Toimittaja pukeutui päiväksi joidenkin musliminaisten käyttämään niqabiin, koska halusi kyseenalaistaa omia ennakkoluulojaan.
Toimittaja pukeutui päiväksi joidenkin musliminaisten käyttämään niqabiin, koska halusi kyseenalaistaa omia ennakkoluulojaan.

Musliminaiselle huntuun kääriytyminen ei ole ongelma, mutta monelle ei-muslimille se on. Onko sinullekin?

Kangasta on valtavasti ja se tuoksuu suitsukkeilta. Hihansuihin on ommeltu pieniä, mustia helmiä. Abayaksi kutsuttu asu peittää minut päästä varpaisiin jättäen näkyviin vain kasvot. Päähäni sidotaan vielä niqab, kasvojen eteen laskettava huntu. Minut voi tunnistaa enää silmistä.

Tammikuisena aamuna olen Helsingin Hämeentiellä sijaitsevan, etnisiä vaatteita myyvän Harif Shopin ainoa ­asiakas, joten myyjällä Yusuf Ahmed Adanilla on aikaa opastaa, miten pukeudutaan kuten harras musliminainen.

Miksi? Koska minulla on ennakko­luuloja. Kun marketissa maitohyllylle osuu yhtä aikaa päästä varpaisiin hunnutettu nainen, huomaan ajattelevani ”voi raukkaa”. Tai pahempaa, huomaan ärtyväni. Miksi nainen suostuu tuohon?

En ole yksin. Aika moni länsimaalainen jää kiinni ajatuksesta, että musliminaiset täytyy pelastaa kaapujensa alta, vaikka naiset itse vakuuttaisivat, etteivät he tarvitse vapautusta. Samalla kuitenkin vastustan perussuomalaisten ehdotusta kieltää niqabien ja burkien käyttö Suomessa. Ihmisellä tulee olla oikeus ­pukeutua niin mielensä kuin uskontonsa mukaisesti.

Haluan ymmärtää musliminaisia ja hyvästellä ennakkoluuloni. Haluan tietää, miltä minusta tuntuu kohdata maail­ma verhottuna ja miten maailma minuun silloin suhtautuu.

Yusuf lyö ostokseni kassaan. Kolmekymmentä euroa abayasta, viisitoista niqabista. Kiitos ja näkemiin!

Muslimivaatteita Helsingissä myyvän Harif Shopin myyntivaltti ovat värikkäät huivit. Niqabeja menee joitakin kappaleita kuukaudessa.

Harvojen vaate

Suurin osa maailman musliminaisista ei peitä kasvojaan niin kuin minä olen nyt tehnyt. Vain silmät paljastava niqab on yleinen lähinnä Persianlahden arabimaissa ­kuten Saudi-Arabiassa. Silmätkin ristikolla peittävä burka puolestaan on afganistanilainen asu, johon naiset pakotettiin verhoutumaan taleban-hallinnon aikana. Burka on ­nykyään erittäin harvinainen missään, mutta arkikielessä moni kutsuu muslimi­naisten vaatetta virheellisesti burkaksi.

Harif Shopin Yusuf myy niqabeja ehkä kymmenkunta kuukaudessa, talvisin ­vähemmän, sillä kasvohuntua on hankala käyttää kylmillä ilmoilla. Paljon enemmän myydään iloisen värisiä huiveja, joita puoti on väärällään.

Muslimien pyhässä kirjassa Koraanissa ei käsketä käyttämään burkaa tai niqabia. Koraani kehottaa sekä naisia ­että miehiä pyrkimään vaatimattomuuteen ja häveliäisyyteen. Lisäksi naisia ohjeistetaan pukeutumaan niin että ”huntu verhoaa heidän povensakin”. Esimerkiksi Saudi-Arabiassa ja Iranissa ­uskonnollinen poliisi valvoo naisten ­pukeutumista, mutta Suomessa tällaista kontrollia ei ole.

Minä nousen niqabissani bussiin. Jännittää. Olen dramaattinen näky, ehkä hieman pelottavakin. ”Muumien mörkö”, pieni poikani kommentoi aamulla. Bussikuski ei vilkaisekaan minua vaan saan leimata korttini rauhassa. Istun nuoren naisen viereen. Hän jatkaa kännykkänsä räpläämistä minua noteeraamatta.

Jännitykseni laantuu, silti jotenkin nolottaa. Ajattelevatko muut matkustajat, että olen suostunut asuun ollakseni miehelleni mieliksi? En halua vaikuttaa alistetulta saati uhrilta. Vai ajattelevatko he minun olevan uskonnollinen kiihkoilija, ehkä jopa vaarallinen?

Seuraavaksi hävettää. Tekisi mieli läpsäistä itseään näin typeristä ajatuksista.

Suomalaiset suhtautuvat uskonnoista kielteisimmin islamiin. Maassa maan tavalla, perustelevat ne, jotka haluaisivat kieltää burkat ja niqabit.

Sakkoja pukeutumisesta

Jos olisin Ranskassa tai Hollannissa, en saisi ajella näin rauhassa. Joku voisi soittaa paikalle poliisin ja saattaisin saada 150 euron rapsut. Burkaan tai niqabiin pakottamisesta voi saada jopa 30 000 ­euron sakot.

Suomen islamilaisen neuvoston varapuheenjohtaja ja tiedottaja Pia Jardi ei tiedä yhtään naista, joka olisi Suomessa pakotettu niqabiin tai burkaan.

– Syitä käyttää niqabia on monia, mutta kyse on naisen omasta tahdosta ja uskonnollisesta vakaumuksesta. Nainen ei ehkä esimerkiksi halua tulla arvioi­duksi ulkoisten seikkojen perusteella. Niqabin käyttö voi olla myös viesti. Olet uskosi kanssa korotetussa tilassa, ihsan, etkä silloin enää välitä maallisista asioista kuten muiden arvostelusta.

Sen sijaan Pia Jardi on kyllä kuullut muslimimiehistä, jotka ovat vastustaneet vaimon niqabin käyttöä.

– Yksikin vanhempi mies olisi kovasti halunnut, että hänen nuori ja nätti vaimonsa olisi pukeutunut seksikkäästi, mutta nainen piti päänsä ja pukeutui muslimivaatteisiin. Usein ajatellaan, että muslimit ovat kaikki samanlaisia, mutta heidänkin joukossaan on eri ­tavoin ajattelevia.

Kun kiistelty burkalaki astui voimaan Ranskassa, musliminaiset protestoivat ja järjestivät mielenosoituksia. Lakia kritisoivien mielestä naisten ”vapauttaminen” on vain tekosyy, kun oikeasti kyse onkin vain vierauden pelosta. Meillä ­perussuomalaiset ovat väläytelleet burkien ja niqabien kieltämistä ”ennen kuin niistä tulee yleisempiä”. Kyse on kuitenkin hyvin marginaalisesta ilmiöstä:  niqabeja tai burkia käyttää muutama prosentti Suomen noin 60 000 muslimista.

Vastapäätäni istahtaa mukavan näköi­nen mies. Havahdun. Jos haluan esiintyä uskottavasti, minun ei pidä jäädä tuijottamaan miehiä. Musliminaiselta odotetaan säädyllistä käytöstä: ei flirttailua, ei kiroilua, ei kovaäänistä huutamista tai nauramista. Toisaalta tuntuu, että  kaapuni suojassa voin rauhassa tarkkailla. Kukaan ei tiedä, kuka olen.

Päästä varpaisiin hunnutettu nainen  on dramaattinen näky ja kerää katseita Helsingin keskustassa.

Katseiden kohteena

Säädyllinen musliminainen ei myöskään paljasta nilkkojaan. Muistan sen, kun meinaan kompastua abayaani. Joudun kannattelemaan helmojani ja hipsuttelen kuin tanssiaisasussa. Suuntaan  keskustassa Kampin ostoskeskukseen. Ovella vanhempi nainen katsoo pitkään ja tuhahtaa äänekkäästi.

Tuhahdus ei yllätä. Kirkon tutkimuskeskuksen parin vuoden takaisen tutkimuksen mukaan suomalaiset suhtautuvat eri uskonnoista kaikkein kielteisimmin ­islamiin. Alan ymmärtää, että niqabiin pukeutuminen vaatii rohkeutta. Pia Jardi kertoo, että kun pelkkänä huivipäänäkin saa osakseen häirintää, niqabiin ­pukeutunut kohtaa sitä vielä enemmän.

– Niqab-siskoja kunnioitetaan. He ovat uskossaan niin vahvoja, että jos heidän päälleen syljetään, he ajattelevat, että se on heidän kohtalonsa, jumalan tahto.

Pia käyttää itse huivia, koska uskoo sen olevan Allahin määräys. Niqabiin hän ei ole pukeutunut.

– Vaikka haluaisinkin, se olisi hankalaa, koska olen töissä asiakaspalvelussa ja mukana myös politiikassa.

Huomaan, että vanhempien naisten lisäksi minua tuijottavat nuorehkot suomalaismiehet. Se on hassua, sillä jos niqabini tarkoitus on varjella vastakkaisen sukupuolen katseilta, nyt käy päinvastoin. Kun vähäpukeinen nainen ei enää hätkäytä, ehkä verhottu nainen kiehtookin mielikuvitusta enemmän.

Syöminen ja juominen niqabissa on hankalaa, mutta onnistuu.  Mutta apua, saivatko ­kädet näkyä?

Muslimi ja feministi

Isra Lehtinen seisoo peilin edessä ja kiepauttaa päänsä ympärille puuvillaisen bandanan. Päälle hän laskostaa ohuemman huivin, jonka hän nipsauttaa hakaneulalla kiinni leuan alta. Vielä huivin liepeet kiinni edestä ihan tavallisella ­hopeasormuksella.

– Näin minä opin huivin sitomaan aikanaan, mutta ­nykyäänhän nuorilla on omat tapansa. Bandana estää liukasta huivia valahtamasta alas, Isra selittää.

Isra kääntyi muslimiksi yli kaksi­kymmentä vuotta sitten. Tuolloin jo pelkkä huivin käyttäminen herätti suomalaisissa hämmennystä. Silloinen puolisokin oli muslimi, mutta hänellä ei ollut mitään tekemistä Isran kääntymisen kanssa. ­Isra oli kiinnostunut islamista jo aiemmin. Vielä vähemmän vaikutusta puolisolla oli ­Isran huivinkäyttöön.

– Hän itse asiassa vastusti sitä, koska pelkäsi, että sukuni ajattelee hänen painostaneen minua.

Isra opiskelee islamin opettajaksi ja tekee gradua islamilaisesta feminismistä muslimiyhteisöissä Pohjoismaissa. Isran mukaan huivit, niqabit ja burkat ovat harvoin musliminaisille itselleen mikään ongelmia.
Mistä sitten on syntynyt käsitys, että musliminaiset pitäisi vapauttaa?

– Länsimainen feminismi on valkoisen, keskiluokkaisen naisen feminismiä, jonka näkökulmasta muut ovat ”toisia”. Islamilainen feminismi on feminismiä uskonnon sisällä. Muuten päämäärä on sama: naisten oikeuksien saavuttaminen ja tasa-arvo kaikilla tasoilla.

Toisaalta, jos nainen luopuu huivistaan kokonaan, saattaa hän saada yhteisössä paheksuntaa osakseen. Isra ei itse ­pukeutuisi niqabiin, ei Suomessa.

– Koraani kehottaa vaatimattomuuteen, mutta niqabiin pukeutuneena olet kuin huutomerkki ja herätät paljon enemmän huomiota kuin pelkässä huivissa.

Isra selittää, että niqabin ja burkan käyttö pohjautuu Koraanin kohtaan, jossa puhutaan profeettojen vaimoista, jotka eivät ole kuin muut naiset. Heidän tulee sanoa sanottavansa ”verhon takaa”.

– Mutta tavalliset naiset eivät ole profeettojen vaimoja. Tiedän joitakin, jotka ovat käyttäneet niqabia. Heillä sen käyttäminen on liittynyt uskoontulon alkuinnostukseen, kun on halunnut tehdä kaiken mahdollisimman ”oikein”, Isra ­sanoo.

Joskus Isra on miettinyt huivistakin luopumista. Hänestä usko ei ole kiinni vaatetuksesta.

– Olen kuitenkin tottunut huiviin, ja se on pelastanut monta kiireistä aamua, kun en ole ehtinyt pestä hiuksia.

Isra Lehtinen on iloinen huivistaan varsinkin silloin, kun on huono 
hiuspäivä.

Rauha sinulle!

”Olen uunituore niqab-sisko, muslimi­vuosia tosin jo yli 20, mutta niqabiin ­’hurahdin’ vasta nyt. Käyttöni on ollut sellaista ’tilanteen mukaan’, mutta insha ­Allah pian se tuntuu yhtä helpolta kuin huivin käyttö. Tunnelmat niqabin takana vaihtelevat – joskus se tuo ihanan turvallisuudentunteen ja rauhan mieleeni, ­alhamdulillah, välillä kiskaisen sen ahdistuneena pois...”
Näin pohdiskelee nimimerkki ­Meryam muslimien Islamtieto-keskustelupalstalla.

Niqabin käyttämisestä tekevät vaikeaa paitsi ihmisten ennakko­luulot myös ihan käytännön seikat. Esimerkiksi pankissa ­asioidessa kasvot on pakko paljastaa.

Minua katseiden kohteena oleminen ­alkaa jo väsyttää. Huomaan myös, miksi niqab ei ole talvivaate. Kylmällä hengitys kastelee kasvoharson, ja se tuntuu ikävältä.

Päätän lähteä Itä-Helsingissä sijaitsevaan Itis-kauppakeskukseen, sillä siellä liikkuu paljon muslimeja. Metrossa hätkähdän nähdessäni mustan hahmoni ikkunasta. Ei ilmeitä, ei kasvonpiirteitä. Ei-muslimien pelkokin on ymmärrettävää, kun miettii, että ihmiset viestivät kasvoillaan ja ilmeillään. Niqabissa kieltäytyy siitä.

– Salaam alaikum, nuori tumma­ihoinen nainen sanoo ja katsoo minua ystävällisesti, kun astun ulos metrosta.

Rauha sinulle. Lämpö läikähtää rinnassa, vaikka tuntuukin, etten huijarina oikein ansaitsisi tervehdystä. Myös muut vastaan tulevat muslimit tervehtivät. Minulla on harvoin maahanmuuttajien kanssa minkäänlaista kontaktia, mutta nyt tuntuu kuin minut olisi vihitty johonkin jengiin.

Muslimimiehet ­eivät uskalla katsoa silmiin, mutta heistäkin moni heilauttaa kättä kohdalla. Niqab voi olla myös merkki, että haluaa rauhaa. Niqab-siskojen yksityisyyttä kunnioitetaan.

Janottaa. Päätä särkee, sillä happi tuntuu välillä loppuvan harson takana. Kahvilassa tilaan tuoremehun. Myyjätyttö ei näytä hätkähtävän olemustani ja sujauttaa lasiini pyytämättä pillin. Syöminen olisi hankalaa ellei jopa mahdotonta. ­Tosin Islamtieto-palstan Meryam on käynyt niqabissaan ravintolassakin:

Myönteisin kokemus oli käydessäni syömässä halal ravintolassa; mieheni pyysi pilkkomaan pihvini suupaloiksi ja tuomaan juomaan pillin. Kuulemma söin ruokani kauniisti sormin, huomiota herättämättä ja vaatteeni olivat esiintymiskuntoiset ruokailun jälkeenkin...Niqabissa ulkona syöminen asettaa tietyt rajoitukset ruokalajien valintaan...”

Vain silmänsä paljastavia niqab-­siskoja kunnioitetaan muslimien keskuudessa. Asu voi olla myös merkki siitä, että haluaa rauhaa.

Mystifioitu vaatekappale

Niqab-kokeiluni jää yhteen päivään. ­Haluan kuitenkin vielä tavata naisia, jotka ovat syntyneet muslimeiksi, sillä Isra Lehtinen ja Pia Jardi ovat muslimeiksi kääntyneitä suomalaisia. Maryan Abdulkarim ja Warda Ahmed ovat somalialaissyntyisiä suomalaisia, koulutettuja feministejä – jotka pukeutuvat niin kuin säädyllisen musliminaisen kuuluukin. Keskustelu vaatetuksesta turhauttaa heitä.

– Tuntuu, että kaikki länsimainen ­islamfobia ja -viha kiteytyy muslimi­naisten vaatteisiin, Maryan sanoo.

Naisia loukkaa, että huiviensa takia heitä pidetään uhreina, joilla ei ole omaa ääntä.

– Suomessa on valinnanvapaus, mutta jotkut joutuvat selittelemään enemmän omia valintojaan. Että vaikka kuinka sanoisit, että ihan itse puin, niin ei uskota, Maryan sanoo.

Viime kesänä Femen-ryhmän aktivistit vaativat musliminaisten vapauttamista huivipakosta osoittamalla mieltään rinnat paljaina moskeijan edessä Tukholmassa. Se oli naisista älytöntä ja loukkaavaa. Maryan ja Warda ovat törmänneet myös siihen, ettei muslimi­naisen uskota voivan olla feministi.

– Minäkin voisin alkaa saarnata, että länsimaisten naisten tulee vapautua korko­kengistään ja minihameistaan.

Warda huomauttaa, että jos häntä vastaan kävelee nainen niqabissa, hänen ensimmäinen ajatuksensa on, että onpa rohkea tyyppi. Naisten mielestä niqabin käyttämistä on silti myös mystifioitu.

– Se on kuitenkin vain vaatekappale. Tiedän naisia, jotka voivat joinain päivänä haluta käyttää sitä ja joinain ei, Maryan­ lisää.

Maryan katsoo minua ja tämän­päiväistä vaatetustani haastavasti: farkut, kauluspaita, neulepusero. Kaulan ympärillä villahuivi.

– Pukeutuminen on musliminaiselle valinta siinä missä sinullekin. Pukeuduitko tänään noin peittävästi, koska olit tulossa tapaamaan muslimeja?

Mitä ajatuksia hunnutettu nainen herättää?

Eeva-Riitta Vilkki, 76

Ei mitään vastaan, jokaisella on oikeus pukeutua vakaumuksensa mukaisesti. Se herättää kuitenkin sääliä, jos nainen ei saa esiintyä sellaisena kuin itse haluaisi.

Erkki Hulkki, 57

Näen naisen, joka on ­pukeutunut noin kulttuurinsa ja uskontonsa takia. Meillä on ollut vasta vähän aikaa maahanmuuttajia. Ymmärrän, että joitakin vieras voi pelottaa.”

Inka Holma, 38

Onko nainen itse tyytyväinen? Jos on, hyvä niin. Jos ei, se on ongelma. Muslimiasujen kieltäminen ei kuitenkaan ole ratkaisu, koska se ei poista ydinongelmaa.”

Näyttelijä Ulla Virtanen seisoo perässäsi jonossa. Kuva: Juha Salminen

Onko reilua, että mies saa mennä sortseissa kirkkoon, mutta minä samanlaisissa vaatteissa en, Ulla Virtanen ihmettelee.

Taannoin Italian-reissulla kiertelin poikaystäväni kanssa kaupunkeja. Padovan kaupungissa oli kuuluisa vanha kirkko Basilica di Sant’Antonio. Vaikkemme kumpikaan kuulu kirkkoon, se ei estä meitä ihastelemasta kauniiden rakennusten arkkitehtuuria ja tutustumista historiaan. Joten suuntasimme siis basilikaan.

Mahtipontisella ovella seisoi kaksi vahtimiestä, jotka katsoivat meitä ja sanoivat, että herra on kyllä tervetullut sisälle, mutta naispuolinen ei saa tulla sortseissa ja t-paidassa. Hetken tuijotettuani heitä hämmennyksen vallassa tajusin, että herra poikaystävällähän oli myös sortsit ja t-paita. Huomautin tästä portsareille ja kysyin uudestaan, enkö muka saa mennä sisälle kirkkoon. “Of course you can”, he totesivat. Minun tulisi vain ensin hakea kirkon toimistosta päälleni kaapu.

Päätimme poikaystäväni kanssa, että hän käy vilkaisemassa, miltä sisällä näyttää, ja minä odotan ulkona.

Totta kai tiedän, että katolisuudessa, niin kuin monissa uskonnoissa, on omia, pyhiksi kutsuttuja sääntöjä. Tämä uskonnollinen epäreiluus alkoi kuitenkin odotellessani ärsyttää niin, että haastoin vahtimiehiä. Tivasin heiltä, ovatko he tosiaan sitä mieltä, että on reilua, että mies saa mennä sortseissa kirkkoon, mutta minä samanlaisissa vaatteissa en. He totesivat, että minä voin aivan vapaasti mennä lähellä sijaitsevaan pienempään kirkkoon tai sitten pukeutua tätä rakennusta varten kaapuun.

Minua raivostutti vielä enemmän. Jos jotkut laativat epäreiluja ja epätasa-arvoisia sääntöjä, niin olisivat sitten edes loogisia säännöissään! Ilmeisesti pienemmässä kirkossa jumalaa ei niin paljon ärsytä Virtasen Ullan sortsit, mutta isommassa hänen muotisilmäänsä sen sijaan tökkii. Tämä on yhtä epäloogista kuin se, että gynekologilla otetaan housut pois sermin takana, mutta sitten kävellään toosa paljaana makaamaan pöydälle.

Ymmärrän toki, että tämä on aika pientä henkilökohtaisen tason syrjintää. Olenhan hetero, ateisti, valkoihoinen nainen, joka on kasvanut Suomessa, korkealaatuisen koulutuksen ja terveydenhuollon maassa, jossa tasa-arvokin on moniin maihin verrattuna erittäin pitkällä. Kovin harvoin joudun siis kokemaan mitään suurta syrjimistä. Joten se, että minä en pääse johonkin kirkkoon, on toki pieni asia.

Silti se saa raivostuttaa. Useinhan saa kuulla, että toisten uskontoa pitää kunnioittaa. Miksi uskonnot eivät sitten kunnioita minun ihmisyyttäni? Miksi uskonto saa syrjiä?

Uskoa saa mihin haluaa, muttei olla epäreilu.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Miksi uskonnot saavat syrjiä minua?

Jopa ravintolat saavat asettaa pukeutumiselle ohjeet. En ole katolisen kirkon puolustaja, mutta on hyvä ymmärtää ihan tavalliset säännöt tahdikkuudelle. Jos tietyt asiat ovat toisille erityisen tärkeitä, ja sinulle ei, miksi haastat? Et voi mennä moniin muihinkaan tilaisuuksiin shortseissa, koska se ei ole kunnioittavaa. Linnan juhlat, Eu-parlamentti, opettajien pukeutuminen koulussa jne jne. Jos tilanteissa mennään aina niin pitkälle, että tehdään mitä itse halutaan, kaikista asioista saa...
Lue kommentti

Muusikko ja tutkija Linda Urbanskin isä lähti, kun Linda ja hänen kehitysvammainen sisarensa Sandra olivat pieniä. Siitä saakka Linda on miettinyt, missä menevät rakkauden ja anteeksiannon rajat.

Tutkija ja muusikko Linda Urbanski, 32, viettää tänäkin vuonna joulun kuten aina – äitinsä, tätinsä, isäpuolensa ja pikkusiskonsa Sandran kanssa.

Sandralla on Downin syndrooma. Siskosten välit ovat läheiset.

– Olisin sydämestäni toivonut, että Sandra olisi saanut olla terve. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että hän on elämässäni juuri sellaisena kuin on. Hän on opettanut minulle suvaitsevaisuutta, armollisuutta ja hetkistä nauttimista, Linda kertoo.

Sandran Downin syndrooma todettiin heti synnytyslaitoksella. Vuosi Sandran syntymän jälkeen Lindan isä jätti perheensä. Tuli avioero, isä aloitti tahollaan uuden elämän.

– Isäni ei kestänyt erityislapsen syntymää. Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Kaipasin isää hirveästi koko lapsuuteni ajan, Linda sanoo.

”On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään.”

Vuosia myöhemmin, kun Lindan isä oli vakavasti sairas, hän pahoitteli esikoistyttärelleen tapahtunutta.

– Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen isälle anteeksi. Halusin antaa hänelle rauhan. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut, Linda Urbanski sanoo.

– Maailma ei ole mustavalkoinen. On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään. Anteeksianto on valtavan tärkeää.

Linda Urbanski kertoo, millainen hänen suhteensa pikkusiskoonsa on, millaista oli yhdistää tutkijan ammatti muusikon työhön ja miten Sandra auttaa häntä rentoutumaan Me Naisten uudessa numerossa 50–51. Tuoreen digilehden voit lukea täältä.