Tämä koivikko ei näytä kovinkaan keväiseltä.
Tämä koivikko ei näytä kovinkaan keväiseltä.

On toukokuu, mutta ulkona näyttäisi olevan ruska-aika. Mihin kevät katosi?

Mitä ihmettä, ikkunoista avautuu masentava näky: koivikko on ruosteenruskea.

Missä on kevään kauneus? Hurmaavan kirkkaina vihertävät hiirenkorvat? Tuliko syksy jo nyt?

– Olen itse katsellut tätä samaa ilmiötä. Yleensä tähän aikaan keväästä koivut ovat oikein kauniin hennon vihreitä. Nyt ne ovat keltaisia ja ruskeita, suorastaan rumia, sanoo tutkija Anneli Viherä-Aarnio Metsäntutkimuslaitokselta.

Viherä-Aarnio ei usko, että puiden ruskea väritys johtuisi kylmistä öistä vaan todennäköisemmin syy löytyy koivujen ylettömästä kukinnasta.

– Koivut ovat täynnä hedenorkkoja, jotka tekevät puiden yleisilmeestä ruskean. Kukinnan edistyessä tulee vallitsevaksi siitepölyn keltainen väri. Sitten kun kukinta on ohi, hedenorkot varisevat maahan. Sen jälkeen ehdimme todennäköisesti nauttia vielä alkukesällä koivujen heleydestäkin, Viherä-Aarnio lohduttaa.

– Kaikkein herkimmän hiirenkorvavaiheen tosin taidamme menettää, koska se ajoittuu aina kukinnan kanssa samaan aikaan.

Koivujen kukinta kestää yleensä noin viikon, mutta kylmä sää saattaa pidentää kukinta-aikaa. Kukintajaksoa pidentää myös se, että rauduskoivu alkaa kukkia noin viikkoa aiemmin kuin hieskoivu, joka puolestaan jatkaa kukintaansa vielä rauduskoivun jälkeen.

– Niinpä joudumme katselemaan noita heteitä vielä ainakin viikon tai kaksi täällä eteläisimmässä Suomessa. Pohjoisempana koivut kukkivat myöhemmin.

Voiko koivujen runsaasta kukinnasta päätellä jotain tulevasta kesästä?

– Kun hedekukinta on runsas, myös emikukinta on yleensä runsasta. Heinä–elokuussa siis lentää oletettavasti myös ennätysmäärä koivun siemeniä. Silloin on edessä uusi siivoamiskausi.

Lue lisää:

Allerginen? Näin pärjäät kevään matkoilla

Allergian siedätyshoito pelotti ja väsytti – mutta kannatti

Vaikka elokuvan kohtaukset eivät ole kovin suunniteltuja, leffa toimii erinomaisesti.

IS TV-LEHTI: Svengijengi ’62 (American Graffiti) valmistui 1970-luvun alussa, jolloin näin sen ensi kertaa. Samaisen vuosikymmenen lopun Suomessa nuorisokulttuuri jakaantui kahtia: oli vain punkkareita ja rokkareita, tai ainakin siltä se teininuoren yksioikoisessa elämässä tuntui.

Jälkimmäinen, torttutukkainen ryhmä, omi ymmärrettävästi American Graffitin, sillä eihän 1960-luvun amerikkalaisuuden ihannointi olisi mitenkään istunut punk-aatteisiin eikä etenkään vaatteisiin.

Joskin elokuvan musiikista tehtyä tuplalevyä Original Hits from the Soundtrack of American Graffiti kuunneltiin kavereilta salaa, ja taitaa se edelleen levyhyllystä löytyä.

Nyt elokuvaa voi katsoa ilman minkäänlaisia suotimia ja nauttia sen käheä-äänisen dj:n Wolfman Jackin juontojen matkassa etenevästä musiikista ja nostalgisesta maailmasta, jollaista ei ehkä koskaan ollut olemassa. Siinä mielessä se muistuttaakin Aki Kaurismäen menneisyyden kaihon suotimen läpi katsottuja elokuvia.

George Lucasin toinen ohjaus kuvaa viimeistä villiä kesäänsä viettäviä nuoria, jotka tietävät kaiken kohta muuttuvan, kun valmistautuminen aikuisuuteen alkaa.

Viattomuutta uhkuva Amerikka on vielä toivoa täynnä. Pikkukaupungin katuja toinen toistaan upeimmilla autoilla kruisailevien nuorten maailmassa ei Vietnamin sodasta ollut vielä tietoakaan, ja presidenttien salamurhat siinsivät jossain ankeassa tulevaisuudessa.

Varsinaista juonivetoista tarinaa ei oikeastaan ole, sillä elokuva etenee nuorten parinmuodostusyritysten ja kaikenlaisten pikku kepposten tekemisen virtana.

”Elokuva on edelleen yksi parhaita teinikulttuuria kuvaavia elokuvia.”

Kohtaukset eivät aina ole kovin suunnitellun oloisia. Näyttelijätkin (mm. Richard Dreyfuss, Ron Howard, Paul Le Mat, Harrison Ford) tuntuvat välillä heittävän juttua aivan lonkalta.

Kokonaisuus kuitenkin toimii erinomaisesti. Elokuva on edelleen yksi parhaita teinikulttuuria kuvaavia elokuvia.

Kengännauhabudjetilla, vain vajaalla 800 000 dollarilla pyöräytetty filmi on ollut kuluihinsa suhteutettuna yksi kaikkien aikojen parhaiten tuottaneita elokuvia.

Svengijengi '62, Kutonen to klo 21.00

Maria Veitola muistelee kirjassaan, miten vaikeaa oli saada omat vanhemmat ymmärtämään, että kaikki hänen kaverinsa laihduttivat amfetamiinilla ja Nutriletilla.

Toimittaja Maria Veitola, 45, muistelee uutuuskirjassaan Veitola päihteidenhuuruista nuoruuttaan. Hän kirjoittaa, miten ihanaa 21-vuotiaana oli, kun elämä oli ”pelkkää nousua” ja ”hetkessä elämistä”.

– Joka ilta oli täynnä absurdeja tapahtumia ja hassuja ihmiskontakteja. Minä lörpöttelin ja tanssin niin, että mekot repesivät päältäni ja kengät hävisivät. Mennään yhdelle saattoi venyä kolmipäiväiseksi seikkailuksi, Veitola kirjoittaa.

”Olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen.”

Hän huomasi kuitenkin jossain vaiheessa, että kaikkeen kyllästyy. Klubeilla naamat kävivät tutuiksi, ja bileiden jälkeen yhä useammin tuntui ontolta. 

– Aina välillä minulla on ikävä sitä huumaavaa ja hasardia tunnetta, jonka muistan vanhoilta ajoilta. Sitä tunnetta ostaisin itselleni, jos voisin. Mutta sitä tunnetta en kyllä ostais, kun olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen eikä ole ketään kenelle voisin sanoa: ”Auta. Musta tuntuu, että mä joko sekoan tai kuolen”, Veitola kirjoittaa.

”Söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki.”

Amfetamiinilla ja Nutriletilla laihduttaminen ei ollut epätavallista

Hän muistelee myös erästä reissua Saimaan-mökille vanhempiensa kanssa. Ennen sitä Veitola oli ollut juhlimassa pari päivää putkeen.

– Siellä tutussa mökkisaaren metsässä mustikanvarvut muuttuivat väriseväksi ja hehkuvaksi sotkuksi ja tuntui siltä kuin metsä olisi halunnut imaista mut sisäänsä. Rämmin sieltä metsästä ulos ja itkin holtittomasti.

– Kerroin vanhemmille, että tämä johtuu siitä, kun söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki enkä oo paljon sen jälkeen nukkunut. Äiti ja isä oli kamalan järkyttyneitä, huolissaan ja vihaisia. – – On vaikea saada heitä ymmärtämään, että hei, ei tässä oo mitään ihmeellistä, kaikki mun kaverit laihduttavat amfetamiinilla ja Nutriletilla, se on ihan tavallista.

”Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn.”

Veitola kirjoittaa, että sekä hän itse että hänen ystävänsä elivät parikymppisinä vaihetta, jolloin arki ei välillä riittänyt ja välillä se oli liikaa.

– Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn. Tai eihän niitä tunteita käsitelty. Ne herätettiin, voimistettiin tai turrutettiin. – – Mutta onko mitään surullisempaa fiilistä kuin etsiä jonkun klubin vessan kiiltäviltä pinnoilta, että olisiko jollain jäänyt sinne joku murunen jotain valkoista.

Veitolan mukaan hänen oma päihdetoleranssinsa oli hänen onnekseen niin onneton, että hän itse oli usein se, joka huolehti muista. 

Maria Veitola: Veitola (Johnny Kniga, kirja on juuri ilmestynyt)