Sanotaan, että mehiläisten sukupuuton jälkeen ihmiskunnallakin olisi vain neljä vuotta elinaikaa. Mutta ei hätää: uusia asiantuntevia mehiläisten hoitajia syntyy koko ajan.

Avaruuspukuihin sonnustautunut ryhmä ryskyy kohti espoolaisessa risteyksessä olevaa metsäkaistaletta. Pari mehiläispesää tönöttää koivujen katveessa, ja niiden edessä on varoituskyltti: ”Jätäthän mehiläiset rauhaan.”

Emme jätä! Nyt nimenomaan häiritään: Espoon työväenopiston mehiläistarhauskurssi on tulossa katsomaan, miten kotieläimillä talven jälkeen menee. Olosuhteet alkavat vihdoin olla kohdillaan, lentosää on selkeä ja aurinko lämmittää, pari yksilöä surisee pesän ulkoseinämällä. Opettaja Merja-Riitta Laurila lähestyy laatikkoa.

– Tervetuloa kevään ensimmäiselle pesäkäynnille! Onko kaikilla varusteet kunnossa? Katsotaas, onko ajoituksemme kohdillaan…

Merja-Riitta avaa laatikon ja irrottaa yhden kennon. Marsilaisryhmä nojautuu eteenpäin, surina voimistuu.

– Hyvältä näyttää, mesi kiiltelee. Näettekö, tuolla yhdellä on punaista siitepölyä reisitaskuissa, toukille ruuaksi. Ja erotatteko munat? Laitan tämän kennon kiertämään, käännelkää auringonvalossa niin näette.

Kyllä! Munat näyttävät valkoisilta ompelulangan pätkiltä kennojen pohjalla. Uudet työmehiläiset ovat kehittymässä, kohta ne pölyttävät kasveja ja tekevät medestä hunajaa. Kaikki on hyvin.

Enää neljä vuotta?

Mehiläisten hoito espoolaisessa risteyksessä voi näyttää erikoiselta puuhalta, mutta tässä ollaan tärkeän äärellä. Nimittäin: jos mehiläiset kuolevat, ihmiskunnalla on vain neljä vuotta elinaikaa, sanoi Albert Einsteinkin. Vai sanoiko? Oikeasti lausunnon takana ei ole Einstein, eikä se ole ehkä aivan tottakaan, mutta eikö kuulosta pahaenteisen pelottavalta? Kuin tieteiselokuvan alulta.

Paniikki on sitä paitsi meinannut tosielämässä iskeäkin. Yhdysvalloista on uutisoitu 1990-luvulta asti mehiläisten mystisistä massakuolemista, ja viime vuonna tarhaajat menettivät 40 prosenttia mehiläisistä. Ilman pölyttäjiä ihmiskunnan ruokkiminen olisi oikeasti työn ja tuskan takana. Kiinassa kuulemma pölytetään jo joillain alueilla viljelyksiä käsin – jollei sekin ole vain pelottelutarina?

Merja-Riitta Laurila sen sijaan on rauhallisella mielellä. Kyllä mehiläisiä aina välillä kuolee, mutta ei massoittain eikä selittämättömästi. Joskus talvi voi olla liian rankka: jos kuningatar ei ole muninut tarpeeksi, työläiset eivät saa pidettyä pesää lämpimänä. Varroapunkki, mehiläisen loinen, levittää tauteja, jotka voivat tappaa kokonaisia yhdyskuntia.

 


Risteys Espoossa on aivan hyvä paikka mehiläisille.
Risteys Espoossa on aivan hyvä paikka mehiläisille.

 

Sitten ovat tietysti vielä karhut. Keski-Suomessa mesikämmenongelma on aito päänvaiva mehiläistarhaajille. Espoossa ongelmat ovat ennemmin punkin- kuin karhunkokoisia.

– Nyt me voitaisiin katsoa punkkitilanne. Niitä näkyisi tuossa valkoisessa aluspaperissa… On siinä yksi. Mutta ei ole huolestuttavaa, ei tarvitse alkaa torjua, Merja-Riitta sanoo.

Mysteerin tuntu mehiläiskuolemien ympärillä on jo haihtumassa, ja USA:n tilanteelle on ilmennyt monta syytä. Varroapunkki on isoin, torjunta-ainecocktail toinen. Tilanne on inhottava, mutta ei sentään niin paha, että yhdysvaltalaisilla olisi neljä vuotta aikaa jättää kotimaansa.

Suomessakin puutarhanhoitajat tarkkailevat nykyään huolestuneina, käykö pihassa pölyttäjiä. Mutta onneksi keltamustilla ystävillämme menee mukavasti. Punkkia osataan nykyään aika hyvin torjua. Tarhaajia ja mehiläisiä tulee lisää: Helsingissä toimiva Stadin Tarhaajat ry. perustettiin viisi vuotta sitten, jäseniä on jo 250, ja määrä on lisääntymään päin. Ja lisäksi mehiläisillä on imagoasiat kunnossa: Merja-Riittaa pyydetään jatkuvasti auttamaan, jotta milloin minkäkin yrityksen tai yhteisön takapihalle saataisiin muutama pesä.

– Viisi seurakuntaa Helsingissä haluaa tänä kesänä kirkkojensa katoille mehiläisiä. Jokin mehiläisissä nyt on, mikä iskee juuri tähän hetkeen.

Emo löytynyt

Mikähän se olisi, joka mehiläisissä vetoaa? Ehkä sama kuin saimaannorpassa – se on mukava eläin, jota nykymaailma uhkaa. Tai sitten se, että tyyppi tekee valittamatta juuri sen, mikä sen pitääkin tehdä: rakentaa kennoja, valmistaa hunajaa tai pötköttelee luodolla.

Sen ainakin ymmärtää, mikä mehiläistarhauksessa vetoaa. Tässä puuhassa saa ihminen keskittyä hetkeen, surinan ympäröimänä. Samalla pääsee seuraamaan huimaa luonnonnäytelmää lähietäisyydeltä. Toukista kuoriutuu parissa viikossa uusia mehiläisiä, yhdyskunta kasvaa, syksyllä saadaan hunajaa.

 


Adjutantinkadun mehiläiset ja työväenopiston tarhaajakurssi valmiina hommiin!

 

Keväällä kuningattarella on kova työ munia uusia työläisiä, koska vanhat kuolevat näihin aikoihin. Merja-Riitta löytää mehiläisemon laitimmaisesta kennosta.

– Katsokaas, siinä. Se on merkitty valkoisella pilkulla. Tätä kennoa en anna kiertämään, ettei kuningatar vain huku, se on kallis yksilö.

Mehiläisharrastukseen pääsee uppoutumaan aivan niin syvälle kuin haluaa, ja tarkkailtavaa on enemmän kuin lintulaudalla. Keväällä mehiläishoitajien keskustelupalstalla pohdittiin esimerkiksi eri siitepölyjen proteiinipitoisuuksia: Tänään mehiläiset keräsivät jonkin verran koivun siitepölyä pajujen puutteessa. Netistä kurkistin, että rauduskoivun siitepölyn raakaproteiinipitoisuus on 8%. Aminohappoja en käynyt vertailemaan.

Espoon työväenopistolaisilla on kaikilla omat syynsä mehiläisharrastukseen. Eläinrakkaus, uusien asioiden oppiminen, pölytys, mahdollinen bisnes, ja tietysti hunaja:

– Ruokalusikallisella päivässä saa flunssat pysymään poissa.

– Eihän sellaista keittoa ole, johon ei tulisi hunajaa!

– Se sopii kahviinkin yllättävän hyvin.

– Ja siitepölyhän on todella trendikästä ja terveysvaikutteista…

– Mulla kuluu 23 kiloa hunajaa vuodessa.

Juuri sopiva kaupunkilemmikki

Kaikki Suomessa näkyvät mehiläiset ovat kotieläimiä: ne eivät pärjää luonnossa. Pääkaupunkiseudulla tarhaus on viime vuosien trendi, mutta mehiläisten muinaishistoria on Suomessa hyvin kaupunkilainen. Ensimmäistä tarhaa piti 1760-luvulla piispa Mennander Turun akatemian pihalla. 1800-luvun puolella mehiläisiä alettiin hoitaa maaseudulla, jossa sadot kasvoivat saman tien huimasti. Toisen maailmansodan jälkeen mehiläisiä pidettiin taas monella kaupunkilaispihallakin: kun sokeri oli kortilla, hunajalla oli kysyntää.

1800-luvun mehiläiset olivat samaa italialaista rotua kuin nämä, jotka nytkin surraavat kurssilaisten ympärillä. Hyvämaineista, ei äkäistä porukkaa, juuri sopivia vaikka espoolaisille.

– Kyllä pölytys on nykyään ykkössyy mehiläistarhaukseen. Jos on vaikka marjatila ja alkaa tarhata mehiläisiä, sadot pompsahtavat, sanoo Juha Laurila, joka vetää kurssia Merja-Riitan kanssa.

”Juuri nyt mehiläisillä on täällä hyvä maine ja kaikkien sympatiat puolellaan, mutta äkkiä se menetetään.”

Muuten mukavissa ja hyödyllisissä mehiläisissä on vain se hankaluus, että niitä pitää jaksaa hoitaa. Täytyy lisätä kennoja, jotta uusille asukkaille riittää tilaa. Täytyy ruokkia talvella, täytyy puhdistaa kehikot linkouksen jälkeen. Täytyy miettiä punkkitorjuntaa. Sellaisellekin bisnekselle olisi varmasti jo pääkaupunkiseudulla tilausta, että joku kiertäisi autolla huoltamassa mehiläispesiä vähän niin kuin firmojen kahviautomaatteja. Ilman huolenpitoa voi käydä niin, että mehiläiset päättävät lentää pesästä etsimään parempia oltavia.

– Sitä ei halua kukaan, että ne lentäisivät porukalla Stockmannin ovesta sisään ja alkaisivat parveilla keskipylväässä. Kaupunkitarhauksessa pitää olla tarkkana – juuri nyt mehiläisillä on täällä hyvä maine ja kaikkien sympatiat puolellaan, mutta äkkiä se menetetään, Merja-Riitta miettii.

Mehiläistarhauskaan ei ole aivan ilmainen harrastus. Alkuun, yhden pesällisen ja tarvikkeiden omistajaksi, pääsee ehkä viidelläsadalla eurolla. Sitten tarvitaan vielä vähän varastotilaa, viitseliäisyyttä, sitoutumista... mutta vastineeksi pääsee osaksi kestävää kehitystä, ja voihan hunajalla tienatakin!

Monikukka vai laji?

Vuosi 2016. Terrorismin, Trumpin, Brexitin ja vaikka miten monen ikävän asian vuosi. Tiesittekö, että se oli myös historiallisen surkea hunajavuosi Suomessa? Satoi juhannuksesta alkaen, ja horsma paleltui jo alkukeväästä. Se on mehiläisille tärkeä loppukesän mesikukka, eikä siitä herunut viime vuonna juuri mitään.

 


Ahkerat ystävämme, säyseää italialaista rotua.
Ahkerat ystävämme, säyseää italialaista rotua.

 

Mehiläistarhaaja katselee rikkaruohoja eri silmällä kuin muut. Voikukassa ja horsmassa hän näkee arvokkaita mesikukkia, ojanvarren pajukoissa siitepölyä ja proteiinia, jotka räjäyttävät keväällä mehiläiskauden käyntiin.

Entäs tavallinen hunajansyöjä? Hän huomasi viime vuonna korkeintaan, että kotimaisen hunajan hinta nousi. Hän ei varmasti osaa myöskään sanoa, maistuuko purkissa apila vai rypsi. Se olisi hankalaakin: jos ostaa kaupasta kotimaista hunajaa perinteisessä, keltaisessa Kuningatar-purkissa, saa monikukkahunajaa. Siihen on lingottu samalla kertaa koko lyhyt kesä, kaikkine kukkineen.

Kaupunkilaishunaja maistuu erilaiselta kuin maalaishunaja.

Mutta hunajan kanssa voi nykyään jo hifistellä, jos haluaa – jotkut tarhaajat tarjoavat lajihunajaa. Se on tarhaajan taidonnäyte, jossa tarkalla ajoituksella ja pesien sijoittelulla saadaan mehiläiset tekemään hunajaa pelkästään tietystä kukasta. Viime vuoden Suomen parhaana hunajana palkittiin muhoslaisen Raimo Tervolan tarhan puolukkahunaja. Raimon mehiläiset ovat tuoneet voiton Muhokselle monena vuonna.

– Puolukkahunaja on kyllä hyvää, vahvistaa kurssilainen Esa Martiskainen.

Esa on käynyt Stadin tarhaajien hunajatasting-illassa ja innostunut itsekin lajihunajista. Hän aikoo kokeilla vadelmahunajan tarhaamista, kunhan ensimmäiset omat mehiläiset pääsevät kunnolla hommiin.

– Meillä on tontin ympärillä useampi hehtaari vadelmapuskia hakkuuaukealla, ja vadelmahunajan mausta tykkään todella paljon. On niitä muitakin hyviä. Mikä se oli, mikä haisi vähän navetalle, mutta maistui mahtavalle?

– Tattarihunaja! toteaa Tarmo vierestä.

Kaupunkilaishunaja maistuu vähän erilaiselta kuin maalaishunaja. Kadunvarsien lehmuksista tulee tunnistettavan minttuinen ominaismaku, ja kaupunkien kukkaistutuksissa on eri aromeja kuin luonnonkukissa.

Kohti kesää

– Mitä tää vahalla peitetty sitten on, vanhaa talviruokaa?

– Ei mitään käryä. Ei se vielä voi hunajaa olla.

– Tää on mettä, mikä kiiltelee, siitähän ne vasta alkaa haihduttaa hunajaa.

Ensimmäisestä pesäkäynnistä on kulunut viikko, ja nyt kurssilaiset ovat omillaan. Esa, Tarmo ja Anu ovat tulleet tarkistamaan pesätilanteen Merja-Riitan lähettämien ohjeiden mukaan. Periaatteessa kaiken pitäisi olla helppoa: kurssia on käyty viime syksystä lähtien, Youtube-tutoriaaleja on katsottu, viime viikon pesäkäynti on tuoreessa muistissa – mutta silti on eri asia joutua tositoimiin mehiläisten suristessa ympärillä kuin katsella vierestä. Mikä tuo outo reikä kennossa nyt on? Miten kehikko onkin niin tiukasti kiinni laatikon reunassa? Miksi verkkohattu lörvähtää koko ajan naamalle?

Alkusähläämisen jälkeen Merja-Riitan kysymyslistaan saadaan vastauksia. Munintaa: on, parissa kennossa. Ruokaa ja siitepölyä: on, vaikea sanoa paljon vai vähän. Emo: löydetty. Mehiläisten määrä: vielä mahtuvat, ei tarvitse lisätä uutta laatikkoa.

– Oisko se siinä? Esa miettii ja kaivaa autonavaimet.

Hänen mielessään siintää jo kovasti omien mehiläisten hoito. Uudet marsilaisvarusteet on ostettu, nyt odotellaan vadelma- ja hunajasatoa.

Tilaajille
Merja Mähkä käyttää rahansa mieluummin sijoittamiseen kuin sisustamiseen. Kuvat: Susanna Kekkonen
Merja Mähkä käyttää rahansa mieluummin sijoittamiseen kuin sisustamiseen. Kuvat: Susanna Kekkonen

Toinen sisustaa koko rahalla, toinen ei koskaan. Noora ja Merja kertovat, mistä hyvä elämä syntyy.

– Oih, olen hulluna hamam-pyyhkeisiin.

Noora Virtanen, 35, on jälleen kerran pakannut autoonsa yhdeksänkuisen Nian ja hurauttanut lähellä sijaitsevaan sisustusliikkeeseen katselemaan ihanuuksia. Käsi hiplailee vaaleita pellavapyyhkeitä.

– Onneksi...

Tilaajille
Kuolema on läsnä ambulanssin ensihoitajan Mika Länsisolan jokaisessa työvuorossa. Kuva: Satu Kemppainen
Kuolema on läsnä ambulanssin ensihoitajan Mika Länsisolan jokaisessa työvuorossa. Kuva: Satu Kemppainen

Yli miljoona suomalaista tekee henkisesti raskasta työtä, jossa on vaara kyynistyä. Ensihoitaja Mika Länsisola kertoo, miten työ on muuttanut häntä.

Kutsumusammatti. Palkitseva ja mielenkiintoinen työ, jolla on merkitystä. Samalla kuitenkin duuni, jossa joutuu päivittäin kasvotusten esimerkiksi kurjuuden, sairauden, päihteiden ja syrjäytymisen kanssa.

Joka neljännellä suomalaisella on henkisesti raskas työ, kertoo Työterveyslaitoksen...