Outi Berghäll sai tietää vasta isänsä kuoltua tämän vaietusta isosiskosta, Esteristä. 15-vuotiaana Suomen suurimmassa naismurhassa teloitettu täti oli suvun kipein salaisuus. Miten hän vaikutti jälkipolvien elämään?

Toukokuisena iltana vuonna 1918 Hennalan kasarmilla kaikui kohtalokas nimenhuuto.

Osa punavangeista tiesi, mitä oman nimen kuuleminen tarkoitti, ja piiloutui kasarmin rappusten alle. He, jotka eivät tienneet tai keksineet pakopaikkaa, suljettiin kuolemanselleiksi kutsuttuihin huoneisiin, joissa mahtui hädin tuskin kääntymään.

Aamuvarhaisella niihin joutuneet marssitettiin Mustankallion mäelle kaivettujen hautakuoppien reunalle ja ammuttiin. Heidän joukossaan oli todennäköisesti Ester Saloranta, 15-vuotias Turun naiskaartin sotilas.

Juuri enempää tuosta päivästä ei tiedetä. Ei tiedetä, mitä Esterillä oli yllään, mitä hän ajatteli, pelkäsikö hän.

Sisällissota oli juuri päättymässä, ja Länsi- ja Etelä-Suomen punaiset olivat yrittäneet paeta Venäjälle. Suuri osa heistä oli jäänyt kiinni Lahdessa.

Noina toukokuun ensimmäisinä viikkoina Hennalassa tehtiin Suomen suurin naismurha. Teloituksia järjestettiin useita, isompia ja pienempiä. Aihetta tutkineen Marjo Liukkosen mukaan surmansa sai ainakin 224 naista. Suurin osa heistä oli sotilaita.

Nimi paperissa

Lähes 70 vuotta myöhemmin virkatodistuksessa oli yksi nimi, jota kukaan ei tunnistanut. Ester Elisabet Saloranta, syntynyt 22.9.1902 Turussa, kuollut 10.5.1918 Lahdessa. Oli vuosi 1987, ja Outi Berghäll piti sisaruksineen isänsä perunkirjoitusta Turussa. Yhtäkkiä virkatodistuksesta selvisi, että isällä oli ollut isosisko, josta kukaan ei tiennyt.

– Se tuli kaikille yllätyksenä, Outi, 73, sanoo.

– Isä ei koskaan puhunut Esteristä. Hänellä oli kaksossiskot, jotka kuolivat syntyessään. Sen tiesin. Ja veli, joka kuoli keuhkotautiin. Ester oli täysin tuntematon.

Täti säilyi mysteerinä pitkään perunkirjoituksen jälkeenkin. Lisää tietoa sukulaiset saivat vasta, kun sotasurma-arkisto avattiin. Siellä Esterin kuolinsyyn kohdalla luki murhattu.

– Ei ole mitään näyttöä siitä, kuinka syyttömänä tai syyllisenä hänet surmattiin. On vain vahva tunne siitä, että hirveän väärinhän se on ollut.

Esterin kohtalo herätti hämmennystä. Oli täti, josta kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan, eikä ketään, keltä kysyä. Faktoja pystyi etsimään, tunteita ei.

Outin siskontytär Ulla otti Esterin tarinan selvittääkseen. Hän penkoi kirjoja, lehtiä ja arkistoja ja otti yhteyttä tutkijoihin.

Ester syntyi kirvesmiehen ja leipurin tyttäreksi Maariassa Turun lähellä syyskuussa 1902. Perheellä oli pitkä maalaistalo, iso puutarha, liiteri ja sauna. Vanhemmat olivat tiukkoja kasvattajia, hyvin uskonnollisia mutta eivät poliittisia.

Tutkimuksissa selvisi, että Ester työskenteli jo nuorena Hellaksen makeistehtaalla. Kun sisällissota puhkesi, sokeri loppui ja tehdas jouduttiin sulkemaan.

Ester kuului Maarian työväenyhdistykseen, josta hän monen muun tavoin liittyi Turun punakaartiin. Ehkä siksi, että kaveritkin liittyivät. Ehkä aatteen, ehkä hyvän palkan perässä. Turussa naissotilaille maksettiin saman verran kuin miehillekin.

Asian mies

Outi ymmärtää hyvin sen, miksi isä ei koskaan kertonut Esteristä. Isä työskenteli Kuusankoskella, ja paperitehdasyhdyskunnan luokkajako herroihin ja työläisiin oli tiukka. Rajojen yli ei loikittu, ja ystävätkin valittiin omasta luokasta. Outin äidin perhe oli valkoinen ja hyvin saksalaismyönteinen.

– En usko, että isä olisi saanut siellä mitään ymmärrystä. Olisi vaatinut rohkeutta kertoa, Outi sanoo.

Tai ehkä isä ei puhunut, koska halusi itsekin unohtaa tapahtuneen. Outista tuntuu, että Ester ja isä olivat läheisiä. Ester kuoli, kun isä oli vasta 10-vuotias.

– Se on ollut valtava trauma, joka on todennäköisesti jäänyt täysin käsittelemättä. Nykyään liikenneonnettomuudessa paikalla olleetkin viedään kriisiterapiaan. Esterin omaisilla ei ollut mitään. Milloin he ovat edes saaneet tietää?

Paljon Outi kysyisi, jos voisi. Mitä isä tiesi Esterin kohtalosta?

Outin isä oli vähäpuheinen mies, jäyhä varsinaissuomalainen. Ajankohtaisista asioista keskusteltiin, sodasta tai mistään henkilökohtaisesta ei.

Myöhemmin Outille selvisi, että isä liittyi armeijasta päästyään, kymmenen vuotta Esterin kuoleman jälkeen, suojeluskuntaan.

– Se on aika selittämätöntä. On mahdollista, että hän on ollut vihainen punaiselle liikkeelle, joka houkutteli Esterin mukaansa.

Kun Outi sai kuulla Esteristä, kuva isästä muuttui hieman. Hän sai yhden selityksen hiljaisuudelle ja kohtasi kaksi tragediaa – Esterin ja isän. Sen, miten raskaan asian isä oli joutunut pitämään sisällään.

Paljon Outi kysyisi, jos voisi. Mitä isä tiesi Esterin kohtalosta? Milloin hän sai kuulla? Miksi Ester liittyi punakaartiin? Millä mielellä hän lähti kotoa? Miksi isä lähti omassa ajattelussaan niin eri linjoille?

Joskus hiljaiset vuodet harmittavat. Olisiko isä puhunut enemmän, jos Outi vain olisi kysynyt? Nyt on aikaa ajatella, miksi olen tällainen kuin olen.

– Tyypilliseen naiselliseen tapaan sitä syyttää kaikesta itseään. Esteristä en olisi tiennyt kysyä, mutta paljon jäi kysymättä sellaista, mitä olisi voinut, Outi sanoo.

– Yhtäkkiä huomaan, että olen itse suvun vanhin. Keltäs kysyt?

Puolikas silli päivässä

Ester ja joukko muita Turun naiskaartilaisia pidätettiin vapunpäivänä 1918. Hänet tutkittiin, ja repun sisältö kirjattiin pidätyskorttiin. Neljä kirjekuorta, hame, kengät, lakki, kintaat, silkkinauhaa, lakkaa, muistikirja ja henkselit.

Asetta Ester ei tuolloin kantanut, mutta pidätyksen syyksi kirjattiin silti sotilas.

Hennalan punatiiliset kasarmirakennukset sullottiin täyteen vankeja. Satoja ihmisiä samaan huoneeseen – nälkiintyneet, isorokkoiset ja espanjantautiset kaikki sekaisin.

Ensimmäisinä päivinä vangit eivät saaneet vettä tai ruokaa. Kasarmin vesijohdot suljettiin, ja vartijat myivät 10 markalla oikeutta juoda läheisestä joesta. Puut ja nurmikot kaluttiin hengenpitimiksi.

Myöhemmin vangit saivat yhden leivänmurikan ja puolikkaan sillin päivässä. Elintarvikkeista oli pulaa, eikä vangeille annettu edes sitä, mitä leirin varastossa oli.

– Vartijat myivät elintarvikkeita luvatta varakkaille vangeille, Marjo Liukkonen kertoo.

10 000 ihmisen vankileirillä kuoli valtavasti ihmisiä, paljon myös miehiä. Arviot teloitettujen määrästä vaihtelevat reilusta viidestäsadasta neljääntuhanteen. Teloitetut naiset olivat pääosin sotilaita, nuorimmat vasta 14-vuotiaita. Eräs henkiin jääneistä on kertonut, että aamukolmen aikaan heidät vietiin saksalaissotilaiden luo, kuudelta teloitettaviksi. Liukkonen uskoo, että naisia raiskattiin.

Punaiset naissotilaat nähtiin viallisina naisina, jotka piti poistaa.

Oli huonoa tuuria, että Ester joutui juuri Hennalaan. Muilla vankileireillä naissotilaita ei teloitettu samassa määrin. Syynä saattoi olla Hennalassa tuolloin hallinnut Hans Kalmin pataljoona, jonka neuvonantaja Lauri Pihkala oli tunnettu rotuhygieenisestä ajattelustaan.

– Naissotilaat haluttiin päästää päiviltä. Julkisissa kirjoituksissa heitä pilkattiin ja heidät esitettiin vaarallisina, erilaisina kuin muut ihmiset, Liukkonen sanoo.

– Esimerkiksi Ilmari Kianto kirjoitti, että näitä susinarttuja ei saa päästää lisääntymään. Heidät nähtiin viallisina naisina, jotka pitää poistaa.

Mikä näistä nuorista tytöistä teki muiden silmissä niin vaarallisia? Sekö, että he olivat Esterin tavoin itsenäisiä, moderneja tehdastyöläisiä? Vai se, että he osallistuivat miesten hommiin, tekivät jotain muuta kuin naisen tuohon aikaan kuului? Lisäksi heillä oli omaa rahaa, mikä oli tuolloin erittäin harvinaista.

– He olivat tottuneet päättämään itse asioistaan. Eivät ehkä niiata niksauttaneet niin helposti, Liukkonen sanoo.

Outi uskoo, että Esteriin ja muuhun Turun naiskaartiin suhtauduttiin erityisen vihamielisesti, koska he osallistuivat taisteluihin.

– Heistä on ollut helppo puhua pahaa, koska he eivät olleet niitä tuttuja elovenatyttöjä kotikylästä, vaan kaupunkilaisia ja erilaisia. Sellaiset oli paljon helpompi tappaa, Outi sanoo.

Kun Ester pidätettiin, hänen repustaan löytyi Avioelämän kirous -niminen kirja.

– Se oli aika radikaalia siihen aikaan. Jo itsessään riittävä pidätystuomioon, Liukkonen sanoo.

Hiljaisuuden perintö

Monessa suvussa on vaiettu aivan kuten Outin perheessä, sanoo folkloristiikan dosentti Anne Heimo.

Hiljaisuuteen on monta syytä. Sisällissodasta ei saanut samanlaisia sankaritarinoita kuin talvisodasta, ja pienillä paikkakunnilla naapurit saattoivat vaikuttaa toistensa teloituksiin. Elämää oli silti pakko jatkaa, ja vaikeneminen oli yksi selviytymiskeino.

– Toinen on se, että muodostettiin tapahtumista versio, jonka kanssa pystyttiin elämään. Sanottiin, että ne olivat ulkopaikkakuntalaisia, jotka tulivat ja tekivät tämän. Eivät meitä, Heimo sanoo.

Joskus vaikenemisen syyt olivat itsekkäitä: oli helpompi olla ajattelematta, mennä elämässä eteenpäin.

Usein salaisuudet kuitenkin välittyvät, vaikka niistä ei puhuttaisi. Sivulauseista, oudoista kasvoista sukualbumissa, kysymyksistä, jotka johtavat syvään hiljaisuuteen. Isästä, joka itkee, kun Täällä pohjantähden alla tulee televisiosta.

Usein toiset ja kolmannetkin sukupolvet tajuavat, että suvulla on salaisuus, mutta he eivät tiedä, mikä se on.

– Ihmiset jakoivat kyllä kokemuksia omiensa kesken, mutta lapsia hätyyteltiin pois. Sanottiin, että parempi on, ettet kuule. He pystyivät silti aistimaan, että jotain karmeaa on tapahtunut.

Heimon mukaan salaisuuden paljastuminen herättää usein hämmennystä, kiinnostusta tai järkytystä – tapahtumista ja siitä, ettei tiennyt. Osa janoaa tietoa, kokee, että se selventää käsitystä itsestä, perheestä, juurista. Miksi äänestämme aina näin? Miksi olemme tai emme ole tekemisissä juuri näiden ihmisten kanssa?

– Joillain pikkupaikkakunnilla on edelleen perheitä, jotka eivät tervehdi toisiaan, koska he ovat olleet sisällissodassa eri puolilla. Se on aika käsittämätöntä.

Katkera vai lempeä?

Hennalan kasarmin punatiilisiä rakennuksia katsoessa ei uskoisi, miten julmaa historiaa ne ovat todistaneet. Polkupyörät nojaavat seiniin, poluilla on autiota. Lehmuskujan puut heiluvat hiljaa tuulessa.

Outi seisoo mietteliäänä pihalla lähes sata vuotta vankileirin tapahtumien jälkeen.

– Tuon täytyy olla se ikkuna, josta miehet ovat katselleet, kun naiset vietiin teloitettaviksi, Outi sanoo ja osoittaa ullakolle.

– Mutta täällä on liian vehreää ja kaunista. Silloin vangit söivät nälkäänsä kaikki kasvitkin.

Vaikka Outi ja Ester eivät koskaan tavanneet, Hennalan tapahtumat ovat vaikuttaneet Outiinkin. Hänen isänsä menetti siskon ja koki kaksi traumaattista sotaa.

– Ne asiat ovat vaikuttaneet minuunkin. Mahdotonta sanoa, että täsmällisesti näin ja näin, mutta siihen kokonaisuuteen, henkiseen ilmapiiriin ja arvomaailmaan, jossa olen kasvanut.

Ehkä isän trauma näkyi jäyhässä kasvatuksessa, jonka Outi sai. Ehkä kiinnostuksena yhteiskuntaa ja politiikkaa kohtaan. Isällä oli tapana puhua asioista palavammin kuin tunteista.

Yhä on perheitä, jotka eivät tervehdi, koska sisällissodassa oltiin eri puolilla.

Kaikki on lopulta kiinni hyvin pienestä. Jos Ester olisi jäänyt henkiin, millainen täti hän olisi ollut? Outin on mahdotonta sanoa.

– Olisiko hänestä tullut vihainen ja katkera, poliittisesti aktiivinen loppuun asti? Vai olisiko hän pitänyt matalaa profiilia? Ollut lempeä ja anteeksiantava? Vaikea sanoa, kun ei tiedä ihmisen perusluonteesta mitään.

Tiedonmuruset kertovat vahvasta nuoresta naisesta. Mutta mikä oli rohkeutta, mikä sitä, että oli pakko puolustaa itseään?

– Jos hän olisi ollut ihan hiirulainen, hän ei olisi lähtenyt. Siirtolaisistakin sanottiin, että rohkeimmat lähtivät. Suurin osa ihmisistä pysyy mieluiten kotona.

Tutkimusten mukaan ikävimmät tarinat eivät välttämättä päädy osaksi sukukertomusta. Sisällissodastakin haetaan usein positiivisia, samaistuttavia esimerkkejä. Harva haluaa identifioitua teloittajaan tai teloitettuun. Vaikka Esterin kohtalo oli pitkään vaiettu salaisuus, sen paljastuminen jälkipolville on tarpeellista, Anne Heimo uskoo.

– Ei niin kauan sitten Suomessakin oli mahdollista se, mitä tapahtuu nyt Syyriassa. Tällaiset tapahtumat on tärkeä muistaa, jotta ne eivät toistuisi.

Jutun lähteinä on käytetty haastattelujen lisäksi Tuomas Hopun kirjaa Sisällissodan naiskaartit sekä Ulla Tapanisen Esteristä tekemää tutkimusta.

Mistä on kyse?

Kun Suomen sisällissota päättyi toukokuussa 1918, valkoinen armeija sulki punakaartilaisia vankileireille. Hennalan vankileiri oli yksi suurimmista.

Leireille joutuneita punaisia teloitettiin. Naisia ammuttiin eniten juuri Hennalassa.

Valtiollinen Suomen sotasurmat 1914–22 -projekti on nimennyt Hennalassa kuolleiksi 2091 ihmistä. Arviot kuolleiden määrästä vaihtelevat kuitenkin suuresti.

Marjo Liukkosen on kirjoittanut kirjan Hennalan naismurhat 1918 (Vastapaino, 2017).

Kuvat
Kaisu Jouppi ja Kansan arkisto