Pikavipit tulivat vuonna 2005, nyt ne halutaan kieltää. Lappeenrantalainen Iina, 22, on kiellon kannalla, hänelle vipeistä kertyi äkkiä 10 000 euron velka.

Shutterstock

Meneillään on alkuvuosi 2006. Oriveden kaupungin talous- ja velkaneuvoja Kirsti Lattunen käy asiakkaansa kanssa läpi tilitapahtumia. Tukalalta näyttää. Lainaa, kulutusluottoa, menot kasvamaan ja tulot pienenemään päin. Joulukuun tiliotteessa on myös yksi Kirstin mielestä oudon näköinen tapahtuma.

– Mikä tämä tämmöinen on? Kirsti kysyy.

– Se on pikalaina, kuuluu vastaus.

– Ahaa. Oliko sinulla siis jotain ylimääräistä menoa?

– Ei muuten, mutta joulu.

Pikavipit tulevat Kirstille jatkossakin tutuiksi. Vipin ideahan on mahtava: nopea pikkulaina äkilliseen ja tilapäiseen rahapulaan. Satanen, jotta saa käytettyä koiran eläinlääkärissä. Kolmesataa, koska pesukone hajosi ja ilman ei pärjää tilipäivään asti. Vippifirmoillekin taisi tulla yllätyksenä, että osa vippaajista nostaa yhden tai kahden vipin sijasta pikalainoja jopa seitsemänkymmentä kertaa vuodessa.

Mutta kenelle tulee enää yllätyksenä, että pikavipeissä on hurjat korot? Kuka ihme oikein ottaa vippejä ketjussa?

– Kuule, ihan kaikenlaiset ihmiset, Kirsti Lattunen sanoo. Hän neuvoo velkaantuneita Oriveden lisäksi kuudessa muussakin kunnassa.

Ongelmapelaajat tietysti ottavat vippejä, samoin kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavat; he ovat oma ryhmänsä. Lisäksi on nuoria, jotka eivät oikein hallitse rahankäyttöään. He ovat ehkä tottuneet lapsuudenkodissaan mukavaan elintasoon ja järkyttyvät, kun ensimmäisen oman asunnon vuokra viekin suurimman osan tuloista.

Lisäksi on iso joukko ihmisiä, joilla on paljon velkaa, ei yhtään puskurirahaa, ja sitten tulot romahtavat. He ostavat vipeillä ruispaloja ja edamjuustoa ja löytävät itsensä pahasta pulasta.

Pakko vipata

Vuonna 2008 lappeenrantalainen Iina on täyttämässä kahdeksantoista vuotta ja näkee ihanan kämpän. Hän päättää saman tien vuokrata sen ja muuttaa pois vanhempiensa luota.

Vuokra on 500 euroa kuussa, ja opinto- ja asumistuki uppoavat oikeastaan kokonaan siihen. Ruokaan ei meinaa jäädä rahaa, mutta omillaan asumisesta tulee kunniakysymys. Pakko pärjätä, kun kerran läksin! Lastenhoitokeikat auttavat vähän, vanhemmat tai sukulaiset auttaisivat varmasti enemmänkin, mutta Iina on jääräpää eikä pyydä apua.

Iina kokeilee pikavippiä, josta ei tarvitse kertoa kenellekään. Vipin ottaminen osoittautuu ihanan helpoksi – ei tarvitse kuin kännykkä­liittymän ja netin, ja rahat ovat heti tilillä. Kun on maksanut ensimmäisen vipin takaisin, samasta firmasta saa ottaa uuden ja isomman. Jos on avoimia velkoja, pitää etsiä toinen firma, mutta ei se mitään, koska yrityksiä riittää. Iina huomaa pian maksavansa lainoja pois uusilla lainoilla ja tajuaa, ettei touhussa ole järkeä.

– Mutta pelkäsin luottotietojen menettämistä niin paljon, että tuntui, että oli pakko jatkaa.

Puolen vuoden päästä Iina on kymmenien vippien kierteessä. Eräpäivien siirto ei auta, perintätoimistoista puskee kirjeitä. Iina puhuu asioistaan sosiaalitoimistossa ja pääsee velkaneuvojalle.

– Pahin hetki oli se, kun velkaneuvoja kertoi, että joo, tätä on 10 000 euroa korkoineen. Minulla ollut mitään käsitystä siitä, paljonko olin velkaa ja mitä ne korot käytännössä tarkoittivat.

Velkaneuvoja saarnaa vähän muttei kovin paljoa – Iinan tiliotteista nimittäin näkyy, että rahat eivät ole menneet bilettämiseen vaan ruokaan.

Seuraavat kolme kuukautta Iina merkitsee kaikki menonsa ja tulonsa ylös. Se on pakko tehdä, jotta pystyy hakemaan kunnalta sosiaalista luottoa. Iina ei ole kirjanpitäjätyyppiä, mutta hän puree hammasta, keskittyy ja tekee työtä käskettyä. Kauppaan hän menee vain ostoslistan kanssa ja pysyy siinä. Tiliotteessa ei saa näkyä yhtään Seppälää eikä H&M:ää, ja velkaneuvoja suosittelee, että Iina maksaisi kaiken pankkikortilla – jotta olisi varmasti selvää, mihin raha menee.

Neuvoja auttaa soittelemalla perintätoimistoihin ja tekemällä heidän kanssaan maksusuunnitelmat.

– Hän todella osasi auttaa. Kun hän soitti firmoihin, vaihtoehtoja annettiin paljon enemmän. Jos itse yrittää sopia maksujärjestelyä, jokaiseen maksuerään tulee viisi euroa lisäkustannuksia.

Mikä sotku

Velkaneuvoja Kirsti Lattusen mukaan vipit vievät ihmisen helposti solmuun.

– Asiakkaalla saattaa olla kaksi mustaa jätesäkillistä avaamatonta postia pikavippifirmoilta ja perintätoimistoilta.

Pino on voinut kertyä esimerkiksi kahden vuoden ajalta.

– Näin se menee: tulee lasku, jota et pysty maksamaan. Pyydät eräpäivän siirtoa, josta lähetetään oma lasku, ja eräpäivän siirron hinta on 9 euroa. Pian alkuperäinen lasku menee perintään, samoin eräpäivän siirtolasku. Perintäkulut tulevat siihen päälle, ja kohta pelkät eräpäivän siirtomaksut ovat korkoineen 160 euroa.

Lisäongelmia tulee puhelinlaskuista, jotka näyttävät kasvavan pikavippivelkojen kanssa samaa tahtia. Vippeihin liittyvästä tekstariliikenteestä veloitetaan aina muutama euro per viesti. Ja kun joillakin velkaantuneilla on viisikymmentä eri velkojaa, vyyhti voi olla toivoton purettava.

Hirveätä kiskontaa, mutta laillista. Pari vuotta sitten lakia tiukennettiin sen verran, ettei vippejä nykyisin saa ottaa yöaikaan, ja niiden mainoksissa täytyy näkyä myös lainan todellinen vuosikorko. Tiukennukset eivät ole tehonneet.

Ilmeisesti vippejä otetaan enimmäkseen selvin päin. Pitäisikö pikalainat kieltää kokonaan?

– Ehdottomasti, sanoo Kirsti Lattunen.

– Todellakin, sanoo Iina.

– Ainakin alle 20-vuotiailta, hän lisää.

Tänä vuonna eduskuntaan

On selvää, että velkaneuvoja ja vippikierteeseen joutunut haluaisivat räjäyttää koko bisneksen maan päältä, eikä Kuluttajavirastokaan ole niistä mitenkään innoissaan. Mutta että kokoomuslainen kansanedustaja Sampsa Katajakin? Hän on mies, jonka mielestä tuloerot saavat kasvaa vapaasti, mutta silti hän teki eduskunta-aloitteen pikavippien täyskiellosta. Onkohan Sampsalla joku kaveri, joka on joutunut vippikierteeseen?

– Ei se sitä ole. Mutta olin viime laman aikana työharjoittelussa ulosottovirastossa. Siellä näki, mitä ylivelkaantuminen aiheuttaa.

Sampsaa ahdisti nähdä, miten vaikeaa ulosoton asiakkaan oli enää nousta normielämään.

– Pikavippien osalta on samoja merkkejä ilmassa. Jos 20-vuotias nuori hankkiutuu loppuiäkseen ulosottoon, hän on tuomittu samalla harmaan talouden piiriin. Se on kohtuutonta.

Pikavippibisnekseen on ollut hankalaa puuttua, koska vippiyrittäminen on laillinen elinkeino. Lisäksi on tietysti joukko ihmisiä, joille pikavipeistä on hyötyä, ei haittaa.

Sampsa myöntää, ettei vipeistä tule kaikille ongelmaa, mutta hänen mielestään liian monille tulee. Hänen aloitteensa käsitellään eduskunnassa myöhemmin tänä vuonna, ja kävi miten kävi, Sampsa saa varmasti olalletaputuksia ja muutaman velkaneuvojan äänen ensi vaaleissa.

Hän on saanut viime aikoina myös lobbauspuheluita pikavippiyrityksiltä.

– Joitain ihan asiallisia keskusteluja on käyty – ja joitain asiattomia.

Kyllä se tästä

Iina sai sukulaiselta apua ja pääsi pikavippikierteestä voiton puolelle. Sekin auttoi, että hän muutti yhteen poikaystävänsä kanssa. Yhteinen talous oli helpompi pitää tasapainossa. Miehelle Iina ei kertonut veloistaan, vaikka olisi ehkä kannattanut: kun mies valitteli, että Iina ei osallistu tarpeeksi yhteisiin menoihin, tämä päätyi taas ottamaan pikavipin. Toisella kierroksella velkoja ehti kertyä tonnin verran, kunnes tilanne selvisi miesystävälle.

– En ilennyt enää mennä velkaneuvojalle saman asian takia. Vietin yhden päivän soitellen perintäfirmoihin ja kysyin, paljonko tarkalleen olin velkaa mihinkin. Sovin jokaiseen mahdollisimman pienet kuukausierät. Sen jälkeen mies osti ruuat, minä maksoin velkoja.

Iinan viimeisistä pikavippauksista on yli kaksi vuotta. Nyt hän on ulosotossa: pari tuhatta euroa velkaa on odottelemassa ensi syksyä, jolloin lähihoitajaksi opiskeleva Iina saa ryhtyä tekemään keikkatyötä. Velat vähennetään suoraan palkasta, mutta sitten alkaa helpottaa.

Luottotietojen menetyksestä Iina on itselleen vieläkin vihainen. Sellaiset asiat kuin asunnon vuokraaminen ja kännykkäliittymän avaaminen ovat ilman luottokelpoisuutta turhauttavia operaatioita. Sosiaalitoimisto tuli takaajaksi, jotta Iina sai kaupungin vuokra-asunnon. Luottotiedot hän saa takaisin ehkä muutaman vuoden päästä, jos väliaika sujuu ongelmitta. Se luultavasti sujuu: Iina on nykyään taloudenpidossaan niin säntillinen, että Kirsti Lattunenkin hyväksyisi.

– Kun saan rahaa, lasken laskimella, paljonko menee laskuihin ja paljonko jää muuhun. Nykyään sitä jää ehkä kolmekymppiä.

Pitkän aikaa Iina vältteli vanhempiensa tapaamista, koska nolotti liikaa. Vanhempien kommentti oli, että "sinun pitää vaan näköjään oppia kaikki kantapään kautta".

– Oppihan sitä tietysti. En aio enää ikinä velkaantua mistään, paitsi jos nyt joskus on joku asuntolaina.

Kenenkään ei pitäisi potea murrehäpeää.

Kun uusien tuttavien kanssa keskustellessa käy ilmi, että olen Rovaniemeltä, on kysymyspatteristo yleensä aika samanlainen – porotilanne ja saamen taidot kiinnostavat.

Sama kuin helsinkiläiseltä tiedustelisi Jyväskylän asioita.

Lappilaiseen yhdistetään perusteella helposti sellaisia piirteitä kuin rento, rehti ja rehellinen. On kuulemma hyvä, jos työhaastattelussakin puhhuu vähän korostetusti. Samaa kuulee usein oululaisilta ja itäsuomalaisilta.

Toisaalta, samojen seutujen edustajat ovat Hesassa myös juntteja, junantuomia ja maalaisia. Kiva juttu, joka opetti minua pistämään murteeni piiloon. En häpeä, mistä tulen, vaan sitä, miltä kuulostan.

Esimerkiksi armeijassa oli parempi olla vain osa massaa. Kun mie muuttui määksi, ei porojen perään kysellyt kukaan. Kuittailua ei tarvinnut kuunnella – paitsi silloin, kun soitti kotiväelle. Siellä ei ymmärretty, mikä on spora.

Ikävä juttu on se, että murre ei tullutkaan niin vain takaisin. Kuulemma puheestani ei juurikaan huomaa, että olisin Lapista. Keskusteluissa välttelen minä-sanaa, sillä mikään vaihtoehto ei tunnu omaan suuhun sopivalta. Se on sääli.

Osa identiteetistä tuntuu olevan kadoksissa, kun puhe ei kuulosta omalta. Silloin pitää soittaa kotiin tai kavereille, joiden puhe palauttaa minut takaisin minuksi.

Miksi murre sitten hävettää? Sen kun tietäisin. Vaikka jokaisella murteella on hyvät ja huonot puolensa, etenkään nuorena ei halua erottua joukosta.

Osa identiteetistä tuntuu olevan kadoksissa, kun puhe ei kuulosta omalta.

En ole ainut, joka asian kanssa tuskailee. Savolaisia pidetään kieroina ja hämäläisiä yksinkertaisina. Maalla stadilaiset koetaan puolestaan snobeiksi. Määritelmien paikkansapitävyydestä voi olla montaa mieltä, mutta luonneanalyysi puheenparren perusteella on jokseenkin pikaista toimintaa.

Tälläkin hetkellä moni pakkailee kamojaan kohti uutta kaupunkia, johon työ- tai opiskeluhommat johdattavat. Seura tekee kaltaisekseen, ja veikkaisin, että ensilumeen mennessä olemme saaneet jälleen uusia murrehäpeään sortuneita.

Kokemusasiantuntijana voin kertoa, että häpeä on turhaa. Feikkikieli kuulostaa vain typerämmältä. Murteiden hävitessä yleiskieli on ottanut vallan, ja murteista alkaa tulla kirjaimellisesti katoavaa kansanperinnettä.

Jospa ei annettaisikaan sen tapahtua, vaan oltaisiin ylpeitä juuristamme. Pitkään matkustelleet tietävät, että ulkomailla suomen kuuleminen tuo mukavan kodikkaan olon. Vaikka Alanyassa Matti Nykäsen keikalla sitä ei välttämättä vielä huomaa, niin jossain vaiheessa suomen kieltä alkaa kaivata.

Sama pätee murteisiin jo Suomen sisälläkin.

Etelään läksiessäni minua ohjeistettiin, että murre on vain vahvuus. En uskonut silloin, mutta allekirjoitan sen nyt. Antti Tuisku sen parhaiten osoittaa. Lupaankin ottaa Antista mallia ja alkaa harjoitella murteeni puhumista uudestaan.

Täytyy vain muistaa ohje: Ei hoota joka paikhaan panna, vaikka monheen paikhaan panhaanki.

ADHD on tuonut Riikan elämään masennuskausia ja vakavan shoppailuongelman – mutta myös oman muoti- ja sisustusalan yrityksen, joka työllistää muitakin.

Kun 29-vuotias Riikka Pöllu ryhtyy siivoamaan, hän saattaa yhtäkkiä löytää itsensä järjestämästä CD-levyjään aakkosjärjestykseen. Välillä hän innostuu aivan suunnattomasti kaikesta, toisina hetkinä hän ei taas jaksa ryhtyä mihinkään. 

Sellaista on ADHD-aikuisen elämä.

– Mieheni sanoo usein, että kotona on pahempi kaaos sen jälkeen, kun olen siivonnut, Riikka kertoo.

Riikka sai ensimmäistä kertaa ADHD-diagnoosin noin viisi vuotta sitten. Sitä ennen hän oli kärsinyt keskittymisvaikeuksista ja mielen äkillisistä muutoksista jo vuosien ajan. 

ADHD tunnistetaan useimmiten jo leikki-iässä, kun lapsi käyttäytyy poikkeuksellisen ylivilkkaasti ja lyhytjänteisesti. Aikuisilta se jää herkästi diagnosoimatta. ADHD voi kuitenkin pahimmillaan ajaa arjen kaaokseen – ja parhaimmillaan toimia moottorina mahtaville jutuille.

Riikalla on omakohtaista kokemusta molemmista.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Riikka kokee, että ADHD on auttanut häntä uralla eteenpäin.
Riikka kokee, että ADHD on auttanut häntä uralla eteenpäin.

Shoppailua 15 000 eurolla

Ensimmäiset merkit olivat ilmoilla jo varhain. Riikka ei jaksanut keskittyä koulussa, vaan haaveili ja mietti tuhatta muuta asiaa – ei koskaan sitä, mitä olisi pitänyt.

– En ollut kuitenkaan varsinaisesti ylivilkas, vaan levottomuus oli ennemmin oman pään sisällä, Riikka kertoo.

Vuonna 2013 Riikka meni ensimmäistä kertaa lääkäriin. Testit ehdittiin tehdä, mutta kun Riikka tuli raskaaksi, lääkityksen aloittamista päätettiin lykätä.

Kaksi vuotta myöhemmin testit tehtiin uudelleen ja Riikka aloitti lääkityksen. Se ei kuitenkaan toiminut toivotulla tavalla.

– Lapseni syntymän jälkeen sain aika pahan shoppailuongelman aikaan. Jos olin surullinen, shoppailin, jos olin iloinen, niin shoppailin silloinkin, Riikka kertoo.

– En pystynyt kertomaan ongelmasta kenellekään. Olin ihan varma, että jos perheeni saisi tietää, kaikki jättäisivät minut.

Sitten Riikan äiti löysi tämän kotoa kasan avaamattomia laskuja.

”Olin hyvä kieltämään ongelmia.”

– Varmaan läheiset olivat jotain jo aavistelleet, mutta olin hyvä kieltämään ongelmia. Sovimme lopulta päivän, jolloin avaamme yhdessä kirjeet ja katsomme, mikä tilanne on. Itselläni ei ollut vielä siinä vaiheessa käsitystä, millaisesta summasta olisi kyse, Riikka kertoo.

– Lopulta paljastui, että olin shoppaillut noin 15 000 euron edestä.

Riikka otti velkoja varten lainan. Samalla hän uskalsi myös myöntää itselleen, että tarvitsee apua. Riikka hakeutui silloisen työpaikkansa työterveyshuollon kautta Kelan ADHD-kuntoutukseen.

– Siellä huomattiin, että lääkitykseni on ihan vääränlainen, ja minulla todettiin myös vaikea masennus. Sain lopulta itselleni sopivan lääkkeen, Riikka kertoo.

Vihdoin oikeassa paikassa

Maksaakseen shoppailuvelkansa Riikka alkoi tehdä töitä peräti neljässä eri vaateliikkeessä.

– Olen aina ollut herkkä innostumaan asioista, mutta en ole saanut juuri mitään tehtyä loppuun. Se on ollut perheen ja kavereiden kesken vitsikin, että keksin tuhansia uusia ammattiehdotuksia viikon sisällä. Joskus halusin olla lentäjä, joskus jotain ihan muuta, Riikka muistelee.

– Vakuuttelin aina itselleni, että tämä on se oma juttu, mutta mikään ei kuitenkaan kiinnostanut puolta vuotta tai vuotta kauempaa.

Töiden ohella hän ryhtyi opiskelemaan muotimarkkinointia Helsinki Design Schoolissa.

”Minulla on rohkeutta tehdä nopeita päätöksiä.”

– Tuli ensimmäistä kertaa koskaan sellainen olo, että nyt olen oikeassa paikassa, Riikka sanoo.

Riikka valmistui ja löysi samalla uralleen oikean suunnan. Opintojen kautta hän pääsi harjoitteluun Marimekkoon ja töihin muoti- ja sisustusyritykseen. 

Lopulta hänelle avautui myös yllättävä tilaisuus ryhtyä yrittäjäksi.

– Entinen omistaja soitti ja kysyi, haluaisinko ostaa yrityksen, jossa olin ollut töissä. Oli heti sellainen olo, että tietenkin, mutta kyllä sitä paljon mietittiin. Loppujen lopuksi tein päätöksen ja kaupat nopeasti, alle kolmessa kuukaudessa, Riikka kertoo.

Nyt Kuulto Shop työllistää jo kaksi henkeä. Riikka kertoo, että vuoden aikana myynti on kasvanut ja asiakasmäärät lisääntyneet. Alkuvuodesta 2018 Riikka laajensi myymälää ja otti valikoimiin lasten ja miesten vaatteet. Samalla hän avasi uuden verkkokaupan.

Rohkeus tehdä nopeita päätöksiä

Tanskalaispsykiatri Anders Hansenin julkaisi hiljattain ADHD:ta käsittelevän teoksen, jossa valotetaan erityisesti ADHD:n hyviä puolia. Hänen mukaansa erityisesti yrittäjillä on paljon ADHD-piirteitä.

Riikka uskoo, että hänenkin urakehityksensä on osittain ADHD:n ansiota.

– Erityisesti ongelmanratkaisukykyni on kehittynyt vuosien varrella, kun on pitänyt metsästää niin usein puhelinta ja muita tavaroita, jotka ovat aina hukassa. Minulla on myös rohkeutta tehdä nopeitakin päätöksiä. Se voi toki olla huono asia, mutta myös piirre, joka voi viedä pitkälle, Riikka sanoo.

”Tajusin, että kaikkea ei tarvitse osata heti.”

Nykyään Riikasta tuntuu, että hän voi puhua sairaudestaan avoimesti, vaikka se aiheuttaa edelleen erilaisia hankaluuksia.

– Ennen häpesin ADHD:tä, mutta nyt en halua piiloutua sen taakse. En vaihtaisi mitään kokemuksiani pois. Ne ovat tuoneet minut tähän pisteeseen. ADHD on opettanut minulle paljon itsestäni, Riikka sanoo.