Pikavipit tulivat vuonna 2005, nyt ne halutaan kieltää. Lappeenrantalainen Iina, 22, on kiellon kannalla, hänelle vipeistä kertyi äkkiä 10 000 euron velka.

Shutterstock

Meneillään on alkuvuosi 2006. Oriveden kaupungin talous- ja velkaneuvoja Kirsti Lattunen käy asiakkaansa kanssa läpi tilitapahtumia. Tukalalta näyttää. Lainaa, kulutusluottoa, menot kasvamaan ja tulot pienenemään päin. Joulukuun tiliotteessa on myös yksi Kirstin mielestä oudon näköinen tapahtuma.

– Mikä tämä tämmöinen on? Kirsti kysyy.

– Se on pikalaina, kuuluu vastaus.

– Ahaa. Oliko sinulla siis jotain ylimääräistä menoa?

– Ei muuten, mutta joulu.

Pikavipit tulevat Kirstille jatkossakin tutuiksi. Vipin ideahan on mahtava: nopea pikkulaina äkilliseen ja tilapäiseen rahapulaan. Satanen, jotta saa käytettyä koiran eläinlääkärissä. Kolmesataa, koska pesukone hajosi ja ilman ei pärjää tilipäivään asti. Vippifirmoillekin taisi tulla yllätyksenä, että osa vippaajista nostaa yhden tai kahden vipin sijasta pikalainoja jopa seitsemänkymmentä kertaa vuodessa.

Mutta kenelle tulee enää yllätyksenä, että pikavipeissä on hurjat korot? Kuka ihme oikein ottaa vippejä ketjussa?

– Kuule, ihan kaikenlaiset ihmiset, Kirsti Lattunen sanoo. Hän neuvoo velkaantuneita Oriveden lisäksi kuudessa muussakin kunnassa.

Ongelmapelaajat tietysti ottavat vippejä, samoin kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavat; he ovat oma ryhmänsä. Lisäksi on nuoria, jotka eivät oikein hallitse rahankäyttöään. He ovat ehkä tottuneet lapsuudenkodissaan mukavaan elintasoon ja järkyttyvät, kun ensimmäisen oman asunnon vuokra viekin suurimman osan tuloista.

Lisäksi on iso joukko ihmisiä, joilla on paljon velkaa, ei yhtään puskurirahaa, ja sitten tulot romahtavat. He ostavat vipeillä ruispaloja ja edamjuustoa ja löytävät itsensä pahasta pulasta.

Pakko vipata

Vuonna 2008 lappeenrantalainen Iina on täyttämässä kahdeksantoista vuotta ja näkee ihanan kämpän. Hän päättää saman tien vuokrata sen ja muuttaa pois vanhempiensa luota.

Vuokra on 500 euroa kuussa, ja opinto- ja asumistuki uppoavat oikeastaan kokonaan siihen. Ruokaan ei meinaa jäädä rahaa, mutta omillaan asumisesta tulee kunniakysymys. Pakko pärjätä, kun kerran läksin! Lastenhoitokeikat auttavat vähän, vanhemmat tai sukulaiset auttaisivat varmasti enemmänkin, mutta Iina on jääräpää eikä pyydä apua.

Iina kokeilee pikavippiä, josta ei tarvitse kertoa kenellekään. Vipin ottaminen osoittautuu ihanan helpoksi – ei tarvitse kuin kännykkä­liittymän ja netin, ja rahat ovat heti tilillä. Kun on maksanut ensimmäisen vipin takaisin, samasta firmasta saa ottaa uuden ja isomman. Jos on avoimia velkoja, pitää etsiä toinen firma, mutta ei se mitään, koska yrityksiä riittää. Iina huomaa pian maksavansa lainoja pois uusilla lainoilla ja tajuaa, ettei touhussa ole järkeä.

– Mutta pelkäsin luottotietojen menettämistä niin paljon, että tuntui, että oli pakko jatkaa.

Puolen vuoden päästä Iina on kymmenien vippien kierteessä. Eräpäivien siirto ei auta, perintätoimistoista puskee kirjeitä. Iina puhuu asioistaan sosiaalitoimistossa ja pääsee velkaneuvojalle.

– Pahin hetki oli se, kun velkaneuvoja kertoi, että joo, tätä on 10 000 euroa korkoineen. Minulla ollut mitään käsitystä siitä, paljonko olin velkaa ja mitä ne korot käytännössä tarkoittivat.

Velkaneuvoja saarnaa vähän muttei kovin paljoa – Iinan tiliotteista nimittäin näkyy, että rahat eivät ole menneet bilettämiseen vaan ruokaan.

Seuraavat kolme kuukautta Iina merkitsee kaikki menonsa ja tulonsa ylös. Se on pakko tehdä, jotta pystyy hakemaan kunnalta sosiaalista luottoa. Iina ei ole kirjanpitäjätyyppiä, mutta hän puree hammasta, keskittyy ja tekee työtä käskettyä. Kauppaan hän menee vain ostoslistan kanssa ja pysyy siinä. Tiliotteessa ei saa näkyä yhtään Seppälää eikä H&M:ää, ja velkaneuvoja suosittelee, että Iina maksaisi kaiken pankkikortilla – jotta olisi varmasti selvää, mihin raha menee.

Neuvoja auttaa soittelemalla perintätoimistoihin ja tekemällä heidän kanssaan maksusuunnitelmat.

– Hän todella osasi auttaa. Kun hän soitti firmoihin, vaihtoehtoja annettiin paljon enemmän. Jos itse yrittää sopia maksujärjestelyä, jokaiseen maksuerään tulee viisi euroa lisäkustannuksia.

Mikä sotku

Velkaneuvoja Kirsti Lattusen mukaan vipit vievät ihmisen helposti solmuun.

– Asiakkaalla saattaa olla kaksi mustaa jätesäkillistä avaamatonta postia pikavippifirmoilta ja perintätoimistoilta.

Pino on voinut kertyä esimerkiksi kahden vuoden ajalta.

– Näin se menee: tulee lasku, jota et pysty maksamaan. Pyydät eräpäivän siirtoa, josta lähetetään oma lasku, ja eräpäivän siirron hinta on 9 euroa. Pian alkuperäinen lasku menee perintään, samoin eräpäivän siirtolasku. Perintäkulut tulevat siihen päälle, ja kohta pelkät eräpäivän siirtomaksut ovat korkoineen 160 euroa.

Lisäongelmia tulee puhelinlaskuista, jotka näyttävät kasvavan pikavippivelkojen kanssa samaa tahtia. Vippeihin liittyvästä tekstariliikenteestä veloitetaan aina muutama euro per viesti. Ja kun joillakin velkaantuneilla on viisikymmentä eri velkojaa, vyyhti voi olla toivoton purettava.

Hirveätä kiskontaa, mutta laillista. Pari vuotta sitten lakia tiukennettiin sen verran, ettei vippejä nykyisin saa ottaa yöaikaan, ja niiden mainoksissa täytyy näkyä myös lainan todellinen vuosikorko. Tiukennukset eivät ole tehonneet.

Ilmeisesti vippejä otetaan enimmäkseen selvin päin. Pitäisikö pikalainat kieltää kokonaan?

– Ehdottomasti, sanoo Kirsti Lattunen.

– Todellakin, sanoo Iina.

– Ainakin alle 20-vuotiailta, hän lisää.

Tänä vuonna eduskuntaan

On selvää, että velkaneuvoja ja vippikierteeseen joutunut haluaisivat räjäyttää koko bisneksen maan päältä, eikä Kuluttajavirastokaan ole niistä mitenkään innoissaan. Mutta että kokoomuslainen kansanedustaja Sampsa Katajakin? Hän on mies, jonka mielestä tuloerot saavat kasvaa vapaasti, mutta silti hän teki eduskunta-aloitteen pikavippien täyskiellosta. Onkohan Sampsalla joku kaveri, joka on joutunut vippikierteeseen?

– Ei se sitä ole. Mutta olin viime laman aikana työharjoittelussa ulosottovirastossa. Siellä näki, mitä ylivelkaantuminen aiheuttaa.

Sampsaa ahdisti nähdä, miten vaikeaa ulosoton asiakkaan oli enää nousta normielämään.

– Pikavippien osalta on samoja merkkejä ilmassa. Jos 20-vuotias nuori hankkiutuu loppuiäkseen ulosottoon, hän on tuomittu samalla harmaan talouden piiriin. Se on kohtuutonta.

Pikavippibisnekseen on ollut hankalaa puuttua, koska vippiyrittäminen on laillinen elinkeino. Lisäksi on tietysti joukko ihmisiä, joille pikavipeistä on hyötyä, ei haittaa.

Sampsa myöntää, ettei vipeistä tule kaikille ongelmaa, mutta hänen mielestään liian monille tulee. Hänen aloitteensa käsitellään eduskunnassa myöhemmin tänä vuonna, ja kävi miten kävi, Sampsa saa varmasti olalletaputuksia ja muutaman velkaneuvojan äänen ensi vaaleissa.

Hän on saanut viime aikoina myös lobbauspuheluita pikavippiyrityksiltä.

– Joitain ihan asiallisia keskusteluja on käyty – ja joitain asiattomia.

Kyllä se tästä

Iina sai sukulaiselta apua ja pääsi pikavippikierteestä voiton puolelle. Sekin auttoi, että hän muutti yhteen poikaystävänsä kanssa. Yhteinen talous oli helpompi pitää tasapainossa. Miehelle Iina ei kertonut veloistaan, vaikka olisi ehkä kannattanut: kun mies valitteli, että Iina ei osallistu tarpeeksi yhteisiin menoihin, tämä päätyi taas ottamaan pikavipin. Toisella kierroksella velkoja ehti kertyä tonnin verran, kunnes tilanne selvisi miesystävälle.

– En ilennyt enää mennä velkaneuvojalle saman asian takia. Vietin yhden päivän soitellen perintäfirmoihin ja kysyin, paljonko tarkalleen olin velkaa mihinkin. Sovin jokaiseen mahdollisimman pienet kuukausierät. Sen jälkeen mies osti ruuat, minä maksoin velkoja.

Iinan viimeisistä pikavippauksista on yli kaksi vuotta. Nyt hän on ulosotossa: pari tuhatta euroa velkaa on odottelemassa ensi syksyä, jolloin lähihoitajaksi opiskeleva Iina saa ryhtyä tekemään keikkatyötä. Velat vähennetään suoraan palkasta, mutta sitten alkaa helpottaa.

Luottotietojen menetyksestä Iina on itselleen vieläkin vihainen. Sellaiset asiat kuin asunnon vuokraaminen ja kännykkäliittymän avaaminen ovat ilman luottokelpoisuutta turhauttavia operaatioita. Sosiaalitoimisto tuli takaajaksi, jotta Iina sai kaupungin vuokra-asunnon. Luottotiedot hän saa takaisin ehkä muutaman vuoden päästä, jos väliaika sujuu ongelmitta. Se luultavasti sujuu: Iina on nykyään taloudenpidossaan niin säntillinen, että Kirsti Lattunenkin hyväksyisi.

– Kun saan rahaa, lasken laskimella, paljonko menee laskuihin ja paljonko jää muuhun. Nykyään sitä jää ehkä kolmekymppiä.

Pitkän aikaa Iina vältteli vanhempiensa tapaamista, koska nolotti liikaa. Vanhempien kommentti oli, että "sinun pitää vaan näköjään oppia kaikki kantapään kautta".

– Oppihan sitä tietysti. En aio enää ikinä velkaantua mistään, paitsi jos nyt joskus on joku asuntolaina.

Mielenterveyden ongelmista puhuminen ei ole nyyhkyttämistä, oli diagnoosi mikä tahansa. Milloin ymmärrämme lopettaa kiistelyn siitä, kuka sairastaa oikein?

Viime vuosien aikana lievemmät mielenterveysongelmat ovat arkipäiväistyneet. Niistä kehdataan puhua, ne huomioidaan työpaikoilla ja kynnys hakea apua on madaltunut. On hyvä asia, ettei masennuksesta tai burn outista tarvitse enää potea häpeää.

Suomen psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen sanoi muutama vuosi sitten Ylelle, että avoimuuden lisääntymisestä voi kiittää muun muassa julkkiksia.

– Julkisuuden henkilöt ovat kertoneet masennus- tai sairastumisjaksoistaan, ja ne kaikki lieventävät sitä pelkoa, jota on tunnettu mielenterveysongelmia kohtaan.

Sitten tulee psykiatri, Kellokosken sairaalan entinen ylilääkäri Ilkka Taipale ja töräyttää Helsingin Sanomien haastattelussa, että Kansallisteatterin Masennuskomedia-näytelmän päähenkilön tarina on ”tyypillistä naistenlehden kansikuvakamaa”.

– ’Minulla oli burn out, mutta minä toivuin’. Se on ihan eri asia, jos kansikuvajulkkikset kertoisivat sairastuneensa skitsofreniaan ja toipuneensa vähän, mutta sairastavansa sitä edelleen, Taipale sanoo Helsingin Sanomille ja jatkaa:

– En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät, hän toteaa tehdäkseen asian vielä selkeämmäksi.

”En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät.”

Siinäpä kannustava kommentti kaikille mielenterveytensä kanssa kamppaileville! Julkisuuden henkilö, joka on kohdannut mielenterveyden ongelmia ja saanut niihin mahdollisesti myös diagnoosin ja hoitoa, leimataan nyyhkyttäjäksi. Ikään kuin hän valittaisi turhasta. Jos ei tule verta, ei voi sattua.

Taipaleen kommentti on jatkoa aina silloin tällöin päätään nostavalle väittelylle siitä, kenellä on oikeus valittaa ja kuka on tarpeeksi sairas saadakseen kertoa siitä. Kesällä muun muassa pohdittiin, onko Anna-Leena Härkösen uutuusromaanin päähenkilö ”uskottavasti masentunut”, jos hän käy jumpassa ja elämä näyttää päällisin puolin hyvältä.

Taipale on toki oikeassa siinä, että burn out ja skitsofrenia ovat kaksi eri asiaa, ja hän on tärkeällä asialla vaatiessaan, että vaikeasti mielisairaiden sosiaalinen asema pitää saada kuntoon.

Kummastakaan sairaudesta puhuminen ei silti sulje toista pois. Lievempien mielenterveyden ongelmien esiin tuominen ei ole vakavampia ongelmia väheksyvää, mutta Taipale tulee kyllä nyyhkytyskommentillaan väheksyneeksi kaikkia muita mielenterveyden ongelmia paitsi niitä vaikeimpia.

Aika monelle tulee elämässään vaihe, jolloin mielenterveys joutuu koetukselle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana. Monella se uusii ja osalla kroonistuu.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu elämässään kokemaan. Vaikka häpeä ei enää niin suuri kuin joskus aiemmin, kynnys hakea apua saattaa silti olla korkea. Nyyhkyttäjäksi leimaaminen ei varsinaisesti auta asiaa.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu kokemaan.

Sillä, että mielenterveytensä kanssa vaikka vain väliaikaisestikin kamppaileva uskaltaa hakea ja saa apua jo varhaisessa vaiheessa, voidaan ehkäistä ongelmien pahenemista ja yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia.

Mielenterveyden ongelmat ovat edelleen yleisin työkyvyttömyyseläkkeiden syy. Niiden vuoksi myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on kuitenkin vähentynyt kymmenen vuoden aikana kolmanneksella, vaikka masennustilastot voivat edelleen paksusti.

Voikin kysyä, kuinka suuri merkitys on sillä, että mielenterveydestä on viime vuosina viimein alettu puhua avoimemmin ja että lieviä tai ohimeneviäkään ongelmia ei väheksytä?

Sitä paitsi sen burn outin syvimmässä alhossa saattaa auttaa jo pelkästään tieto siitä, että muutkin ovat tästä toipuneet.

Perhebarometrin mukaan lastenhankintaa lykätään, sillä keskiluokkainen ”Prisma-perheen” elämä ahdistaa. Mitä ihmettä, sehän on ihmisen parasta aikaa!

  1. Virikkeellistä yhdessäoloa. Kun koko perhe lähtee yhdessä Prismaan, saatte viettää ainutlaatuista laatuaikaa yhdessä. Kukaan ei katso televisiota, pelaa pleikkaa tai syvenny mihinkään vuorovaikutusta haittaavaan asiaan, vaan aikaa vietetään yhdessä esimerkiksi maustehyllyä etsien. 
  2. Zen-hetki. Jälkikasvu pysyy paikallaan, kun yhden istuttaa kärryn penkkiin ja loput sinne ruokatavaroiden joukkoon. Ei tarvitse olla silmät tarkkana vahtaamassa, missä pahanteossa kullannuput ovat. Äärimmäisen kätevää ja rentouttavaa ihmiselle, joka ottaa jatkuvasti koppeja päälleen putoavista rohkelikoista.
  3. Vähän kuin Linnanmäki. Prismoissa on usein pienet leikkipaikat. Tai ainakin yksi karuselli, joka pyörii S-etukorttia vinguttamalla. Eli ilmaiseksi! Parasta huvitusta lapsille ja aikuisten lompakoille.
  4. Aina valitetaan, miten ”aika kuluu niin nopeasti”. Prismassa ei kulu.
  5. Olosuhteet ovat optimaaliset. Saa olla lämpimässä, tuulensuojaisessa ja kirkkaasti valaistussa paikassa, jossa ilmastointi pelaa. 
  6. Apu on lähellä. Nälän iskiessä ruoka on lähellä. Jos housut repeävät, uudet vaan kehiin. Mitä Prismasta ei saa, sitä ihminen ei tarvitse.
  7. Näkee tuttuja. Kun viettää tarpeeksi aikaa jättimarketeissa, huomaa ilokseen/yllätyksekseen, että vastaan alkaa kävellä tuttuja. Joskus aikaisemmin nähtiin ehkä baarissa, mutta hyvin ne kuulumiset saa huikattua kylpypyyhelaarinkin yli. Tästä syystä ei todellakaan kannata lähteä Prisma-radalle missään puutarhavaatteissa, vaan vähän pitää panostaa.
  8. Välillä voi irrotella. Kun elää Prisma-perheen elämää, irrottelu on kaiken lisäksi älyttömän helppoa! Ristely Ruotsiin, kylpyläloma Flamingossa tai sitten ihan vain viaton "Mentäisiinkö sittenkin cittariin?", tuovat jännitystä arkeen. Vaikka vähän hevi-hyllyllä revittelisi, on tämä huvi hirveän paljon halvempaa kuin esimerkiksi kahden ihmisen lentoliput Balille. Muista tämä!
  9. Eikä niistä Balin lipuista muuten saisi mitään bonuspisteitäkään. Muista sekin! Miksi me puhumme koko ajan Balista?