Sanotaan, että mehiläisten sukupuuton jälkeen ihmiskunnallakin olisi vain neljä vuotta elinaikaa. Mutta ei hätää: uusia asiantuntevia mehiläisten hoitajia syntyy koko ajan.

Avaruuspukuihin sonnustautunut ryhmä ryskyy kohti espoolaisessa risteyksessä olevaa metsäkaistaletta. Pari mehiläispesää tönöttää koivujen katveessa, ja niiden edessä on varoituskyltti: ”Jätäthän mehiläiset rauhaan.”

Emme jätä! Nyt nimenomaan häiritään: Espoon työväenopiston mehiläistarhauskurssi on tulossa katsomaan, miten kotieläimillä talven jälkeen menee. Olosuhteet alkavat vihdoin olla kohdillaan, lentosää on selkeä ja aurinko lämmittää, pari yksilöä surisee pesän ulkoseinämällä. Opettaja Merja-Riitta Laurila lähestyy laatikkoa.

– Tervetuloa kevään ensimmäiselle pesäkäynnille! Onko kaikilla varusteet kunnossa? Katsotaas, onko ajoituksemme kohdillaan…

Merja-Riitta avaa laatikon ja irrottaa yhden kennon. Marsilaisryhmä nojautuu eteenpäin, surina voimistuu.

– Hyvältä näyttää, mesi kiiltelee. Näettekö, tuolla yhdellä on punaista siitepölyä reisitaskuissa, toukille ruuaksi. Ja erotatteko munat? Laitan tämän kennon kiertämään, käännelkää auringonvalossa niin näette.

Kyllä! Munat näyttävät valkoisilta ompelulangan pätkiltä kennojen pohjalla. Uudet työmehiläiset ovat kehittymässä, kohta ne pölyttävät kasveja ja tekevät medestä hunajaa. Kaikki on hyvin.

Enää neljä vuotta?

Mehiläisten hoito espoolaisessa risteyksessä voi näyttää erikoiselta puuhalta, mutta tässä ollaan tärkeän äärellä. Nimittäin: jos mehiläiset kuolevat, ihmiskunnalla on vain neljä vuotta elinaikaa, sanoi Albert Einsteinkin. Vai sanoiko? Oikeasti lausunnon takana ei ole Einstein, eikä se ole ehkä aivan tottakaan, mutta eikö kuulosta pahaenteisen pelottavalta? Kuin tieteiselokuvan alulta.

Paniikki on sitä paitsi meinannut tosielämässä iskeäkin. Yhdysvalloista on uutisoitu 1990-luvulta asti mehiläisten mystisistä massakuolemista, ja viime vuonna tarhaajat menettivät 40 prosenttia mehiläisistä. Ilman pölyttäjiä ihmiskunnan ruokkiminen olisi oikeasti työn ja tuskan takana. Kiinassa kuulemma pölytetään jo joillain alueilla viljelyksiä käsin – jollei sekin ole vain pelottelutarina?

Merja-Riitta Laurila sen sijaan on rauhallisella mielellä. Kyllä mehiläisiä aina välillä kuolee, mutta ei massoittain eikä selittämättömästi. Joskus talvi voi olla liian rankka: jos kuningatar ei ole muninut tarpeeksi, työläiset eivät saa pidettyä pesää lämpimänä. Varroapunkki, mehiläisen loinen, levittää tauteja, jotka voivat tappaa kokonaisia yhdyskuntia.

 


Risteys Espoossa on aivan hyvä paikka mehiläisille.
Risteys Espoossa on aivan hyvä paikka mehiläisille.

 

Sitten ovat tietysti vielä karhut. Keski-Suomessa mesikämmenongelma on aito päänvaiva mehiläistarhaajille. Espoossa ongelmat ovat ennemmin punkin- kuin karhunkokoisia.

– Nyt me voitaisiin katsoa punkkitilanne. Niitä näkyisi tuossa valkoisessa aluspaperissa… On siinä yksi. Mutta ei ole huolestuttavaa, ei tarvitse alkaa torjua, Merja-Riitta sanoo.

Mysteerin tuntu mehiläiskuolemien ympärillä on jo haihtumassa, ja USA:n tilanteelle on ilmennyt monta syytä. Varroapunkki on isoin, torjunta-ainecocktail toinen. Tilanne on inhottava, mutta ei sentään niin paha, että yhdysvaltalaisilla olisi neljä vuotta aikaa jättää kotimaansa.

Suomessakin puutarhanhoitajat tarkkailevat nykyään huolestuneina, käykö pihassa pölyttäjiä. Mutta onneksi keltamustilla ystävillämme menee mukavasti. Punkkia osataan nykyään aika hyvin torjua. Tarhaajia ja mehiläisiä tulee lisää: Helsingissä toimiva Stadin Tarhaajat ry. perustettiin viisi vuotta sitten, jäseniä on jo 250, ja määrä on lisääntymään päin. Ja lisäksi mehiläisillä on imagoasiat kunnossa: Merja-Riittaa pyydetään jatkuvasti auttamaan, jotta milloin minkäkin yrityksen tai yhteisön takapihalle saataisiin muutama pesä.

– Viisi seurakuntaa Helsingissä haluaa tänä kesänä kirkkojensa katoille mehiläisiä. Jokin mehiläisissä nyt on, mikä iskee juuri tähän hetkeen.

Emo löytynyt

Mikähän se olisi, joka mehiläisissä vetoaa? Ehkä sama kuin saimaannorpassa – se on mukava eläin, jota nykymaailma uhkaa. Tai sitten se, että tyyppi tekee valittamatta juuri sen, mikä sen pitääkin tehdä: rakentaa kennoja, valmistaa hunajaa tai pötköttelee luodolla.

Sen ainakin ymmärtää, mikä mehiläistarhauksessa vetoaa. Tässä puuhassa saa ihminen keskittyä hetkeen, surinan ympäröimänä. Samalla pääsee seuraamaan huimaa luonnonnäytelmää lähietäisyydeltä. Toukista kuoriutuu parissa viikossa uusia mehiläisiä, yhdyskunta kasvaa, syksyllä saadaan hunajaa.

 


Adjutantinkadun mehiläiset ja työväenopiston tarhaajakurssi valmiina hommiin!

 

Keväällä kuningattarella on kova työ munia uusia työläisiä, koska vanhat kuolevat näihin aikoihin. Merja-Riitta löytää mehiläisemon laitimmaisesta kennosta.

– Katsokaas, siinä. Se on merkitty valkoisella pilkulla. Tätä kennoa en anna kiertämään, ettei kuningatar vain huku, se on kallis yksilö.

Mehiläisharrastukseen pääsee uppoutumaan aivan niin syvälle kuin haluaa, ja tarkkailtavaa on enemmän kuin lintulaudalla. Keväällä mehiläishoitajien keskustelupalstalla pohdittiin esimerkiksi eri siitepölyjen proteiinipitoisuuksia: Tänään mehiläiset keräsivät jonkin verran koivun siitepölyä pajujen puutteessa. Netistä kurkistin, että rauduskoivun siitepölyn raakaproteiinipitoisuus on 8%. Aminohappoja en käynyt vertailemaan.

Espoon työväenopistolaisilla on kaikilla omat syynsä mehiläisharrastukseen. Eläinrakkaus, uusien asioiden oppiminen, pölytys, mahdollinen bisnes, ja tietysti hunaja:

– Ruokalusikallisella päivässä saa flunssat pysymään poissa.

– Eihän sellaista keittoa ole, johon ei tulisi hunajaa!

– Se sopii kahviinkin yllättävän hyvin.

– Ja siitepölyhän on todella trendikästä ja terveysvaikutteista…

– Mulla kuluu 23 kiloa hunajaa vuodessa.

Juuri sopiva kaupunkilemmikki

Kaikki Suomessa näkyvät mehiläiset ovat kotieläimiä: ne eivät pärjää luonnossa. Pääkaupunkiseudulla tarhaus on viime vuosien trendi, mutta mehiläisten muinaishistoria on Suomessa hyvin kaupunkilainen. Ensimmäistä tarhaa piti 1760-luvulla piispa Mennander Turun akatemian pihalla. 1800-luvun puolella mehiläisiä alettiin hoitaa maaseudulla, jossa sadot kasvoivat saman tien huimasti. Toisen maailmansodan jälkeen mehiläisiä pidettiin taas monella kaupunkilaispihallakin: kun sokeri oli kortilla, hunajalla oli kysyntää.

1800-luvun mehiläiset olivat samaa italialaista rotua kuin nämä, jotka nytkin surraavat kurssilaisten ympärillä. Hyvämaineista, ei äkäistä porukkaa, juuri sopivia vaikka espoolaisille.

– Kyllä pölytys on nykyään ykkössyy mehiläistarhaukseen. Jos on vaikka marjatila ja alkaa tarhata mehiläisiä, sadot pompsahtavat, sanoo Juha Laurila, joka vetää kurssia Merja-Riitan kanssa.

”Juuri nyt mehiläisillä on täällä hyvä maine ja kaikkien sympatiat puolellaan, mutta äkkiä se menetetään.”

Muuten mukavissa ja hyödyllisissä mehiläisissä on vain se hankaluus, että niitä pitää jaksaa hoitaa. Täytyy lisätä kennoja, jotta uusille asukkaille riittää tilaa. Täytyy ruokkia talvella, täytyy puhdistaa kehikot linkouksen jälkeen. Täytyy miettiä punkkitorjuntaa. Sellaisellekin bisnekselle olisi varmasti jo pääkaupunkiseudulla tilausta, että joku kiertäisi autolla huoltamassa mehiläispesiä vähän niin kuin firmojen kahviautomaatteja. Ilman huolenpitoa voi käydä niin, että mehiläiset päättävät lentää pesästä etsimään parempia oltavia.

– Sitä ei halua kukaan, että ne lentäisivät porukalla Stockmannin ovesta sisään ja alkaisivat parveilla keskipylväässä. Kaupunkitarhauksessa pitää olla tarkkana – juuri nyt mehiläisillä on täällä hyvä maine ja kaikkien sympatiat puolellaan, mutta äkkiä se menetetään, Merja-Riitta miettii.

Mehiläistarhauskaan ei ole aivan ilmainen harrastus. Alkuun, yhden pesällisen ja tarvikkeiden omistajaksi, pääsee ehkä viidelläsadalla eurolla. Sitten tarvitaan vielä vähän varastotilaa, viitseliäisyyttä, sitoutumista... mutta vastineeksi pääsee osaksi kestävää kehitystä, ja voihan hunajalla tienatakin!

Monikukka vai laji?

Vuosi 2016. Terrorismin, Trumpin, Brexitin ja vaikka miten monen ikävän asian vuosi. Tiesittekö, että se oli myös historiallisen surkea hunajavuosi Suomessa? Satoi juhannuksesta alkaen, ja horsma paleltui jo alkukeväästä. Se on mehiläisille tärkeä loppukesän mesikukka, eikä siitä herunut viime vuonna juuri mitään.

 


Ahkerat ystävämme, säyseää italialaista rotua.
Ahkerat ystävämme, säyseää italialaista rotua.

 

Mehiläistarhaaja katselee rikkaruohoja eri silmällä kuin muut. Voikukassa ja horsmassa hän näkee arvokkaita mesikukkia, ojanvarren pajukoissa siitepölyä ja proteiinia, jotka räjäyttävät keväällä mehiläiskauden käyntiin.

Entäs tavallinen hunajansyöjä? Hän huomasi viime vuonna korkeintaan, että kotimaisen hunajan hinta nousi. Hän ei varmasti osaa myöskään sanoa, maistuuko purkissa apila vai rypsi. Se olisi hankalaakin: jos ostaa kaupasta kotimaista hunajaa perinteisessä, keltaisessa Kuningatar-purkissa, saa monikukkahunajaa. Siihen on lingottu samalla kertaa koko lyhyt kesä, kaikkine kukkineen.

Kaupunkilaishunaja maistuu erilaiselta kuin maalaishunaja.

Mutta hunajan kanssa voi nykyään jo hifistellä, jos haluaa – jotkut tarhaajat tarjoavat lajihunajaa. Se on tarhaajan taidonnäyte, jossa tarkalla ajoituksella ja pesien sijoittelulla saadaan mehiläiset tekemään hunajaa pelkästään tietystä kukasta. Viime vuoden Suomen parhaana hunajana palkittiin muhoslaisen Raimo Tervolan tarhan puolukkahunaja. Raimon mehiläiset ovat tuoneet voiton Muhokselle monena vuonna.

– Puolukkahunaja on kyllä hyvää, vahvistaa kurssilainen Esa Martiskainen.

Esa on käynyt Stadin tarhaajien hunajatasting-illassa ja innostunut itsekin lajihunajista. Hän aikoo kokeilla vadelmahunajan tarhaamista, kunhan ensimmäiset omat mehiläiset pääsevät kunnolla hommiin.

– Meillä on tontin ympärillä useampi hehtaari vadelmapuskia hakkuuaukealla, ja vadelmahunajan mausta tykkään todella paljon. On niitä muitakin hyviä. Mikä se oli, mikä haisi vähän navetalle, mutta maistui mahtavalle?

– Tattarihunaja! toteaa Tarmo vierestä.

Kaupunkilaishunaja maistuu vähän erilaiselta kuin maalaishunaja. Kadunvarsien lehmuksista tulee tunnistettavan minttuinen ominaismaku, ja kaupunkien kukkaistutuksissa on eri aromeja kuin luonnonkukissa.

Kohti kesää

– Mitä tää vahalla peitetty sitten on, vanhaa talviruokaa?

– Ei mitään käryä. Ei se vielä voi hunajaa olla.

– Tää on mettä, mikä kiiltelee, siitähän ne vasta alkaa haihduttaa hunajaa.

Ensimmäisestä pesäkäynnistä on kulunut viikko, ja nyt kurssilaiset ovat omillaan. Esa, Tarmo ja Anu ovat tulleet tarkistamaan pesätilanteen Merja-Riitan lähettämien ohjeiden mukaan. Periaatteessa kaiken pitäisi olla helppoa: kurssia on käyty viime syksystä lähtien, Youtube-tutoriaaleja on katsottu, viime viikon pesäkäynti on tuoreessa muistissa – mutta silti on eri asia joutua tositoimiin mehiläisten suristessa ympärillä kuin katsella vierestä. Mikä tuo outo reikä kennossa nyt on? Miten kehikko onkin niin tiukasti kiinni laatikon reunassa? Miksi verkkohattu lörvähtää koko ajan naamalle?

Alkusähläämisen jälkeen Merja-Riitan kysymyslistaan saadaan vastauksia. Munintaa: on, parissa kennossa. Ruokaa ja siitepölyä: on, vaikea sanoa paljon vai vähän. Emo: löydetty. Mehiläisten määrä: vielä mahtuvat, ei tarvitse lisätä uutta laatikkoa.

– Oisko se siinä? Esa miettii ja kaivaa autonavaimet.

Hänen mielessään siintää jo kovasti omien mehiläisten hoito. Uudet marsilaisvarusteet on ostettu, nyt odotellaan vadelma- ja hunajasatoa.

Laura Nerg ja hänen puolisonsa kyllästyivät Suomen kylmään talveen. Nyt oululaispari on muuttamassa runsaaksi puoleksi vuodeksi Espanjan auringon alle.

25-vuotias Laura Nerg ja hänen aviomiehensä Ville ovat jo pidempään haaveilleet ulkomaille muutosta. Toteutus on kuitenkin jäänyt uupumaan, kunnes pariskunta viime helmikuussa kyllästyi Suomen sääoloihin ja teki päätöksen Espanjaan muuttamisesta. Tarkoituksena on asua seitsemän kuukautta Torreviejassa, Costa Blancan alueella.

– Viime talvi oli niin pitkä, kylmä ja synkkä, että alkoi kyllästyttää. Mietimme, että miksei nyt, Laura kertoo.

Aikaisemmin parin ajatuksena oli lähteä ulkomaille töihin. Heistä kuitenkin tuntui, ettei arki ulkomailla olisi tarpeeksi erilaista.

– Ajattelimme, että miksemme vaan säästäisi rahaa ja lähtisi ulkomaille ihan lomalle. Lisää innostusta antoi, kun serkkuni oli poikaystävänsä kanssa viime talven maailmanympärimatkalla. Siitä tuli olo, että miksemme mekin pystyisi lähtemään, jos hekin pystyivät.

Laura ja Ville ovatkin helmikuusta saakka säästäneet ja tehneet järjestelyjä muuttoa varten. Lähtö koittaa lokakuun alussa.

Loman tarpeessa

Kylmän talven lisäksi lomantarve vaikutti päätökseen. Laura ei ole vielä koskaan päässyt viettämään palkallista kesälomaa. Aika on mennyt tiiviisti yhteisöpedagogin opintojen ja työnteon parissa.

– Viime talvena olin jo hyvin väsynyt. Aina, kun olen ollut lomalla, olen opiskellut. Ja kun en ole opiskellut, olen ollut töissä. Samalla olen yrittänyt ehtiä harrastamaan.

”Aina, kun olen ollut lomalla, olen opiskellut. Ja kun en ole opiskellut, olen ollut töissä.”

Lauran määräaikainen työsopimus ohjaajana kehitysvammapuolella on juuri päättynyt. Ville puolestaan on päättänyt matkan vuoksi irtisanoutua vakituisesta työstään keittiövuoromestarina.

Pitkä tehtävälista

Työkuvioiden lisäksi on pitänyt selvittää kaikkea asuntoasioista autovakuutukseen. Pariskunnan kaksi koiraa, sekarotuinen Pipsa ja lapinporokoira Pihla, ovat lähdössä mukaan Torreviejaan, mikä on osaltaan lisännyt kohtia tehtävälistaan.

– On vaatinut muutamia eläinlääkärikäyntejä ja soittoja Eviraan, jotta olemme saanut koirille kaikki tarvittavat rokotukset, passit ja sirut kuntoon, Laura luettelee.

– Isoin homma on ollut hankkia kaikki tarvittavat dokumentit sekarotuiselle koiralle.

Koirat vaikuttivat myös päätökseen matkustaa Euroopan halki autolla lentämisen sijaan. Samalla Laura ja Ville saavat autonsa käyttöön myös Espanjassa.

”Oulun omakotitaloon on löytynyt matkan ajaksi vuokralainen ja Torreviejasta puolestaan järjestyi asunto suomalaisen vuokranvälitysfirman kautta.”

Asumisjärjestelyt niin Suomen kuin Espanjankin päässä on jo hoidettu. Oulun omakotitaloon on löytynyt matkan ajaksi vuokralainen ja Torreviejasta puolestaan järjestyi asunto suomalaisen vuokranvälitysfirman kautta. Nyt Laura pyrkii saamaan Suomen-kodin tyhjäksi ennen matkaa: osa tavaroista myydään, osa laitetaan varastoon odottamaan kevättä.

Kaiken kaikkiaan valmistelut ovat Lauran mukaan hoituneet melko vaivattomasti siitäkin huolimatta, että järjesteltävänä olivat myös parin vastikään vietetyt häät.

Hänen mukaansa kunkin asian hoitamiseen on yleensä riittänyt yksi puhelinsoitto.

”En edelleenkään tiedä, olenko muistanut hoitaa kaiken.”

– Pitää muistaa irtisanoa sähkösopimus, jätesopimus ja netti. Ja huolehtia, että puhelinliittymät toimivat ulkomailla ja niin edelleen. En kyllä edelleenkään tiedä, olenko muistanut hoitaa kaiken, Laura nauraa.

Kohde Googlesta

Hektisten viime vuosien jälkeen Laura odottaa Espanjassa asumiselta aikaa ajatella ja nauttia elämästä. Myös harrastusmahdollisuudet ovat liikunnalliselle pariskunnalle tärkeitä. Laura harrastaa ilma-akrobatiaa ja Ville kehonrakennusta.

Urheilun lisäksi pari suunnittelee paikallisen kielen ja kulttuurin opiskelua sekä ympäristöön ja ruokakulttuuriin tutustumista. Laura aikoo kirjoittaa Espanjasta myös blogia, jolle on antanut nimeksi Aurinkoa kiitos! Hän kertookin odottavansa eniten juurikin aurinkoa ja lämpöä.

– Siellä on vuodessa keskimäärin 320 aurinkoista päivää. Se ratkaisi kohteen valinnan.

”Internet osasi kertoa, että Torreviejassa on pieni suomalaisyhteisö, muttei mahdotonta määrää turisteja talvisin.”

Aurinkoisten päivien määrä selvisi googlettamalla. Internet osasi kertoa myös, että Torreviejassa on pieni suomalaisyhteisö, muttei mahdotonta määrää turisteja talvisin.

– Kohde piti valita niin, että siellä on sen verran suomalaisia tai turisteja, että siellä puhutaan englantia. Emme puhu kummoisesti espanjaa, joten emme me voisi mennä asumaan ihan natiiviespanjalaiseen paikkaan, Laura selvittää.

Ennen Torreviejaan päätymistä pari oli asettanut kriteeriksi lämpimän sään lisäksi sijainnin EU-alueella. Kiinnostus Espanjaa kohtaan oli herännyt jo aiemmilla reissuilla.

Kannustusta läheisiltä

Epätavalliseen irtiottoon on Lauran ja Villen lähipiirissä suhtauduttu innostuneesti.

– Ajattelin, että meidän vanhemmat olisivat sillä tavalla, että ”eihän tuollaista voi tehdä”, mutta kaikki ovat sanoneet, että ehdottomasti kannattaa lähteä, että ihan huippu juttu, Laura kertoo.

”Kaikki ovat sanoneet, että ehdottomasti kannattaa lähteä, että ihan huippujuttu.”

Reilu puoli vuotta Torreviejassa on tarkoitus elää säästöjen turvin. Oulun kodista saatavat vuokratulot pariskunta aikoo jättää sivuun kotiinpaluuta varten. Sen kummemmin pariskunta ei ole vielä valmistautunut Suomeen paluuseen.

– Mietimme sitä sitten vasta myöhemmin. Meillä on siihen seitsemän kuukautta aikaa.

Keskenkasvuisia sikoja, en ainakaan minä – ajatteletko sinäkin näin pettäjistä? Kun Salla Nazarenko petti puolisoaan, hän tajusi, että uskottomuuteen voi ajautua kuka vain.

Eräänä päivänä kyllästyin väitteeseen, että seksuaalisuus on Suomessa vapautunutta. Kirjoitin Facebookissa, että seksi varattujen miesten ja naisten kanssa on yhä tabu. Kirjoitin myös, että olen ollut näissä suhteissa osapuolena, niin itse vielä naimisissa ollessani kuin sen jälkeenkin.

Aloitusta seurasi syyllistämisen myrsky: minä halusin seksiä miesten kanssa, joita en ”saisi oikeaan parisuhteeseen”, ja uskottomat miehet ovat sikoja.

Minä puolestani väitin, että pettäjä on useimmiten tavallinen hyvää tarkoittava ihminen, joka haluaa seksiä tai toisenlaista seksiä kuin kotonaan saa eikä pysty puhumaan siitä. Tämän lisäksi kyse voi olla ”vain” seksistä tai yhtä hyvin läheisyyden, hellyyden tai kumppanuuden kaipuusta – jopa kostosta. Mukana voi myös olla lapsuudesta kumpuavaa poissaolevan vanhemman etsimistä tai kapinaa vanhempien moralismia vastaan.

Oma aviollinen uskottomuuteni oli yhdistelmä näitä kaikkia: pikkulapsiarjen kuluttavuutta ja muuta elämän stressiä, naiseen kohdistuvaa seksuaalista kaksinaismoralismia, johon olen koko elämäni törmännyt, sekä sitä, etten ollut vielä löytänyt omaa seksuaalisuuttani.

Kun seksi ja puhe puuttuvat

Psykoterapeutti, kliininen seksologi (NACS) Leena Piikoski tuntee ilmiön. Piikosken vastaanotolla suurin yksittäinen kävijäryhmä ovat pariskunnat, joiden suhteeseen uskottomuus on lyönyt kiilan.

Miksi asia tuntuu niin mahdottoman kipeältä?

– Monet ovat puhuneet parisuhteen alussa tärkeistä asioista, kuten siitä, että uskollisuus on tärkeää. Jossakin vaiheessa puhuminen jää, ehkä seksikin jää, ja jompikumpi ajautuu sivusuhteeseen.

”Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka ovat tunnustaneet, että ei heistä ehkä olekaan yksiavioisuuteen.”

Piikosken mielestä pettämisen takana on aina pelkoa ja häpeää. Häpeää tapahtuneesta ja myös sen huomaamisesta, että ei ehkä olekaan sitä, mitä on toiselle esittänyt.

– Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka ovat vasta pettämisen myötä kyenneet tunnustamaan kumppanilleen, että ei heistä ehkä olekaan yksiavioisuuteen. Loppuelämä yhden seksikumppanin kanssa voi tuntua ahdistavalta. Kyse voi olla siitä, että ihminen ei ole ehkä saanut lapsuudessaan pohjaa turvallisille ihmissuhteille.

Turvattomia ihmisiä on Piikosken mukaan kolmenlaisia: itseriittoisia, takertuvia ja pelokkaita. Itseriittoinen on tottunut selviytymään yksin, hän vähättelee kiintymystä eikä usko, että toinen on saatavilla. Takertuva on sen vastakohta: hän ei usko selviävänsä yksin ja tarvitsee koko ajan toisen apua. Pelokas on elänyt kaoottisissa olosuhteissa, ei luota omaan selviytymiseensä eikä koe maailmaa turvallisena.

– Yksiavioisuushan sinänsä on yhteiskunnan luoma normi, joka ei vastaa kaikkien ihmisten luontaisia seksuaalisia taipumuksia. Bi- ja homoseksuaalisissa suhteissa seksuaalinen yksiavioisuus on vähemmän ehdotonta, heterosuhteissa tämä normi on erittäin voimakas.

Piikosken mielestä tarpeesta tapailla muita pitäisi kertoa kumppanille.

– Jokaisessa pitkässä parisuhteessa tulee eteen tilanne, jossa joku toinen yhtäkkiä viehättää. Siihen pitäisi olla valmistautunut ja pelisäännöt valmiina.

Jatkuvasti uskoton on ylimielinen

Leena Piikosken mielestä jatkuvasti uskoton ihminen nostaa itsensä tehtyjen sopimusten yläpuolelle ja antaa itselleen ylimielisesti luvan käyttäytyä toisin kuin sovittiin.

Salaisuudet, joita erityisesti jatkuva uskottomuus suhteeseen langettaa, ovat läheisyyden ja aidon kumppanuuden este. Miesten ja naisten välillä on tutkitusti eroa siinä, miltä uskottomuus tuntuu. Miehet kokevat erityisesti satunnaisen seksisuhteen uhkaavana, kun taas naista satuttaa miehen mahdollinen läheisyys ja tunneside toisen naisen kanssa.

"Jos seksistä ei keskustella, se epäonnistuu aika varmasti."
"Jos seksistä ei keskustella, se epäonnistuu aika varmasti."

Kaiken kaikkiaan uskottomuus heijastuu aina laajemmalle: lapsiin ja myös toisen osapuolen lähipiiriin.

Omat kokemukseni tukevat tätä. Varattu rakastajani kaipasi usein hellyyttä ja kuulluksi tulemista, ja samaan aikaan salailu ja kaksoiselämä herättivät meissä molemmissa surua ja tuskaa. Varatun halu jatkaa perhe-elämää on kokemukseni mukaan voimakas, ja ajatus avioerosta pelottaa, vaikka seksi olisi suhteessa olematonta. Vain yksi tuntemistani varsin monista sarjauskottomista miehistä on eronnut, loput jatkavat liitoissaan, useimmat myös sivusuhteissaan.

Traumat tulevat makuuhuoneisiin

Leena Piikosken mukaan pettämisessä on usein kyse siitä, että pettäjä on tuntenut itsensä hylätyksi ja kokee emotionaalisen yhteyden katkenneen. Seksi on loppunut tai ei tyydytä, eikä tilanteesta pystytä puhumaan.

– Esimerkiksi monelle naiselle seksuaalisuuden löytäminen on pitkä polku. Mies voi määrittää hitaasti syttyvän naisen vialliseksi. Jos seksistä ei keskustella, se epäonnistuu aika varmasti. Lisäksi toiveemme seksin suhteen ovat erilaisia.

”Meillä on kauhean kapea käsitys siitä, miten esimerkiksi parisuhteessa ollaan.”

Seksistä puhuminen on varsinkin pitkissä parisuhteissa ilmeisen vaikeaa. Piikosken mielestä se selittyy osin sillä, että suomalaiset ovat traumatisoitunut kansa.

– Olemme vieläkin sotatraumaisia. Meillä on kauhean kapea käsitys siitä, miten esimerkiksi parisuhteessa ollaan. Ei saa epäonnistua, mutta ei liikaa onnistuakaan. Ja siinä, missä vaikkapa sadomasokistiset leikit tai sidonta ovat tulleet tavallisemmiksi, yhden seksikumppanin normi sekä käsitys siitä, että vain monogaaminen parisuhde on ”oikea”, on erittäin vahva.

Piikosken mielestä suomalaiset pariskunnat myös keski-ikäistyvät liian aikaisin. Vastarakastuneet keskittyvät talonrakennukseen, uraan ja lastentekoon. Aistien ilot jäävät paitsioon, vaikka juuri niitä ylläpitämällä myös perhe-elämä kukoistaisi. Tilanteeseen, jossa perheessä on pieniä lapsia, väsymystä ja ajoittaista haluttomuuttakin, ollaan valmistauduttu huonosti.

Halujen eriparisuus on lähes sääntö

Tiia Forsström on sekä auktorisoitu seksuaalineuvoja että seksipalvelujen myyjä. Enemmistö hänen miesasiakkaistaan on parisuhteessa eläviä ihmisiä, ja vain ani harva on pystynyt kertomaan kumppanilleen ostavansa seksipalveluja. Forsströmin kokemus on, että halujen eriparisuus on äärettömän tavallista. Monilla on seksiongelmia – ja lähes kaikki luulevat, että muilla ei näin ole.

– Ylipäätään se, että kaikki osa-alueet mätsäisivat saman ihmisen kanssa, on aika mahdotonta.

Forsströmin mukaan hassua on myös se, että puhumme seksistä aivan kuin se tarkoittaisi samaa asiaa kaikille.

– Jos en kerro kumppanille, mitä seksiltä haluan, todennäköisesti en sitä saa.

”Minun seksipalvelujani ostaa moni seksittömässä, mutta muuten hyvässä liitossa elävä mies.”

Forsström ei kuitenkaan pidä halujen ja seksitoiveiden eriparisuutta kuolemantuomiona suhteelle.

– Mitä luovemmin tilanteessa pystyy ajattelemaan, sen parempi. Ammattiapu kuten seksuaalineuvonta tai -terapia voi myös olla tarpeen.

Forsström on erikoistunut fetisseihin ja seksuaalisiin alakulttuureihin. Hänen mukaansa muun muassa kinky-piireissä ihmiset ovat kenties valmiimpia luoviin ratkaisuihin, jotta molemmat saisivat toteuttaa seksuaalisuuttaan.

– Mitä normatiivisemmissa kuvioissa muuten pyörii, sitä vaikeampi asia vaikkapa uskottomuus on, vaikka se on äärettömän tavallista. Minun seksipalvelujani ostaa moni seksittömässä, mutta muuten hyvässä liitossa elävä mies. Heille seksin ostaminen on kompromissi – taloudellinen sopimus takaa sen, että minä en soittele perään tai ettei peliin tule liikaa tunteita.

Osa ei toivu koskaan

Forsström suosittelee kaikille monisuhteisuutta koskevan opaskirjallisuuden lukemista. Kun suhteessa on sovitusti enemmän kuin kaksi osapuolta, on asioista pakko puhua avoimesti, käydä läpi omat tuntemukset ja miettiä, mitä esimerkiksi mustasukkaisuuden takana on. Näihin tilanteisiin sopivat neuvot toimivat Forsströmin mukaan myös monosuhteissa.

Leena Piikosken pariterapiassa niin pettäjä kuin petetty joutuvat töihin. Pettäjän on näytettävä olevansa luottamuksen arvoinen ja petetyn on opeteltava luottamaan.

– Hirveintä on se, että vielä 20 vuoden päästä muistutellaan menneistä tapahtumista. Sekään ei ole reilua, jos toinen joutuu kyttäyspositioon vuosiksi.

– Toisaalta se, että pettäjä sanoo, että ”en petä enää”, ei riitä. On mietittävä sitä, miten suhteesta saisi aukinaisen. Pettäjän tulee ottaa vakavasti toiselle tuottamansa kipu ja pettymys.

"Olen nähnyt upeita pariskuntia, jotka todella käyvät läpi kaiken sen pelon, kivun ja häpeän. Kriisistä voi tulla mahdollisuus."
"Olen nähnyt upeita pariskuntia, jotka todella käyvät läpi kaiken sen pelon, kivun ja häpeän. Kriisistä voi tulla mahdollisuus."

Entä pitääkö uskottomuudesta kertoa? Asiantuntijat varoittelevat automaattisesta avoimuudesta. Tärkeämpää olisi pohtia, onko näennäisen rehellisyyden syynä oma syyllisyys ja omantunnon putsaus vai aito halu uppoutua siihen, miksi syrjähyppy tapahtui.

Leena Piiskosken mielestä ainoa vastaus on vastuunotto.

– Olen nähnyt upeita pariskuntia, jotka todella käyvät läpi kaiken sen pelon, kivun ja häpeän. Kriisistä voi tulla mahdollisuus.

Huonompi mahdollisuus on ikuinen haava. Kaikki eivät toivu uskottomuudesta koskaan.

Oma liittoni kaatui sinänsä vilpittömään yritykseen elää avoimessa liitossa, jossa molemmilla sai olla ulkopuolisia suhteita. Jälkeenpäin sekä minä että ex-puolisoni olemme löytäneet oikeanlaisen tavan elää ja toteuttaa seksuaalisuuttamme – ja jakaa vanhemmuutta.

Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.

Maria Magdalena

Salla petti aviomiestään ja tajusi, että kuka tahansa voi olla uskoton

Vierailija kirjoitti: "Asiantuntijana" tässä on prostituoitu ja pettäjä. Vau! Kannattaa katsoa tarkkaan kenen neuvoja seuraa, eikä nyt ainakaan näiden kahden, jos haluaa terveen parisuhteen. Näissä norminpurkutalkoissa mennään kyllä täysin metsään. Yksiavioisuus on parisuhteen onnistumiselle ehdoton vaatimus eikä pitäisi mennä pettäjän pillin mukaan. Joskus ero on terveempi ratkaisu - ainakin terveempi kuin hyppiä sinne tänne muiden sänkyihin. Avioliitto käsitteenä tulee muuten vahvasti...
Lue kommentti