Yön sankarit -kirjan kirjoittaja Teemu Potapoff on tehnyt 20 vuotta töitä ovilla. Nykyään hän työskentelee Ravintola Teatterissa. Kuva: Sami Kilpiö / Sanoma-arkisto
Yön sankarit -kirjan kirjoittaja Teemu Potapoff on tehnyt 20 vuotta töitä ovilla. Nykyään hän työskentelee Ravintola Teatterissa. Kuva: Sami Kilpiö / Sanoma-arkisto

Helsinkiläinen konkaripoke Teemu Potapoff kirjoitti kirjan ovimiehistä. Näin hän vastaa väitteisiin, joita portsareista usein esitetään.

Väite: Kaikki poket ovat ärähteleviä mörrimöykkyjä.

"Jokaisella täysi-ikäisellä ihmisellä on mielipide portsareista, ja se harvoin on kädenlämmin. Heistä joko pidetään tai heitä vihataan. Stereotypia on, että he ovat hiljaisia tuppisuita, jotka ärähtelevät ja muiluttavat ihmisiä ja ovat bodattuja, tatuoituja kaljupäitä. Totta kai sellaisia antiasiakaspalvelijoitakin on, mutta heille ei ole näinä päivinä enää sijaa tällä alalla. Ihmiset vaativat asiakaspalvelua. Se tarkoittaa, että myös portsarin pitää mukautua vaatimuksiin. 90-luvulla tällaisia tuppisuita oli enemmän. Olen itsekin ollut 130-kiloinen ärähtelevä kaljupää, kun aloittelin hommia. Ajattelin, että portsarin pitää olla sellainen. Mutta ikä tuo pelisilmää ja aika muuttaa. Nykyään pelaan työpaikkani Ravintola Teatterin sääntöjen mukaan. Olen luonteeltani kiltti ja kiva, sympaattinen supliikkikaveri, joten olen mielelläni sellainen töissäkin. Mutta ei kontulalaisessa pubissa tai Juupajoella baarissa voi olla samanlainen."

Väite: Poket seisottavat ihmisiä tahallaan "mainosjonoissa".

 "Mainosjonojen pitäminen on sellainen ihmeellinen urbaani myytti. Minkä helvetin takia? Eihän se tuota talolle rahaa. Sehän on koko ajan myynnistä pois. Miten ihmiset edes ovat saaneet tällaisen ajatuksen päähänsä? Mikäli asiakkaita ei ole, ei meilläkään ole mitään virkaa."

Väite: Poket ovat vähän kuin pappeja tai psykologeja. He näkevät kaiken, mutta ovat vaiti.

"Yössä näkee sellaista, mitä asiakkaat eivät halua, että nähdään. Meillä on minun nähdäkseni jonkinlainen vaitiolovelvollisuus. Alalla on kirjoittamaton sääntö: mikä tapahtuu ravintolassa, se jää ravintolaan. Jos sellaisista jutuista höpöttelee, saa nopeasti kenkää."

Väite: Naisista ei ole pokeiksi.

"Siinä tulee vastaan fyysiset rasitteet. Esimerkiksi (Poliisit-sarjassa esiintynyt) Marianne Kiukkonen on tehnyt töitä ovella, mutta hän on poikkeus – kovempi ja tykimpi kuin viisi jätkää. Mitä nainen tekee, kun humalainen tai mahdollisesti jopa muissa päihteissä oleva asiakas tulee silmille? Muutamalla täysikokoisella, vahvalla äijälläkin on pitelemistä siinä tilanteessa. Ikävä kyllä naisten osuus järjestyksenvalvontahommissa painottuu narikkapuolelle."

Väite: Jos mokaat kerran, portsari muistaa sinut ikuisesti, eikä baariin enää ole asiaa.

"Hyvät asiakkaat muistetaan hyvässä: herrasmiehinä tai -naisina. Tällaisten kanssa voi kehkeytyä vaikka ystävyyssuhde. Sellaiset, jotka tappelevat ja perseilevät, muistetaan – ja heidät muistetaan hyvin. Heitä pyydetään etsimään toinen paikka. Mitä taas tulee kännisekoiluun? Siihenhän jokainen on syyllistynyt. Ei sellaisia muisteta. Se on kunnioitettavaa, että moni tulee seuraavana viikonloppuna pyytämään anteeksi menneitä tekojaan. Jos tullaan rehellisesti ja reilusti myöntämään tekonsa, asia on sillä taputeltu. Suurin osa asiakkaista käyttäytyy hyvin. Ihmiset ovat nykyään sivistyneitä."

Väite: Suomessa ovimiehiä ei kuulu tipata.

"Minä maksan itse hyvästä palvelusta jopa lounasravintolassa. Jätän aina ovimiehelle ja narikkaan rahaa, koska saan yleensä hyvää palvelua. Mutta saavatko ovimiehet tippiä? Eivät. Muovirahan aikana kenelläkään ei ole käteistä. Se on katoava kansanperinne. Vielä 10–15 vuotta sitten tippiä on saanut aivan eri tavalla."

Yön sankarit

Teemu Potapoffin ja valokuvaaja Julius Konttisen kirja Yön sankarit – Kasvoja punaisen köyden takaa (Docendo) ilmestyi syyskuussa. Kirjaa varten haastateltiin tunnettuja ovimiehiä ympäri Suomea, ja siinä tarinansa kertovat muun muassa Cheekin kaksosveli Jere Tiihonen ja Hyvinkään ammuskelun todistanut portsari.

– Halusin kirjoittaa kirjan, jossa kerrotaan, millainen ihminen kyltin takana on, eikä ainoastaan sitä, mitä ovella tapahtuu, Potapoff selittää. Hän on tehnyt töitä kaksikymmentä vuotta ovella.

Tee Me Naisten eeppinen kaupunkivisa ja selvitä, oletko karavaanaritason Suomi-tietäjä.

Viihdytkö tutuissa nurkissa vai tunnetko jokaisen niemennokan ja notkelman? Olemme koonneet kymmenen kuvaa suomalaisista ikoneista ja monumenteista, jotka liittyvät johonkin tiettyyn suomalaiseen kaupunkiin.

Osaatko yhdistää kuvan oikeaan kaupunkiin?

 

Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg
Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg

Lyhyydestä voi olla myös harmia, mutta paljon hauskempaa on keskittyä niihin hyviin puoliin.

Jalat eivät yllä bussissa lattialle, farkkujen lahkeet ovat aina liian pitkät ja usein tuntuu, että ne kivoimmat vaatteet on sijoiteltu kaupassa ihan katon rajaan. Muun muassa tällaisia asioita lyhyet ihmiset kohtaavat lähes päivittäin.

Saman tietää myös Putous-tähti Kiti Kokkonen, 43, joka on vain 150 senttimetriä pitkä. Tai oikeastaan enää 148,5-senttimetriä: Kokkonen kertoo lyhentyneensä viime vuosien aikana.

– Olin joskus 150-senttimetriä pitkä, mutta olen jotenkin tullut siitä alaspäin – tai lyhentynyt. En tiedä, jatkuuko tämä vielä, Kokkonen nauraa.

Kokkosen pituus on aina ollut huumorin väännön kohteena, ja esimerkiksi viime lauantain Putous-jaksossa Kokkonen nähtiin 191-senttimetriä pitkän Roope Salmisen kahvikupin alustana sekä jääkaappiin ahtautuneena.

Lue myös: Kuka Suomi-julkkis on kanssasi samanpituinen? Katso yli 150 nimen listasta

Arkielämässään Kokkonen kuulee paljon vitsejä tai kommentteja siitä, kuinka näppärää on käyttää häntä käsinojana tai kuinka hänen lyhyytensä jaksaa yllättää joka kerta. Yleensä vitsailu ei haittaa, mutta välillä lyhyyden jatkuva alleviivaaminen ärsyttää.

”Lyhyyteni on asia, mistä muut helposti vitsailevat.”

– Itse en usein tee lyhyydestäni numeroa, mutta se on asia, josta muut helposti vitsailevat. Yleensä muiden vitsailu menee vain ohi, kun olen niin tottunut siihen. Välillä on tosin sellaisia hetkiä, että ihmetyttää, miksi keskitymme ihmisissä niin paljon tällaisiin asioihin. Eli välillä vähän ärsyttää, Kokkonen sanoo.

Lyhyelle sattuu ja tapahtuu

Lyhyeeseen varteen voi liittyä kuitenkin monta erikoista ja hauskaakin sattumusta. Niitä Kokkosella todella riittää.

– Kun olin nuori, yksi poika jätti minut sen vuoksi, että olin niin lyhyt. Hän ihan sanoi, että tämä ei nyt toimi, koska hän on niin pitkä ja minä niin lyhyt, Kokkonen nauraa.

”Minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke.”

– Olen kyllä useita kertoja myös hävennyt pituuttani. Kun esimerkiksi olen ollut haastateltavana, minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke. Siitä tulee vain jotenkin typerä olo.

Onneksi useimmat kokemukset lyhyydestä ovat lopulta positiivisia.

– Näin lyhyenä mahtuu hyvin kaikkiin pieniin tiloihin, ja hyvin harvoin tarvitsee pelätä sitä, että löisi päänsä johonkin. Lisäksi caprihousut ovat pitkät housut ja voi ostaa lastenvaatteita, jotka ovat usein tosi kivoja, Kokkonen sanoo.

”Minulta ei kysytty lippua, koska olin saman pituinen kuin tarhalapset.”

– Metrossa olen pari kertaa unohtanut ostaa lipun. Kaksi kertaa on käynyt niin, että kun lipuntarkistajat ovat tulleet, on kohdalle osunut tarharyhmä ja olen ajautunut jotenkin sen keskelle. Minulta ei kysytty lippua, koska olin melkein samanpituinen kuin tarhalapset, eli olen varmaan jotenkin näyttänyt olevan osa tarharyhmää ja välttynyt niin tarkastusmaksulta.

Vielä muutama vuosi sitten bussisakin Kokkoselta saatettiin kysyä, tuleeko aikuisten vai lasten lippu. Vähän hävettää, mutta enemmän naurattaa.