Aarrekartta rakentuu kätevästi esimerkiksi lehdistä leikatuista kuvista. Tärkeintä on, että kuvat ovat sellaisia, että niistä tulee hyvä mieli.
Aarrekartta rakentuu kätevästi esimerkiksi lehdistä leikatuista kuvista. Tärkeintä on, että kuvat ovat sellaisia, että niistä tulee hyvä mieli.

Työterveyslaitoksen aivotutkija paljastaa, vaikuttaako aarrekartan tekeminen oikeasti aivoihin.

Moni on viime aikoina askarrellut aarrekarttoja. Aarrekarttojen sanotaan olevan apuvälineitä, joiden avulla omat unelmat saa konkretisoitua itselle sopivalla tavalla. Aarrekartan voiman sanotaan perustuva lakiin: se mihin keskityt, lisääntyy.

– Kun katsot unelmiesi kuvia, vahvistat tunnetta, joka alkaa muovautua toiminnaksi. Kun tunnet samaa mielihyvää, kuin saavuttaessasi unelmasi, alitajuntasi uskoo, että unelma on jo toteutunut, aarrekarttaohjaaja ja life coach Tanja Elomaa sanoo.

Mutta mitä sanoo tiede?

Vaikuttaako aarrekartta oikeasti aivoihin, työterveyslaitoksen aivotutkija Minna Huotilainen?

–  Mielikuvat ja niitä vastaavat todelliset asiat aktivoivat aivoissa osittain samoja alueita. Siksi pelkkä mielikuva aiheuttaa samankaltaisen, joskin pienemmän, positiivisen sysäyksen kuin oikea tapahtuma. Esimerkiksi kuviteltu ihana musiikki aktivoi samoja alueita aivoissa kuin oikeasti kuulemamme musiikki. Kuvittelulla on myös samanlaisia myönteisiä fysiologisia vaikutuksia kuin oikean musiikin kuuntelulla.

Huotilaisen mukaan omaa unelmaa kuvastavaa kuvaa katsomalla ei voi saada aivoja tai alitajuntaa uskomaan, että unelma on jo toteutunut. Sen sijaan kuvien avulla voi paremmin motivoitua työskentelemään unelmansa eteen.

– Teemme usein nopeita ja tehokkaita päätöksiä, kun ratkaisemme arjen pieniä ongelmia.Nämä eivät kuitenkaan vie kohti isoja tavoitteita. Tästä oravanpyörästä onkin välillä päästävä pois. Positiiviset, pitkäkestoiset mielikuvat auttavat siinä.

Huotilainen huomauttaa, että muokkaamme tulevaisuuttamme sanoillamme ja mielikuvillamme – myös niillä, joita aktivoimme esimerkiksi aarrekartan kuvia katsomalla. Mielikuviemme avulla voimme alkaa toteuttaa alitajuisesti sitä, mitä toivomme ja mihin uskomme.

Lue lisää:

Tee oma aarrekartta

Vaikka elokuvan kohtaukset eivät ole kovin suunniteltuja, leffa toimii erinomaisesti.

IS TV-LEHTI: Svengijengi ’62 (American Graffiti) valmistui 1970-luvun alussa, jolloin näin sen ensi kertaa. Samaisen vuosikymmenen lopun Suomessa nuorisokulttuuri jakaantui kahtia: oli vain punkkareita ja rokkareita, tai ainakin siltä se teininuoren yksioikoisessa elämässä tuntui.

Jälkimmäinen, torttutukkainen ryhmä, omi ymmärrettävästi American Graffitin, sillä eihän 1960-luvun amerikkalaisuuden ihannointi olisi mitenkään istunut punk-aatteisiin eikä etenkään vaatteisiin.

Joskin elokuvan musiikista tehtyä tuplalevyä Original Hits from the Soundtrack of American Graffiti kuunneltiin kavereilta salaa, ja taitaa se edelleen levyhyllystä löytyä.

Nyt elokuvaa voi katsoa ilman minkäänlaisia suotimia ja nauttia sen käheä-äänisen dj:n Wolfman Jackin juontojen matkassa etenevästä musiikista ja nostalgisesta maailmasta, jollaista ei ehkä koskaan ollut olemassa. Siinä mielessä se muistuttaakin Aki Kaurismäen menneisyyden kaihon suotimen läpi katsottuja elokuvia.

George Lucasin toinen ohjaus kuvaa viimeistä villiä kesäänsä viettäviä nuoria, jotka tietävät kaiken kohta muuttuvan, kun valmistautuminen aikuisuuteen alkaa.

Viattomuutta uhkuva Amerikka on vielä toivoa täynnä. Pikkukaupungin katuja toinen toistaan upeimmilla autoilla kruisailevien nuorten maailmassa ei Vietnamin sodasta ollut vielä tietoakaan, ja presidenttien salamurhat siinsivät jossain ankeassa tulevaisuudessa.

Varsinaista juonivetoista tarinaa ei oikeastaan ole, sillä elokuva etenee nuorten parinmuodostusyritysten ja kaikenlaisten pikku kepposten tekemisen virtana.

”Elokuva on edelleen yksi parhaita teinikulttuuria kuvaavia elokuvia.”

Kohtaukset eivät aina ole kovin suunnitellun oloisia. Näyttelijätkin (mm. Richard Dreyfuss, Ron Howard, Paul Le Mat, Harrison Ford) tuntuvat välillä heittävän juttua aivan lonkalta.

Kokonaisuus kuitenkin toimii erinomaisesti. Elokuva on edelleen yksi parhaita teinikulttuuria kuvaavia elokuvia.

Kengännauhabudjetilla, vain vajaalla 800 000 dollarilla pyöräytetty filmi on ollut kuluihinsa suhteutettuna yksi kaikkien aikojen parhaiten tuottaneita elokuvia.

Svengijengi '62, Kutonen to klo 21.00

Maria Veitola muistelee kirjassaan, miten vaikeaa oli saada omat vanhemmat ymmärtämään, että kaikki hänen kaverinsa laihduttivat amfetamiinilla ja Nutriletilla.

Toimittaja Maria Veitola, 45, muistelee uutuuskirjassaan Veitola päihteidenhuuruista nuoruuttaan. Hän kirjoittaa, miten ihanaa 21-vuotiaana oli, kun elämä oli ”pelkkää nousua” ja ”hetkessä elämistä”.

– Joka ilta oli täynnä absurdeja tapahtumia ja hassuja ihmiskontakteja. Minä lörpöttelin ja tanssin niin, että mekot repesivät päältäni ja kengät hävisivät. Mennään yhdelle saattoi venyä kolmipäiväiseksi seikkailuksi, Veitola kirjoittaa.

”Olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen.”

Hän huomasi kuitenkin jossain vaiheessa, että kaikkeen kyllästyy. Klubeilla naamat kävivät tutuiksi, ja bileiden jälkeen yhä useammin tuntui ontolta. 

– Aina välillä minulla on ikävä sitä huumaavaa ja hasardia tunnetta, jonka muistan vanhoilta ajoilta. Sitä tunnetta ostaisin itselleni, jos voisin. Mutta sitä tunnetta en kyllä ostais, kun olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen eikä ole ketään kenelle voisin sanoa: ”Auta. Musta tuntuu, että mä joko sekoan tai kuolen”, Veitola kirjoittaa.

”Söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki.”

Amfetamiinilla ja Nutriletilla laihduttaminen ei ollut epätavallista

Hän muistelee myös erästä reissua Saimaan-mökille vanhempiensa kanssa. Ennen sitä Veitola oli ollut juhlimassa pari päivää putkeen.

– Siellä tutussa mökkisaaren metsässä mustikanvarvut muuttuivat väriseväksi ja hehkuvaksi sotkuksi ja tuntui siltä kuin metsä olisi halunnut imaista mut sisäänsä. Rämmin sieltä metsästä ulos ja itkin holtittomasti.

– Kerroin vanhemmille, että tämä johtuu siitä, kun söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki enkä oo paljon sen jälkeen nukkunut. Äiti ja isä oli kamalan järkyttyneitä, huolissaan ja vihaisia. – – On vaikea saada heitä ymmärtämään, että hei, ei tässä oo mitään ihmeellistä, kaikki mun kaverit laihduttavat amfetamiinilla ja Nutriletilla, se on ihan tavallista.

”Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn.”

Veitola kirjoittaa, että sekä hän itse että hänen ystävänsä elivät parikymppisinä vaihetta, jolloin arki ei välillä riittänyt ja välillä se oli liikaa.

– Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn. Tai eihän niitä tunteita käsitelty. Ne herätettiin, voimistettiin tai turrutettiin. – – Mutta onko mitään surullisempaa fiilistä kuin etsiä jonkun klubin vessan kiiltäviltä pinnoilta, että olisiko jollain jäänyt sinne joku murunen jotain valkoista.

Veitolan mukaan hänen oma päihdetoleranssinsa oli hänen onnekseen niin onneton, että hän itse oli usein se, joka huolehti muista. 

Maria Veitola: Veitola (Johnny Kniga, kirja on juuri ilmestynyt)