativat. Minnan lapset istuvat rauhassa tv:n ääressä, koira Kirppu vahtii ikkunan edessä, tuleeko pihalle kissoja. Huonekuusessa roikkuu joulun jäljiltä vielä pari punaista palloa.

Yksi katse riittää kertomaan, että tässä kodissa rakastetaan vihreää väriä eikä harrasteta konmaritusta. Tavaraa on paljon –  tosin sitä on varmaan vähemmän esillä sitten, kun Minna saa koottua kaapit osista, jotka nyt nojaavat seinään.

Tulijalle Minnan ja lasten piha ja koti näyttäytyvät lievästi sanottuna keskeneräiseltä, mutta Minnan oma arvio on optimistinen.

– Olen voiton puolella. Siis verrattuna siihen, että täällähän oli pahimmillaan kahden huoneen lattiat auki.

Äkkiäkös sitä!

Minna osti talon vuonna 2015. Hän oli muuttanut avioeronsa jälkeen kahden lapsensa kanssa kaksioon lähelle vanhempiaan ja oli jo jonkin aikaa etsiskellyt taloa samoilta kulmilta. Harvoin oli mitään tarjolla.

Eräänä päivänä Minnan veli huomasi, että kiinteistönvälittäjän näköinen ihminen käyskenteli pikkutalon pihalla. Kohta netistä löytyi talon myynti-ilmoitus. Veli yllytti ostamaan: äkkiäkös tuollainen saataisiin rempattua!

– Ei tämä ole mikään söpö talo vaan ruma mökki, ja kauhean värinenkin. Tänä kesänä en ehdi ulkolaudoitusta maalaamaan, mutta ehkä ensi kesänä.

Minnan talo on tosiaan mökkimäinen. Se on 40-luvun talo yhdessä tasossa, neliöitäkin on vain 60. Niihin mahtuvat keittiö-olohuone, kolme pikkuruista kamaria ja kylpyhuone. Minna sanoo suoraan, että sai talon halvalla.

– Itsekseen kun on, ei ole kovin paljon maksukykyä.

Minna palkkasi ammattilaisen uusimaan vesijohdot, viemärit ja sähköt. Kaiken muun hän on tehnyt itse. Toki sukulaiset, varsinkin veli, ovat autelleet.

Minna etsii remonttimateriaaleja Facebookin purkutavarakirppikseltä. Matilda-tyttären huoneen puulattia maalattiin pinkiksi, Hans-poika sai toivomansa parven, ja Minnan makuuhuoneessa on paljon kirjoja ja vihreää väriä.

Yötä rottien kanssa

Kun takan pelti on nyt kiinni lattiassa, Minnan katse siirtyy takan ylle. Sieltä hän rapsuttelee vähän kerrallaan irti laastinjälkiä sotkemasta kaunista vanhaa tiilimuuria. Kun kaikki laasti on saatu irti, muurin voi käsitellä suoja-aineella, joka varjelee pintaa mutta jättää kivasti roson näkyviin.

Minna Alanko ja lapset Matilda ja Hans perustivat myyntipöydän taimilleen. Kauppa on auki 24/7. Naapurit jättävät rahat postilaatikkoon.
Minna Alanko ja lapset Matilda ja Hans perustivat myyntipöydän taimilleen. Kauppa on auki 24/7. Naapurit jättävät rahat postilaatikkoon.

On remontissa ollut kamaliakin vaiheita. Kun lattiat olivat auki ja vesivahinko yllätti, tuli mieleen, että oliko näissä talokaupoissa mitään järkeä. Itku oli lähellä, kun Minna ja talkooväki huomasivat, että edellinen asukas on paikkaillut rikkinäistä seinää muoviteipillä. Ja entä kun eteisen lahojen lattialankkujen alta löytyi rotan pesiä.

– Rotan hajua tuntuu vielä porstuassa, jos ovea ei ole avattu pitkään aikaan. Se on sellainen pistävä, kissanpissaa muistuttava haju, Minna selostaa.

Hän avaa huoneen makuuhuoneeseensa. Tähänkin tilaan liittyy rottamuistoja.

– Rottia oli täällä seinien sisällä. Se tunne, kun rotta rapistelee pinkopahvin takana ihan lähellä omaa sänkyä… Huh.

Rottien lisäksi talossa haisi tupakka, vuosikymmenten sauhuttelu. Senkin takia sisäseinien kaikki pinnat piti vaihtaa uusiin.

Mutta onneksi Minna ei ole murehtijaluonne vaan tekijätyyppi. Hyvä talo tästä tulee. En ole iskenyt käsiäni sontaan, vakuutti Minna itselleen. En ole. En ole.

Onneksi on valtava piha, siitä on paljon iloa jo nyt.

Piha on helsinkiläispuutarhaksi jättimäinen, 1800 neliötä. Se sopii Minnalle, joka on ammatiltaan puutarhuri. Ensimmäiset omat kurpitsat ja maissit ovat kasvamassa. Lapset kasvattavat taimia myyntiin ja saavat omaa rahaa. Minnan pää on täynnä puutarhaunelmia tuleville vuosille.

Loppuelämää rakentamassa

Minna viihtyy keskeneräisyydessä. Asuminen rempan keskellä on ihan ok. Remonttia tehdään huolella ja hitaasti, välillä rapsutellaan laastia, välillä etsitään aina hukassa olevaa vasaraa. Siinä samalla rakennetaan hyvää loppuelämää itselle ja onnellista kotia lapsille.

Minna nauraa, että hän tosissaan luuli keskeneräisyyden ärsyttävän niin paljon, että tekisi remontin loppuun nopeasti. Toisin kävi. Mikään ei vaivaa. Hän katsoo Youtubesta neuvokkivideoita ja opettelee taas seuraavan kivan homman.

Ennen pikkutalon ostamista Minna ei ollut koskaan edes tapetoinut, tänä vuonna hän on veljensä kanssa remontoinut myös vanhempiensa taloa.

– Kun into yhteen tekemiseen lopahtaa, se saa lopahtaa. Teen seuraavaa projektia, niitähän riittää. Minä olen tällainen, että en saa mitään valmiiksi, en osaa keskittyä. Minulla on kaikki elämässä kesken.

Joskus lapset kysyvät Minnalta: Miksi ostit tämän rämän talon? Eikö olisi kannattanut ostaa ehjä talo? Kun tyttären luokkatoverit olivat synttäreillä, he kysyivät: Siivotaanko teillä koskaan?

– Sanon lapsille, että minä halusin juuri tämän rämän talon. Jonain päivänä talosta tulee ehjä, ja kyllä meillä siivotaan, sanoo Minna ja lähtee etsimään lapiota. Pihapolun kaivuuta voisi jatkaa, kun aurinko alkoi paistaa.

Tilaajille
Hopealankapipon ideana on toimia metallikehikkona, joka suojaa päätä sähkömagneettiselta säteilyltä. Pipo auttaa Kaarinan pääkipuihin jonkin verran. Kuvat: Milka Alanen
Hopealankapipon ideana on toimia metallikehikkona, joka suojaa päätä sähkömagneettiselta säteilyltä. Pipo auttaa Kaarinan pääkipuihin jonkin verran. Kuvat: Milka Alanen

Kaarina Sand ei voi matkustaa metrolla, käydä töissä tai katsoa älypuhelimesta uutisia. Hän on herkistynyt homeelle, kemikaaleille sekä sähkölle – ja sen myötä tavalliselle elämälle. Voiko Kaarinan kaltaisia olla tulevaisuudessa yhä enemmän?

– Mut tunnistaa harmaasta piposta. Foliopiposta.

Onko hän tosissaan? Parkkipaikalla odottaa nainen, jolla on tosiaan harmaa pipo päässä. Siihen on ommeltu hopealankoja päätä suojaamaan....

Vielä 2000-luvun alussa Miralla oli kaupan alan työ, neljä lasta ja maatila. Sitten kaikki romahti. Nyt Mira odottaa vankilatuomionsa päättymistä. Vankilassa omiin kykyihin on vaikea uskoa, ja vapaus pelottaa. Miten vangin identiteetistä voi päästä eroon?

Kivet kopisevat vaaleanvihreän pakettiauton pohjaan. Hiekkatie on röpelöinen ja pieneltä pätkältä remontissa. Ikkunasta näkyy koivumetsää ja rypsipeltoa.

– Just ehditään, Mira, 46, sanoo ja kurvaa auton Laukaan avovankilan pihaan.

Kello on 17.23. Mira istuu Laukaalla tuomiotaan ja on juuri viettänyt kaksi tuntia hevosensa kanssa läheisellä tallilla. Puolelta pitää olla takaisin, ja jos myöhästyy minuutinkin, tuomioon lisätään yksi päivä.

– Olisi ihanaa, kun pääsisi menemään eikä tarvitsisi välittää mistään, mutta kyllä tähän tottuu ja tämän hyväksyy. Tämän mukaan on vain mentävä, koska ei ole muita vaihtoehtoja.

Vielä 2000-luvun alussa Mira eli aivan tavallista perheenäidin arkea: Oli kaupan alan työ, neljä lasta ja maatila. Hevosia, lampaita, vuohia.

– Sitten kaikki vain romahti. En pystynyt pitämään palettia kasassa, Mira sanoo.

Lapset otettiin huostaan Miran huumeiden käytön vuoksi vuonna 2005. Sen jälkeen Mira päätyi asumaan kadulle ja sai ensimmäisen vankilatuomionsa. Nykyistä hän on istunut vuodesta 2012 lähtien.

Tuomiot ovat tulleet päihteistä ja petoksista.

– Olin 35-vuotias, kun varastin elämäni ensimmäisen auton ja asuin kadulla. Kama on niin kova juttu. Se lyö kaikesta yli. Hyvin nöyränä saa tässä mennä eteenpäin.

”Sitten kaikki vain romahti. En pystynyt pitämään palettia kasassa.”

Toistuvat päivät

Laukaan pihapiirissä ei uskoisi olevansa vankilassa. Kun seisoo keskellä pihaa, näkee vaalean 1950-luvun kivitalon, nurmikenttää, rantaa, puita. Runkoa pitkin juoksee orava.

Naisten asuinsiiven vaaleilla käytävillä tuoksuu pesuaine. Miran asunto on käytävän päässä. Koska hän on Laukaan pitkäaikaisimpia asukkaita, hän saa jakaa kaksion kämppiksen kanssa.

Se näyttää ihan tavalliselta kerrostaloasunnolta. On suihku, wc, keittiö ja kummallekin oma huone. Miran ikkunassa roikkuvat koivukuvioiset verhot ja rivi tuikkukippoja. Seinillä on lasten ja Miran maalaamia tauluja.

– Pyysin tytöltäni, että tee äidille sellainen taulu, missä on toivo. Se teki tällaisen, Mira sanoo.

Mira näkee 21-, 18-, 16- ja 13-vuotiaita lapsiaan perhetapaamisessa kerran kuussa. Sen lisäksi on muutama lomapäivä parissa kuukaudessa.


Mira viettää vapaa-aikaa mielellään tallilla hevosensa luona. ”Tiedän, että sinä haluat juoksemaan. Mamma tietää.”

 

Laukaan vankila on avovankila eli sinne siirrytään suljetusta vankilasta ennen vapautumista. Koko avovankilassa olo on tulevan arjen harjoittelua: vapautumiseen sopeudutaan esimerkiksi tekemällä töitä, kokkaamalla itse ja sitoutumalla päihteettömään elämään. Säännöt kertovat, mihin aikaan syödään, milloin on hiljaisuus ja missä saa liikkua, mutta vapaa-ajan kukin saa käyttää, miten haluaa.

Kaikki vangit työskentelevät joko vankilassa tai sen ulkopuolella, Mira paiskii hommia Laukaan kunnalla puuseppänä. Lisäksi järjestetään muuta kuntouttavaa toimintaa: rikoskeskusteluja, päihdekeskusteluja, psykologi- ja perhetapaamisia. Opetetaan ottamaan vastuuta ja uskomaan itseensä.

Kun vapaus lähestyy, työllistymisessä ja asunnon löytämisessä autetaan. Puoli vuotta ennen tuomion päättymistä on mahdollista testata siviiliin pääsyä valvotussa koevapaudessa.

Kaikki eivät pääse avovankilaan, vaikka se on tavoite.

– Kun vapautuu suoraan suljetusta, on paljon pelkoja selviytymiseen liittyen. Avovankilassa on mahdollisuus harjoitella elämää ja ottaa vastuuta, Laukaan vankilan johtaja Tuula Tarvainen sanoo.

Monella vapautuvalla vangilla on ongelmia mielenterveydessä ja ihmissuhteissa. Lisäksi pitää kantaa syyllisyyttä rikoksesta. Suurin haaste ovat päihderiippuvuudet.

Vankila ei voi pelastaa jokaista, mutta aina on niitäkin, jotka eivät enää uusi rikostaan.

– Osa palaa vankilaan, mutta tehdään töitä, että osa selviää, Tarvainen sanoo.

– Väistämättä tulee myös epäonnistumisia ja retkahtamisia. Ne on käytävä läpi ja mentävä eteenpäin. Ei voi ajatella, että nyt meni kaikki.


”Välillä tuntuu, että olen kesäleirillä. Tukea tulee niin paljon kuin tarvitaan, kunhan vain hoitaa hommat kuntoon ja yrittää”, vankilassa taidetta tekevä Iida sanoo.

 

Vangin identiteetti

Huone voisi olla minkä tahansa taiteilijan ateljee. Betonilattian päällä lojuu pahveja, spray-maaleja ja pahvilaatikoita. Kiviseinään nojaa suuri, Miran maalaama hevostaulu. Se on vielä kesken, mutta kun Mira astuu huoneeseen, kehuja satelee.

Mira näyttää vaivaantuneelta. Muiden ihailua on vaikea ottaa vastaan.

– Kun ihmiset sanovat, että vitsi, miten hieno tuosta hevosesta on tullut, olen, että ää, olkaa hiljaa. Se on jotenkin arka paikka, Mira sanoo.

Hän on päässyt maalaamaan, koska Laukaalla järjestetään taidetoimintaa vangeille. Toiminnan tarkoituksena on vahvistaa vankien itsetuntoa ja luoda onnistumisen kokemuksia. Se valmistaa vapauteen: kun itseluottamus kasvaa, on helpompi uskoa omiin kykyihin vankilan ulkopuolellakin.

– Taidetoiminnalla ei paranneta ketään, mutta jospa tämä antaisi pienen sysäyksen, hyvän kokemuksen. Ihminen kokisi, että hetken aikaa häntä katsotaan uusin silmin, idean äiti, taideohjaaja Sara Rapo, 34, sanoo.


Kun tunteet virtaavat kankaalle, ajatukset oikenevat. ”Enää en halua tuhlata jäljellä olevia vuosia. Se aika on tärkeämpää”, melkein 10 vuotta vankilassa ollut Mira sanoo.

 

Mira on jo toista kertaa Saran taidekurssilla. Kun hän tuli tänne ensimmäisen kerran, aloittaminen tuntui vaikealta. Mitä haluaisin tehdä? Mitä uskallan? Oli vaikea uskoa itseensä.

– Kun teen jotain, mietin heti, teenkö nyt jotain väärin. Vaikkei olisi väärässäkään, pitää puolustella itseään. Joka hetki on sellainen alempiarvoisuus.

Sara ja hänen työparinsa Minna Mänttäri, 38, tietävät, mistä Mira puhuu. Melkein kaikilla taidepajaan osallistuvilla on vangin identiteetti, lannistunut olo.

– Voi viedä paljon aikaa ymmärtää, että nyt minä saankin päättää. Sillä, mitä minä ajattelen, on merkitystä. Se on monelle uusi asia. Tämä saattaa olla ensimmäisiä kertoja, kun kukaan kysyy, mitä sinä haluat tai ajattelet, Minna sanoo.

Aluksi vangin voi olla vaikea vastata. Moni kokee epäonnistuneensa ihmisenä, koska on joutunut vankilaan.

Miran mielestä taidekurssin kaltaisia henkireikiä tarvittaisiin juuri siksi lisää.

– Kun löytää uusia puolia itsestään, tulee itseluottamusta. Se on iso juttu, varsinkin täällä, kun on kaikkien näiden asioiden takia lyöty alas. Onnistumisen kokemuksia tarvitsee, Mira sanoo.

Kun vangit tulevat tunneille ensimmäistä kertaa, suurin osa ilmoittaa jo ovella, että minä en osaa sitten mitään. Juuri sen tunteen Sara ja Minna haluavat karkottaa.

– On hirveän tärkeää, että joku on kiinnostunut siitä, mitä mieltä olet. Että ei kohdella niin, että koska olet vanki, olet idiootti, Minna sanoo.


Minnasta (vas.) ja Sarasta on tärkeää nähdä ihminen jokaisen teon takana. ”Tekoja ei tarvitse hyväksyä, mutta ihminen on muutakin kuin hänen tekemänsä rikos. Virheitä tekevät kaikki”, Sara sanoo.

 

Ihminen ihmiselle

Taukotilasta leijailee kahvin tuoksu. Huoneeseen on laskeutunut keskittynyt hiljaisuus, jonka katkaisee vain ilmastoinnin humina.

Iida maalaa seinän vieressä pöllöä. Siipiin hopeaa, sitten pronssia. Silmiin pitäisi saada vielä sitä jotakin.

– Tykkään niin paljon pöllöistä. Minulla on pöllötatskakin, Iida sanoo ja näyttää kuvaa jalassaan.

– Rupesin ensin tekemään suojelusenkeliä. Olen niin kiitollinen siitä, että olen vielä hengissä. Etsin kuvia netistä ja vastaan tuli pöllö. Tämä on minun suojelusenkelini.

”Kun teen jotain, mietin heti, teenkö jotain väärin.”

Iida on siitä erilainen oppilas, että hänellä ei ole ollut vaikeuksia tarttua työhön. Pää pursuaa ideoita, ja on ihanaa, kun voi tehdä ihan mitä huvittaa.

Taiteen tekeminen on Iidalle uusi juttu, mutta vankilassa hän on jo neljättä kertaa. Tämä tuomio loppuu lokakuussa.

– Elämänhallintani on ollut huonoa ja päihteet ovat vieneet. En ole huono ihminen, olen vain ajautunut siihen. On hirveän ihanaa, että vankilassa on ihminen, joka näkee, että sinussa on potentiaalia ihan niin kuin kenessä tahansa muussakin.

Sara näkee. Hän kuuntelee jokaisen idean, ei lyttää, eikä ikinä kysy, mistä kukin on tuomionsa saanut. Iidan mielestä se on harvinaista.

– Kivitalossa on inhottava ilmapiiri. Siellä olet kerran vanki, aina vanki. Kerran narkkari, aina narkkari. Se lietsoo vihaa yhteiskuntaa kohtaan, kun ei anneta toivoa paremmasta.


Iida on neljättä kertaa vankilassa. ”Olen aina ollut perso päihteille. Tasainen reitti ei ole minun juttuni, mutta minulla on halu löytää tasaista elämää. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.”

 

Iidalle avovankila on ollut mahdollisuus järjestellä elämäänsä.

– Ajattelin jo siviilissä, että on ihanaa päästä hetkeksi tänne. Että en jaksa enää. Oli helpottavaa päästä lepäämään.

Iidasta kaikkien pitäisi vapautua avovankilan kautta. Suljetuissa vankiloissa työnteko ei ole aina mahdollista.

– On niin pitkäveteistä, kun vain makaa päivästä toiseen. Itsetunto menee, ja on tosi alistunut olo, Iida sanoo.

– Joillain on parempi olla täällä kuin siviilissä. Täällä tuetaan sitä, että saa asiansa kuntoon.

Monen rikoksen takana on rankka tausta: huumeita, alkoholismia, psyykkisiä oireita, sijoituskodista toiseen heittelyä. Joskus Sarasta ja Minnasta tuntuu, että työkalut loppuvat ja terapeutin koulutuksesta voisi olla apua.

Minnalle niin käy erityisesti silloin, kun hän kohtaa nuoria miehiä täynnä uhoa ja ongelmia. Heidän pahaan oloonsa ei ole ehkä kiinnitetty tarpeeksi huomiota.

– Heissä on paljon vihaa, välinpitämättömyyttä ja uhmaa, vuosien paskakerrostuma sisällä. Sille vihalle ei ole mitään paikkaa. Välillä on sellainen olo, että olen ihan keinoton. Että tässä ei enää piirustuspaperi auta.

Sara ja Minna tahtovat silti yrittää.

– Vankila ei korjaa ketään. Mutta ei sekään ole toimiva vaihtoehto, että tänne vain tullaan ja murjotetaan tuomio. Pitäisi antaa ihmisille työkaluja itsensä työstämiseen, Sara sanoo.

Suurin osa Saran saamasta palautteesta on hyvää. ”Suurella yleisöllä on hyvin stereotyyppinen käsitys siitä, millaista vankilassa on. Välillä saan sellaisiakin kommentteja, että tämä on vain vankien pään taputtelua.”
Suurin osa Saran saamasta palautteesta on hyvää. ”Suurella yleisöllä on hyvin stereotyyppinen käsitys siitä, millaista vankilassa on. Välillä saan sellaisiakin kommentteja, että tämä on vain vankien pään taputtelua.”

Rangaistus vai terapiaa?

Huoneen nurkassa on laatikollinen vihreäksi maalattuja kukkakeppejä. Niistä on tarkoitus tehdä Hattivattimetsä-työnimeä kantava tilataideteos vankilan pihalle.

– Ajattele, nämä olisivat menneet roskiin kaikki. Järjetöntä, Iida sanoo ja nostaa yhden kepin ilmaan.

Hänen äänestään kuultaa innostus.

– Tulee välillä mieleen, että miten vankilassa voi olla näin hauskaa.

Se kysymys nousee silloin tällöin myös julkiseen keskusteluun: Pitäisikö tuomioita koventaa? Kuuluuko vankilan olla rangaistus vai terapiaa?

Vankilanjohtaja Tuula Tarvaisen mielestä kumpaakin tarvitaan.

– Yhteiskunnan kannalta on tärkeää, että rikoksesta seuraa rangaistus. Mutta kun mietitään yhteiskuntaan palaamista, pelkkä rangaistus harvoin ratkaisee ongelmia, Tarvainen sanoo.

Hän on huomannut, että esimerkiksi taiteen tekemisestä on oikeasti hyötyä: se edistää kuntoutumista ja vahvistaa itseluottamusta. Monelle taidekurssi on ainutlaatuinen tilaisuus tehdä omin käsin jotain hyvää ja näkyvää.

– Se auttaa yhteiskuntaan sopeutumisessa ja rohkaisee vastuunottoon omassa elämässä, Tarvainen sanoo.

– Mutta ei se itsestään synny. Sellaista ilmapiiriä pitää tietoisesti rakentaa. Emme voi sanoa vain, että tämä ei ole mahdollista vankilassa. Pitää miettiä, miksi ei olisi.

”Tulee välillä mieleen, että miten vankilassa voi olla näin hauskaa.”

Miraa auttavat taiteen lisäksi hevoset. Tallilla käyminen on henkireikä silloin, kun syyllisyys painaa.

– Eläimen luo ihminen joutuu menemään omana itsenään. Ei voi feikata jotain muuta.



Häivähdys vapaudesta

Miran läheiset ovat suhtautuneet vankilavuosiin vaihtelevasti.

– Varsinkin ekalla kerralla se oli lapsille järkytys. Mutta olen silti heidän mielestään maailman paras äiti. Eivät he minulle kauheasti välitä omaa huonoa oloaan, Mira sanoo.

– Minulla on ollut niin pitkään näitä tuomiota. Lapset ovat tavallaan kasvaneet niihin. Varmaan heille on isompi asia se, että he joutuvat elämään lastenkodissa.

Välillä lapsia oltiin kotiuttamassa, mutta sitten aineet veivät taas mennessään. Lasten huostaanoton tuomasta syyllisyydestä on vaikea päästä eroon.

– Ei syyllisyydestä varmaan koskaan pääse. Mutta sen kanssa oppii elämään. Pitää olla itselleen armollinen.

Mira vapautuu syksyllä 2018. Se käy jo usein mielessä. Eniten hän haaveilee ihan tavallisesta arjesta: hevosten kanssa touhuamisesta, siitä, että lapsia saa nähdä silloin, kun haluaa.

Mutta kyllä vapaus pelottaakin. Mitä jos vanhat tavat ottavat vallan?

– Minulla on kamankäyttöhistoria. Se pelottaa vähän. Että ei tarvitsisi mennä enää ikinä vetämään sitä kamaa. Minulla on pelonsekainen kunnioitus sitä asiaa kohtaan.

”Ei syyllisyydestä varmaan koskaan pääse. Mutta sen kanssa oppii elämään.”

Mirasta tuntuu, että vankilassa monista huolista tulee suurempia. Kun ympäristö on suljettu, on liikaa aikaa ajatella. Siksi on usein helpompaa vain elää päivärytmiä eteenpäin ja jättää murheet siviiliin.

Siinä taiteen tekeminen on auttanut. Kun tunteet virtaavat kankaalle, ajatukset oikenevat. Mira on käsitellyt tunteitaan myös terapiassa.

– Siellä olen saanut oivalluksia. Kuka meistä koskaan on oikeasti hyvä ja valmis?

– Vaikka olen niin paljon kaikkea pahaa tehnyt ja läheisille aiheuttanut, en kuitenkaan vaihtaisi pois sitä, millainen ihminen minusta on tullut.

Mira yrittää nykyään ajatella, mitä hyvää vankilassa olosta on seurannut. Päihteiden käyttö on jäänyt. Mira uskoo vahvasti, että lopullisesti.

– Lapsillakin on ollut parempi ilman minua. Se on raadollisuudessaan totta. Elämäni on ollut sellaista, vaikka ei se lastenkotielämäkään kovin mukavaa ole.

Tuleva vapautuminen tuntuu erilaiselta kuin aiemmat kerrat.

– Aiemmin minulla on ollut voittajafiilis, liian itsevarma. Nyt olen nöyrempi. Uskon, että olen tarvinnut näin pitkän tuomion, että pääsen eteenpäin.

Mikä taidetoiminta?

  • Nurjapuoli ry järjestää taidetoimintaa laitoksissa, kuten vankiloissa ympäri Suomen.
  • Sara Rapo sai idean toimintaan kymmenen vuotta sitten toimiessaan englanninopettajana Konnunsuon vankilassa. Ensimmäinen taidepaja järjestettiin opinnäytetyönä vuonna 2014.
  • Toiminnan tarkoitus on vahvistaa vankien itsetuntoa. ”Kun olin pieni, opettajani sanoi, että sinusta ei Sara tule ikinä mitään. Samaistun siihen, jos joku sanoo, että on ihan paska. Tiedän sisimmässäni, miltä se tuntuu. Mutta minulla on ollut niitäkin ihmisiä, jotka ovat luoneet uskoa. Haluan olla jollekin se ihminen”, Sara sanoo.