Espoolainen Suvi Krogerus ei enää edes miettisi asunnon vuokraamista.
Espoolainen Suvi Krogerus ei enää edes miettisi asunnon vuokraamista.

Espoolainen Suvi Krogerus, 34, asuu neljännessä omistusasunnossaan. Sarah Coleman, 37, on majaillut jo kymmenen vuotta vuokra-asunnossaan Helsingissä. Miten he ovat valinneet kotinsa?
 
 

Miksi asut niin kuin asut?

Suvi: Tarkoitukseni oli vuonna 1997 etsiä vuokra-asunto, mutta vanhemmat kannustivat ostamaan. Kaveripiirissä lainanottoa arkailtiin, eikä kukaan ollut ostamassa asuntoa. Meillä on kotona oltu aina sitä mieltä, että velkaa ei kannata pelätä. Vanhempien neuvo osoittautui hyväksi.

Sarah: Halusin vuokra-asunnon, koska tarkoitukseni ei ollut asua Suomessa kovin pitkään. Olen viipynyt pidempään kuin ajattelin, mutta asunto on edelleen sama. Viihdyn tässä. Asioiden omistaminen ei ylipäänsä kiinnosta minua niin kovasti.

Oletko tyytyväinen ratkaisuusi?

Suvi: Kyllä, asunto kannatti ostaa. Se tuli edullisemmaksi kuin monien kavereideni vuokrakämpät. Ja on kivaa maksaa omasta eikä toisen asunnosta. Ostimme ensimmäisen asunnon hyvään aikaan; saimme myydessä sen verran voittoa, että pääsimme irti vanhempien takauksesta. Ja sittemmin olemme pystyneet aina vaihtamaan isompaan asuntoon. Olemme nykyään suurvelallisia, mutta enää en edes miettisi vuokraamista, kun on lapsiakin.

Sarah: Kyllä, vuokraaminen sopii elämäntilanteeseeni. Se on mukavaa ja kätevää. Minusta sijainti on tärkeämpää kuin se, millainen asunto on. Kämppäni on aika pieni, mutta riittävä: kuinka monessa huoneessa ihminen oikein pystyy kerrallaan asumaan? Joskus putkiremontin aikaan harkitsin ostamista, mutta en ostanut. Ehkä tässä on vähän laiskuuttakin mukana. En ole viitsinyt alkaa käydä näytöissä ja järjestää laina-asioita.

Huolestuttaako jokin asumisessa?

Suvi: Työttömyys toki vähän, laman aikana asunto ei varmaan menisi helposti kaupaksi. Mutta laina ei ole ihan tapissa, ja meillä on joitain sellaisiakin menoja, joista voisimme tarpeen tullen tinkiä – ei meitä varsinaisesti pelota.

Sarah: Ei. Minulla on hyvä vuokraisäntä. Vuokra on kohtuullinen ja se nousi tänä vuonna ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen.

Onko asumistyyliäsi ihmetelty?

Suvi: Aluksi kaverini olivat että vau ja hui, niin kuin olin itsekin. Nykyään sitä ei varmaan ihmeteltäisi, monet nuoret ostavat asuntoja.

Sarah: Jonkin verran. Yllättävää kyllä perheeni kyselee eniten. Englannissa ajatellaan samalla tavalla kuin täälläkin, että tietyssä elämäntilanteessa ja tietynikäisenä ostetaan oma asunto.

Paljonko vietät aikaa kotona?

Suvi: Lapsiperheenä olemme melkein aina kotona. Paljon enemmän kuin ennen.

Sarah: Aika vähän. Olen enemmän töissä tai kavereiden kanssa harrastamassa urheilua.

Mitä muuttaisit kodissasi?

Suvi: Nykyinen kotimme on jatkuva remonttikohde. Tällä hetkellä haaveena on kylpyhuone-saunaremontti, se tehdään ehkä vuoden päästä. Ja parvekkeesta suunnitellaan tulevaisuudessa uutta makuuhuonetta.

Sarah
: Jos saa haaveilla mahdottomia, voisi olla kivaa, jos olisi ikkuna myös toisella puolella asuntoa. Parvekekin olisi hauska.

Mielenterveyden ongelmista puhuminen ei ole nyyhkyttämistä, oli diagnoosi mikä tahansa. Milloin ymmärrämme lopettaa kiistelyn siitä, kuka sairastaa oikein?

Viime vuosien aikana lievemmät mielenterveysongelmat ovat arkipäiväistyneet. Niistä kehdataan puhua, ne huomioidaan työpaikoilla ja kynnys hakea apua on madaltunut. On hyvä asia, ettei masennuksesta tai burn outista tarvitse enää potea häpeää.

Suomen psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen sanoi muutama vuosi sitten Ylelle, että avoimuuden lisääntymisestä voi kiittää muun muassa julkkiksia.

– Julkisuuden henkilöt ovat kertoneet masennus- tai sairastumisjaksoistaan, ja ne kaikki lieventävät sitä pelkoa, jota on tunnettu mielenterveysongelmia kohtaan.

Sitten tulee psykiatri, Kellokosken sairaalan entinen ylilääkäri Ilkka Taipale ja töräyttää Helsingin Sanomien haastattelussa, että Kansallisteatterin Masennuskomedia-näytelmän päähenkilön tarina on ”tyypillistä naistenlehden kansikuvakamaa”.

– ’Minulla oli burn out, mutta minä toivuin’. Se on ihan eri asia, jos kansikuvajulkkikset kertoisivat sairastuneensa skitsofreniaan ja toipuneensa vähän, mutta sairastavansa sitä edelleen, Taipale sanoo Helsingin Sanomille ja jatkaa:

– En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät, hän toteaa tehdäkseen asian vielä selkeämmäksi.

”En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät.”

Siinäpä kannustava kommentti kaikille mielenterveytensä kanssa kamppaileville! Julkisuuden henkilö, joka on kohdannut mielenterveyden ongelmia ja saanut niihin mahdollisesti myös diagnoosin ja hoitoa, leimataan nyyhkyttäjäksi. Ikään kuin hän valittaisi turhasta. Jos ei tule verta, ei voi sattua.

Taipaleen kommentti on jatkoa aina silloin tällöin päätään nostavalle väittelylle siitä, kenellä on oikeus valittaa ja kuka on tarpeeksi sairas saadakseen kertoa siitä. Kesällä muun muassa pohdittiin, onko Anna-Leena Härkösen uutuusromaanin päähenkilö ”uskottavasti masentunut”, jos hän käy jumpassa ja elämä näyttää päällisin puolin hyvältä.

Taipale on toki oikeassa siinä, että burn out ja skitsofrenia ovat kaksi eri asiaa, ja hän on tärkeällä asialla vaatiessaan, että vaikeasti mielisairaiden sosiaalinen asema pitää saada kuntoon.

Kummastakaan sairaudesta puhuminen ei silti sulje toista pois. Lievempien mielenterveyden ongelmien esiin tuominen ei ole vakavampia ongelmia väheksyvää, mutta Taipale tulee kyllä nyyhkytyskommentillaan väheksyneeksi kaikkia muita mielenterveyden ongelmia paitsi niitä vaikeimpia.

Aika monelle tulee elämässään vaihe, jolloin mielenterveys joutuu koetukselle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana. Monella se uusii ja osalla kroonistuu.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu elämässään kokemaan. Vaikka häpeä ei enää niin suuri kuin joskus aiemmin, kynnys hakea apua saattaa silti olla korkea. Nyyhkyttäjäksi leimaaminen ei varsinaisesti auta asiaa.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu kokemaan.

Sillä, että mielenterveytensä kanssa vaikka vain väliaikaisestikin kamppaileva uskaltaa hakea ja saa apua jo varhaisessa vaiheessa, voidaan ehkäistä ongelmien pahenemista ja yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia.

Mielenterveyden ongelmat ovat edelleen yleisin työkyvyttömyyseläkkeiden syy. Niiden vuoksi myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on kuitenkin vähentynyt kymmenen vuoden aikana kolmanneksella, vaikka masennustilastot voivat edelleen paksusti.

Voikin kysyä, kuinka suuri merkitys on sillä, että mielenterveydestä on viime vuosina viimein alettu puhua avoimemmin ja että lieviä tai ohimeneviäkään ongelmia ei väheksytä?

Sitä paitsi sen burn outin syvimmässä alhossa saattaa auttaa jo pelkästään tieto siitä, että muutkin ovat tästä toipuneet.

Vierailija

Nyyhkyttäjäksi leimaaminen on viimein asia, jota mielenterveytensä kanssa kamppaileva kaipaa

Mielen sairaus on sairaus siinä kuin muutkin, ja on hyvä että siitä puhutaan. Nostan myös hattua jokaiselle joka "tulee kaapista" sairautensa kanssa. Mutta olen siitä Taipaleen kanssa samaa mieltä että iltapäivä- ja naistenlehdet ovat täynnä näitä "tunnettu tähti avautuu: kärsin masennuksesta/unettomuudesta/ahdistuksesta"- juttuja. Monessa jutussa kuitenkin puhutaan ihan muusta kuin sairaudesta, on ollut väsymystä, kiirettä töissä, ikäviä sattumuksia elämässä, jotka sinänsä ovat ihan tavallisia...
Lue kommentti

Perhebarometrin mukaan lastenhankintaa lykätään, sillä keskiluokkainen ”Prisma-perheen” elämä ahdistaa. Mitä ihmettä, sehän on ihmisen parasta aikaa!

  1. Virikkeellistä yhdessäoloa. Kun koko perhe lähtee yhdessä Prismaan, saatte viettää ainutlaatuista laatuaikaa yhdessä. Kukaan ei katso televisiota, pelaa pleikkaa tai syvenny mihinkään vuorovaikutusta haittaavaan asiaan, vaan aikaa vietetään yhdessä esimerkiksi maustehyllyä etsien. 
  2. Zen-hetki. Jälkikasvu pysyy paikallaan, kun yhden istuttaa kärryn penkkiin ja loput sinne ruokatavaroiden joukkoon. Ei tarvitse olla silmät tarkkana vahtaamassa, missä pahanteossa kullannuput ovat. Äärimmäisen kätevää ja rentouttavaa ihmiselle, joka ottaa jatkuvasti koppeja päälleen putoavista rohkelikoista.
  3. Vähän kuin Linnanmäki. Prismoissa on usein pienet leikkipaikat. Tai ainakin yksi karuselli, joka pyörii S-etukorttia vinguttamalla. Eli ilmaiseksi! Parasta huvitusta lapsille ja aikuisten lompakoille.
  4. Aina valitetaan, miten ”aika kuluu niin nopeasti”. Prismassa ei kulu.
  5. Olosuhteet ovat optimaaliset. Saa olla lämpimässä, tuulensuojaisessa ja kirkkaasti valaistussa paikassa, jossa ilmastointi pelaa. 
  6. Apu on lähellä. Nälän iskiessä ruoka on lähellä. Jos housut repeävät, uudet vaan kehiin. Mitä Prismasta ei saa, sitä ihminen ei tarvitse.
  7. Näkee tuttuja. Kun viettää tarpeeksi aikaa jättimarketeissa, huomaa ilokseen/yllätyksekseen, että vastaan alkaa kävellä tuttuja. Joskus aikaisemmin nähtiin ehkä baarissa, mutta hyvin ne kuulumiset saa huikattua kylpypyyhelaarinkin yli. Tästä syystä ei todellakaan kannata lähteä Prisma-radalle missään puutarhavaatteissa, vaan vähän pitää panostaa.
  8. Välillä voi irrotella. Kun elää Prisma-perheen elämää, irrottelu on kaiken lisäksi älyttömän helppoa! Ristely Ruotsiin, kylpyläloma Flamingossa tai sitten ihan vain viaton "Mentäisiinkö sittenkin cittariin?", tuovat jännitystä arkeen. Vaikka vähän hevi-hyllyllä revittelisi, on tämä huvi hirveän paljon halvempaa kuin esimerkiksi kahden ihmisen lentoliput Balille. Muista tämä!
  9. Eikä niistä Balin lipuista muuten saisi mitään bonuspisteitäkään. Muista sekin! Miksi me puhumme koko ajan Balista?