Kuva: Shutterstock
Kuva: Shutterstock

Fitness-buumi näkyy jo työelämässä, jossa ulkonäköpaineet lisääntyvät entisestään. – Ihannetyöntekijä on 35-vuotias, hoikka ja sporttinen mies, työelämätutkija sanoo.

Ei riitä, että on kaunis tai komea. On oltava myös maratoonarin kunto ja salilla treenatut lihakset.

Kesällä Alexander Stubb näytti, kuinka pääministerilläkin on aikaa triathlonkilpailuun. Vaikka työ on rankkaa, kunnossa on ­pysyttävä. Ulkonäköpaineet ovatkin työelämässä yhä yleisempiä.

– Ihanne fitness-vartalosta on voimistunut kymmenen viime vuoden aikana, kertoo kehollisuutta työelämässä tutkiva Jaana Parviainen Tampereen yliopistolta.

– Stubbin hoikka mutta lihaksikas vartalo on sellainen, joka näyttää nyt hyvältä.

Työmarkkinat ovat koko 2000-luvun muuttuneet epävarmemmiksi, ja samaan aikaan huoli ulkonäöstä on kasvanut. Jatkuvat yt-neuvottelut korostavat ilmiötä entisestään. Kun yhtä työpaikkaa saattaa hakea sata ihmistä, kohdistuu huomio siihen, miltä kukin heistä näyttää.

– Rekrytoijat tekevät usein päätöksiä perstuntumalta, Jaana Parviainen sanoo.

– He saattavat arvioida ihmisten kykyjä ruumiillisten piirteiden perusteella. Ylipainoinen työnhakija voi ­herättää epäilyn, onko hän riittävän tehokas ja pystyykö hallitsemaan tehtäviään, jos ei pysty hallitsemaan omaa painoaan. Päätelmät voivat olla aika armottomia.

Etsimme tyylikästä putkiasentajaa

Ulkonäköön kiinnitetään yhä enemmän huomiota sellaisillakin aloilla, joilla sillä ei aiemmin ollut merkitystä. Jaana Parviainen vetää tutkimusprojektia The Working Body in the Post-Industrial Economy. Siinä on selvinnyt, että edes putkiremonttia tekevä raksamies ei voi häärätä ihmisten ­kotona minkä näköisenä tahansa. Kun tutkijat haastattelivat Nokian insinöörejä, selvisi, että heitäkin peilikuva ahdistaa.

– Monen työ on yhä enemmän tiimityötä ja neuvottelua. Ihmisten on oltava vakuuttavia ja vietävä ideoitaan eteenpäin. Ulkonäkö on osa vakuuttavuutta, Parviainen pohtii.

Erityinen merkitys ulkonäöllä on markkinointitehtävissä. Tämän sai huomata 34-vuotias tamperelainen Pauliina, joka sai vuosi sitten ylennyksen viestintäpäälliköksi. Aluksi hän meni töihin hupparissa ja tennareissa, mutta jemmasi jakun ja huivin pysyvästi työpaikalle yhden mokan jälkeen.

– Katsoin kalenterista, ettei minulla ole ulkoisia palavereja, ja pukeuduin töihin lökähtäneisiin perusfarkkuihin, likaisiin tennareihin ja joulunvihreään pöllöpaitaan, Pauliina kertoo.

– Juuri silloin toimitusjohtajamme päätti, että minun pitää olla paikalla, kun ­hänelle tulee vieraaksi kunnanjohtajia.

Suomen ulkopuolella ulkonäkö on ollut iso juttu jo pitkään. Esimerkiksi taide­asiantuntija Pauliina Laitinen-Laiho on kertonut, että Lontoon Sotheby’s-huutokaupassa kaikki ovat kuin Kauniista ja rohkeista. Kansainvälisissä taidepiireissä on hänen mukaansa itsestään selvää, että
ulkonäkö on viimeisen päälle huoliteltu.

31-vuotias Anna työskentelee markkinointikoordinaattorina Tukholmassa. Hänestä ulkonäkö­paineet ovat siellä paljon kovemmat kuin ­aiemmassa kotikaupungissa Helsingissä.

– Naiset käyttävät personal trainereita, käyvät kosmetologilla ja
ostavat merkkilaukkuja. Omat paineeni hellittivät, kun sain lapsen kaksi ja puoli vuotta sitten. Enää ei ole aikaa murehtia ulkonäköä. Kaverini eivät tajua, miten voin hengata tukalla, jossa näkyy juurikasvu. Jos minulla olisi huono itsetunto, olisin varmasti sairastunut anoreksiaan täällä asuessani.

Haussa 35-vuotias lihaksikas mies

Jaana Parviaisen mukaan ihanteellinen työnhakija on 35-vuotias hoikka ja lihaksikas mies. Naiset ovat helposti liian nuoria tai liian vanhoja. Parikymppisen on vaikea päästä työhaastatteluun, ja yli 45-vuotiaan naisen on vaikea edetä urallaan, ellei hän jo ole pomo. Yleensä tulotaso on parhaimmillaan 40–50-vuotiaana ja alkaa laskea viidenkympin jälkeen.

51-vuotias Riitta huomasi vuosi sitten hyvinvointialan töitä hakiessaan, että hän on liian vanha.

– En ollut tajunnut olevani vanha, mutta töitä hakiessani ikä olikin este. Kilpailin kolmikymppisten, joka päivä jumpassa käyvien lapsettomien naisten kanssa. Minulle tuli fiilis, että minun ­pitäisi olla paljon trendikkäämpi, Riitta kertoo.

– Kun olin pukeutunut työhaastatteluun kirkkaanvihreään paitaan, rekrytoija alkoi korostaa, että kyseessä on virkamiehen tehtävä. Vaatteeni eivät olleet riittävän virkamiesmäiset. Pahimpia olivat naispomot. He katsoivat nenänvartta pitkin päästä varpaisiin.

Vanheneminen ahdistaa myös markkinointialalla työskentelevää 49-vuotiasta Kristiinaa. Hän on leikkauttanut yläluomensa näyttääkseen nuoremmalta.

– Mitä lähemmäs 50-vuotispäivä ­tulee, sitä enemmän tunnen paineita siitä, että pitää säilyä nuorekkaana ja freesinä. Työpaikan vaihtaminen vaikeutuu, sillä työnantaja palkkaa mieluummin hyvännäköisen ja kokemattomamman nuoren kuin jo vähän rupsahtaneen konkarin. Uskon, että keski-ikäinen mies saa helpommin uuden työpaikan kuin ­samanikäinen nainen.

62-vuotiasta Seijaa ikä ei ahdista, sillä koulutuspäällikkönä hän on jo edennyt hyvään asemaan.

– Jos jäisin työttömäksi, minulla olisi varmasti paineita näyttää nuoremmalta, Seija sanoo.

Hänkin haluaa kuitenkin näyttää virkeältä, ja valitsee työmatkavaatteet tarkkaan. Myös Seijan mielestä ulkonäköpaineet ovat koventuneet vuosien varrella.

– Olen pyöreä itäsuomalainen, mutta ei minun tarvinnut nuorempana ajatella, että se olisi este työllistymiselle.

Olethan kaunis, muttet liikaa

Ulkonäkö vaikuttaa palkkaankin. Amerikkalaistutkimuksissa kauniina pidetyt naiset ansaitsevat kahdeksan prosenttia enemmän kuin naiset keskimäärin, vaatimattoman näköiset neljä prosenttia muita vähemmän.

Komeat miehet ­ansaitsevat neljä prosenttia keskivertomiestä enemmän, rumat miehet kolmetoista prosenttia vähemmän. Myös koolla on väliä: Pitkistä miehistä tulee muita todennäköisemmin johtajia. Yhdysvaltojen presidentit ovat olleet kaikki pitkiä. Barack Obama on 185-senttinen.
Suomessa arvostetaan edelleen luonnollisen näköistä kauneutta. Naisella on syytä olla huoliteltu meikki, vaatteet ja hiukset – mutta liian hyvältä ei saa näyttää.

– Jos on liian hyvännäköinen, epäillään, että on päässyt asemaansa vain ulkonäkönsä ansiosta. Nuoria naispoliitikkoja rangaistaan ulkonäöstä jatkuvasti, Parviainen kertoo.

Suurten kaupunkien ulkopuolella naisillakin on toistaiseksi helpompaa. Riitan kokemuksen mukaan ulkonäköpaineet ovat paljon kovempia pääkaupunki­seudulla kuin pienillä paikkakunnilla. Hän päätyi töihin pieneen kuntaan, jossa paineet ulkonäöstä karisivat ­nopeasti.

– Täällä olen yhtäkkiä nuori, kaunis ja hoikka. Naisilla on töissä mummosandaalit, eikä meikkiä. Jopa minä olen mennyt töihin ilman ripsiväriä, Riitta kertoo.

Huono tukkapäivä ei haittaa

Onneksi kaupungissakin on huolettomia naisia, vieläpä pomoja. 37-vuotias suuressa, kansainvälisessä firmassa työskentelevä Minna kertoo, miten hänen esimiehensä onnistui lieventämään muidenkin
ulkonäköpaineita ja luomaan työpaikalle rennon tunnelman.

– Pomoni on arvostettu ammattilainen ja harvinaisen inspiroiva ihminen – jolla on usein huono tukkapäivä ja vaatteetkin usein vähän niin ja näin. Kassialmamainen habitus ei himmennä hänen valovoimaansa, päinvastoin, Minna kertoo.

– Olen tajunnut, ettei uranaisen uskottavuuden tarvitse olla ulkonäöstä kiinni. Pomoni on hyvin virkistävä esimerkki tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa – ja hyvä muistutus siitä, ettei paineisiin tarvitse alistua.

Toimistonaisen on kuitenkin vaikea heittäytyä omin luvin rennoksi, emmekä voi kaikki muuttaa maalle. Parviaisen mielestä vastaliike on näkyvissä esimerkiksi pelifirmoissa, joissa rentoa meininkiä ­korostetaan.
Perinteinen johtamiskulttuuri on murroksessa, ja uusilla aloilla saa työskennellä ja ­pukeutua eri tavalla. Kuinka sitten kapinoida ulkonäköpaineita vastaan?

– Ratkaisuna tuskin on kieltää ulkonäön merkitystä, tutkija miettii.
Ehkä pitäisi kuitenkin ottaa mallia pelifirmoista ja vetää välillä hupparit niskaan.

Lue myös:

Onko viehättävä ulkonäkö paras tapa menestyä työelämässä?

Silmät ristissä työpaikalle - näin sovitat työn rytmiisi

Parempi palkka puhumalla

Nuoren Hannahin itsemurhan jälkipyykki jatkuu Kolmetoista syytä  -sarjan kakkoskaudella. Kasetit olivat vain alkua – nyt tiedossa on polaroid-kuvia.

IS TV-LEHTI: Kohuttu 13 syytä jatkaa Hannahin (Katherine Langford) itsemurhan jälkipyykin läpikäyntiä. Ykköskausi kävi läpi Hannahin kavereilleen jälkeen jättämiä kasetteja, joilla hän avasi tekonsa syitä.

Kauden mittaa paljastui, mikä suhdesoppa lukiossa oli ja mitä ihmiset ovat valmiita tekemään varmistaakseen oman selustansa.

Rajussa sarjassa käsiteltiin huumekauppaa, väkivaltaa ja nuorten välisiä suhteita. Erityisesti kuohuttivat suora ja realistinen kuvaus raiskauksesta ja itsemurhasta.

”Kausi tulee käsittelemään, miten kasvatamme poikia miehiksi ja miten kohtelemme tyttöjä ja naisia kulttuurissamme.”

Kasetit olivat vain alkua – nyt tiedossa on polaroid-kuvia.

– Kausi tulee käsittelemään, miten kasvatamme poikia miehiksi ja miten kohtelemme tyttöjä ja naisia kulttuurissamme – ja mitä voisimme tehdä paremmin molemmissa tapauksissa, Netflix on kertonut kakkoskaudesta.

Ykköskausi sai osakseen paljon kritiikkiä muun muassa siitä, miten itsemurhaa romantisoitiin ja miten vähälle mielenterveysongelman käsittely jäi. Suositun sarjan on pelätty kannustavan nuoria itsemurhiin.

Netflix on koonnut nettiin tukipaketin nuorille ja keskusteluohjeita vanhemmille.

13 syytä, toinen kausi katsottavissa Netflixissä

Päivi Lepistö sai äidiltään hyvät eväät elämään. Kuva: Riina Peuhu
Päivi Lepistö sai äidiltään hyvät eväät elämään. Kuva: Riina Peuhu

Laulaja Päivi Lepistö tietää, mitä suru ja menetys merkitsevät. Hänen äitinsä sairastui viisi vuotta sitten Alzheimerin tautiin. – Suremme jo ihmistä, joka on fyysisesti elossa, mutta tavallaan poissa.

Huoli alkoi pienistä jutuista.

Tamperelainen laulaja Päivi Lepistö, 45, muistaa hyvin toisiaan seuranneet tapahtumat noin viiden vuoden takaa.

Sen, miten isä kertoi hänelle puhelimessa, että äiti unohti jälleen, tuleeko ruokaan suolaa vai ei.

Ja sen, kuinka hellanlevy jäi äidin jäljiltä päälle kerran, toisen ja kolmannenkin. Liikkuminen alkoi hidastua. Pian isän piti tarkkailla koko ajan, miten äiti pärjäsi arjessa.

– En tiedä, miksi tämä nyt tällä lailla menee, sanoi äiti Päiville heidän soitellessaan.

Äänessä kuului hätä.

”Nyt on minun vuoroni kantaa huolta äidistä.”

Nyt viisi vuotta myöhemmin Päivin äiti on hoitokodissa. Diagnoosi on Alzheimerin tauti. Sairaus on osoittautunut nopeasti eteneväksi.

– Jokainen tämän sairauden kanssa tekemisissä ollut tietää, että Alzheimer on vittumainen tauti. Rakas ihminen hiipuu pois, läheisen persoona katoaa. Muistisairaus mullistaa koko perheen elämän, Päivi Lepistö sanoo.

– Suremme jo ihmistä, joka on fyysisesti elossa, mutta tavallaan poissa. Vuosia äiti huolehti minusta. Nyt on minun vuoroni kantaa huolta hänestä. Yritän käydä häntä katsomassa niin usein kuin suinkin voin.

Hoitokodissa Päiviä vastassa on hauras potilas. Hänen muistoissaan elää kuitenkin toisenlainen äiti: Kätevä nainen, joka ompeli lapsilleen vaatteita ja kokkasi hyvää kotiruokaa. Joka rakasti muotia, hoivasi mielellään lapsenlapsiaan ja laittoi kodin kauniiksi juhlapyhinä.

Tyttäreni, laulaja

1960-luvun mustavalkokuvissa äidillä on leveät helmat, kapea uuma ja mehiläispesänuttura. Parkanolaistytön silmät on rajattu huolella, mascaraa on paksulti, huulipuna on levitetty huolellisesti.

Päivin äiti tykkäsi muodista niin paljon, että opiskeli ompelijaksi ja pääsi Suomen Trikoolle töihin. Nuorena solmitusta pitkästä avioliitosta syntyi kaksi tytärtä ja poika. Päivi sisaruksineen nautti kasvaessaan täysillä äidin ammatista.

– Meillä oli loputtomasti makeita, äidin ompelemia trikoopaitoja ja trumpettihousuja. Olen rakastanut vaatteita siitä asti, erityisesti second hand- ja vintage-juttuja, Päivi Lepistö kertoo.

Päivin oma nuoruus osui 1990-luvulle. Silloin hänellä oli hapsutakki ja pitkä farkkupaita, korvalappustereoissa soivat Gringos Locos, Bon Jovi ja Madonna. Lukiovuosinaan Päivi opiskeli klassista laulua ja ihastui karaokeen, joka valloitti vauhdilla Suomea. Karaokesta Päivi myös löydettiin kolmihenkisen dance-yhtye Movetronin keulakuvaksi. Tuli hitti Romeo ja Julia, keikkaa alkoi tulla ympäri maata.

”Olisin iloinen mistä tahansa sanoista äidiltä.”

– Vanhempani suhtautuivat touhuun vähän epäilevästi. Onko tuosta työksi? Käy nyt kuitenkin koulut loppuun, he kehottivat, Päivi Lepistö muistelee.

– Kukaan ei silloin arvannut, että kysyntää riittäisi vielä yli kahdenkymmenen vuoden päästäkin.

Pian isä ja äiti unohtivat epäilyksensä ja tulivat Movetronin keikoille, kun ne osuivat lähelle heidän kotikuntaansa Kihniötä.

Siellä he seisoivat tarkkaavaisina bailaavan nuorison joukossa. Kaksi suurten ikäluokkien edustajaa, totista 1940-luvun lasta, katsomassa tyttärensä sähäkkää esiintymistä. Kun äiti esitteli tärkeänä Päivin jollekulle Movetronin laulajana, Päiviä vähän nolotti.

Reilusti yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin muisto tekee haikeaksi.

– Nyt olisin iloinen mistä tahansa sanoista äidiltä. Ihan sama, miten hän minusta puhuisi, kunhan jaksaisi vielä jutella, Päivi Lepistö sanoo.

Mamma huolehtii

Päivi Lepistön esikoispoika Benjamin syntyi vuonna 2006. Päivi oli silloin 33-vuotias, hänen äitinsä 61. Äiti ei ollut enää työelämässä, ompelijan raskas työ oli kuluttanut kehoa, nivelrikko runnellut osaavat kädet.

– Äitini oli ja on maailman paras mamma. Kun lapset olivat pieniä, hän tuli isän kanssa apuun aina, kun pyysimme. Huolehtivalla isovanhemmuudella on suvussamme pitkät perinteet. Itsekin olin pienenä paljon hoidossa muorilassa eli isäni vanhemmilla.

Tarmokkaista isovanhemmista oli paljon apua nuorelle perheelle, sillä sekä Päivillä että hänen puolisollaan, kitaristi Asko ”Daffy” Terävällä, on keikkatyö.

– Asuimme siihen aikaan Tampereen keskustassa. Keittiönikkunamme oli katutasossa. Äidillä oli tapana nostaa Benjamin ikkunalaudalle minua odottamaan. Siinä he ikkunassa yhdessä katselivat, kun tulin kotiin.

”Äiti toi turvaa meille kaikille.”

Joskus äidin ylenpalttinen huolehtiminen lapsenlapsista vähän ärsytti Päiviä. Maalla äiti varmisteli herkeämättä, etteivät Benjamin tai neljä vuotta häntä myöhemmin syntynyt pikkusisko Lilian lähteneet yksin rantaan tai pyöräilleet liian lähelle ohikulkevaa tietä. Eiväthän pienet vain jää autojen alle?

– Nyt huomaan muistuttavani häntä päivä päivältä enemmän, Päivi sanoo ja naurahtaa.

Äidin ja tyttären samankaltaisuus tulee esiin monessa arkisessa asiassa. Välillä Päivi huomaa puhuvansa ja ajattelevansa juuri kuten äiti. Toisinaan, kun hän jossakin musiikkialan tilaisuudessa maistelee monimutkaisia pikku annoksia, mieleen saattaa odottamatta tulla äidin ruokapöytä. Jauhelihakastike tai makaronilaatikko mutkattomasti suolalla ja pippurilla höystettynä.

– Äiti teki hyvää ja rehtiä perusruokaa. Hän toi turvaa meille kaikille, Päivi sanoo.

Toisinaan Päivi katselee miettivästi käsiään, huomaa lievän turvotuksen nivelissä ja kädensyrjissä. Kun kädet puristaa nyrkkiin, sattuu. Nivelrikko, kuten äidilläkin.

Päivi Lepistö on huomannut muistuttavansa äitiään vuosi vuodelta enemmän. Kuva: Riina Peuhu
Päivi Lepistö on huomannut muistuttavansa äitiään vuosi vuodelta enemmän. Kuva: Riina Peuhu

Kadotetut hetket

Joskus Päivi Lepistö suree sitä, että leppoisin yhteinen vanhuus jäi hänen vanhemmiltaan kokematta. Äidin varhaisen sairastumisen takia pari ei päässyt matkustelemaan eikä viettämään parhaita eläkevuosia kodissaan.

Nyt Päivin isä käy joka päivä hoitokodissa vaimoaan katsomassa, juttelee henkilökunnan ja muiden potilaiden omaisten kanssa ja palaa lopulta yksin kotiin.

– Äitini kohtalo on saanut minut ymmärtämään, miten turhaa kaikenlainen sitkuttelu on. Kuvittelemme aina, että aikaa on loputtomasti, mutta se on harha. Suosittelen lämpimästi nytku-asennetta eli hetkessä elämistä ihan jokaiselle, Päivi sanoo.

– Moni tekee kauaskantoisia suunnitelmia ja asettaa etappeja jonnekin tulevaisuuteen. Mikäs siinä, mutta elämä harvoin menee juuri niin kuin itse suunnittelee.

Päivi tekee mielellään reippaita ratkaisuja. Hiljattain hän kysyi suoraan osa-aikatyötä lempivaateliikkeestään Tampereella. Heti tärppäsi. Myyjän työn voi kätevästi yhdistää viikonloppukeikkoihin. Myös toisen työnsä, lasten muskariohjaajan paikan, hän hankki oma-aloitteisesti.

”Vasta, kun tuollaiset hetket kadottaa, tajuaa, miten paljon niitä kaipaa.”

Päivi yrittää tietoisesti tarttua hetkiin, nähdä hyvää jokaisessa päivässä. Usein hän pysähtyy kuuntelemaan perhe-elämän ääniä kotonaan vanhassa rintamamiestalossa. Sitä, kuinka lapset nauravat, kiljuvat ja välillä kinastelevat ulkona trampoliinissa. Tai sitä, miten kiuas kolahtaa, kun puoliso ryhtyy lämmittämään saunaa.

Päivi on oppinut, miten arvokasta arki on.

– Menneiltä vuosilta kaipaan eniten pieniä, tavallisia tuokioita äidin kanssa. Sitä, että istutaan keittiössä kahvilla ja jauhetaan niitä näitä. Vasta, kun tuollaiset hetket kadottaa, tajuaa, miten paljon niitä kaipaa, Päivi sanoo.

– Alzheimer-diagnoosi tarkoittaa hidasta luopumista kaikista niistä asioista, joita on rakkaan ihmisen kanssa tehnyt.

Olisipa tänään hyvä päivä

Kun Päivi Lepistö käy äitinsä luona hoitokodissa, hän menee useimmiten yksin. Joskus lapsetkin ovat mukana, sillä Päivin mielestä on tärkeää näyttää heille myös elämän haurautta.

– Länsimaissa vanhuus ja kuolema lakaistaan liian usein maton alle. Kuitenkin ne ovat osa elämää. Jokainen meistä kohtaa nuo asiat joskus, Päivi Lepistö sanoo.

– Aina hoitokotiin mennessäni toivon, että äidillä olisi tänään hyvä päivä. Kunpa kasvoilla näkyisi edes pieni häivähdys siitä, että hän tunnistaa minut.

”Laulelen äidille vanhoja lauluja, joista tiedän hänen tykkäävän.”

Hoitajilla pitää kiirettä, mutta Päivi on huomannut, että heiltä riittää silti hoidettavilleen lämpöä – ja myös huumoria. Kerran Päivin äidille oli vierailupäivän kunniaksi puettu päälle pinkki Movetron-keikkapaita. Muisto hymyilyttää Päiviä yhä.

Kahdenkeskisinä hetkinä Päivi halaa äitiään ja silittelee hänen käsiään. Usein hän myös harjaa äidin hiukset.

– Kertoilen kuulumisia, puhelen yhtä ja toista. Usein laulelen äidille vanhoja lauluja, joista tiedän hänen tykkäävän.

Päivi ilahtuu aina, kun hitunen äidin entistä persoonaa, hänen huolehtivaa ja lempeää luonnettaan, tulee esiin.

Viime kesänä maalla äiti sai sanottua lapsenlapsilleen kaksi sanaa.

– Ranta..? Tie..?

Silloin Päivi otti häntä kädestä kiinni.

– Ei hätää. Kukaan ei mene tielle eikä yksin rantaan. Kaikki hyvin, äiti.

Syntynyt 15.5.1973 Kihniössä.

Asuu omakotitalossa Tampereella puolisonsa, kitaristi Asko ”Daffy” Terävän ja 12- ja 8-vuotiaiden lastensa kanssa.

Movetron-yhtyeen laulaja vuodesta 1994. Yhtye palasi lavoille 2007 ja on siitä lähtien keikkaillut säännöllisesti.

Työskentelee myös osa-aikamyyjänä vaateliikkeessä.