Näitä me katsoimme, kuuntelimme ja ihailimme: Hantta Krause, Hanoi Rocks, Boy George, Hansu ja Pirre sekä Europen Joey Tempest. Välillä syötiin vohveleita, isi soitti NMT:llä ja lenkkeiltiin Sony Walkmanit korvilla.
Näitä me katsoimme, kuuntelimme ja ihailimme: Hantta Krause, Hanoi Rocks, Boy George, Hansu ja Pirre sekä Europen Joey Tempest. Välillä syötiin vohveleita, isi soitti NMT:llä ja lenkkeiltiin Sony Walkmanit korvilla.

1980-luku, se on kaikista vuosikymmenistä eniten suomalaisten mieleen. Olihan silloin yksi turvallinen Suomi, isot tukat ja pastellinväriset vaatteet. Mutta oliko silloin muka oikeasti jotenkin ihanampaa?

Nyt ne kännykät pois! Oikeasti!

Kaksi aikuista ja kaksi lasta on aloittamassa ihmiskoetta. Nyt on tarkoitus kokeilla, miten 2000-luvulla maistuu 80-lukulainen koti-ilta. Ruoka ja viihde tarjoillaan retrotyyliin. Sattumoisin ihmiskokeen näyttämönä toimiva omakotitalo on valmistunut vuonna 1979. Tummanruskeat ikkunankarmit hohkaavat aikakauden tunnelmaa.

Alkuun on kuitenkin vaikeaa luopua vuoden 2015 tärkeistä tekemisistä. Lapsi yrittää pöydän alla räplätä Instagramia.

– Mä haluan permanentin, hän ilmoittaa.

Mistä se on permanentista kuullut, eihän niitä ole tehty kahteenkymmeneen vuoteen.

Uunista on nostettu jauheliha-kinkkupannupitsa, jonka päällä on tomaattiviipaleita ja itseraastettua juustoa. Alkuperäisessä lapsuuteni kotipannupitsassa oli 80-luvulla päällä raejuustoa, koska se oli terveellisempää ja vähärasvaisempaa. Säälistä nykyruokailijoita kohtaan juusto on vaihdettu. (Raejuusto ei koskaan sulanut kunnolla vaan muodosti pitsan pinnalle kokkareisen kalvon.) Itseraastettua siksi, että jos 1980-luvulla kaupoissa olikin valmista juustoraastetta, se oli niin kallis ja turhamainen luksustuote, ettei tavallinen kansa sitä ostanut.

Pitsapalat edessämme olemme valmiita tutkimaan 1980-luvun olemusta ja etenkin sitä, miksi suomalaiset kaipaavat sitä niin kovasti.

 


Ihanat Bogart Companyn pojat.


 

Jonna Tervomaa lauloi Mintusta ja Villestä Syksyn sävelessä 1983.


Turmiollinen K.I.S.S.

 

Retroa siellä, retroa täällä

Yle uutiset teetti pari vuotta sitten Taloustutkimuksella kyselyn, jossa suomalaisilta kysyttiin, millä vuosikymmenellä elämä Suomessa on ollut parhaimmillaan. 1980-luku voitti ylivoimaisesti. Se oli 31 prosentin mielestä parasta aikaa, kun toiseksi sijoittunut 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen sai 22 prosentin kannatuksen.

Kasariaiheessa onkin vellottu. Helsingin Sanomat julkaisi 1980-luvusta Teema-liitteen vuoden 2012 lopussa. Samoihin aikoihin Yle esitti ensi kertaa 80-lukumuistelosarjan Minä olen muistanut. Molemmissa oli samoja 80-lukunaamoja: tv-kasvo Hantta Krause (nyk. Wilma Schlizewski), filosofi Esa Saarinen, Dingon Neumann.

Ihmiset rakastavat muistella 80-luvun pastelli- ja olkatoppausmuotia, värikkäitä tennissukkia, purjehduskenkiä ja vaaleaksi kivipestyjä vyötäröfarkkuja. Tukat olivat suuria kuin usko tulevaisuuteen.

 


MTV:llä naurattivat Auvo ja Kultsi. Kliffaa hei!


Tv-sarja Dallasin kiemurat kuuluivat perjantai-iltoihin.


Marjo Matikainen ja Marja-Liisa Kirvesniemi 1984.

MTV:n tänä vuonna alkanut Retrohelmet-musiikkiohjelma on ollut kesän katsotuimpien ohjelmien joukossa. Yle siirsi Areenaan kaikki yli 60 jaksoa 80-luvun Hittimittaria, ja Elävästä arkistosta löytyy kasariohjelmia niin paljon kuin jaksaa katsoa. Yle Suomen lauantai-ilta on pelkkää kahdeksankymmentälukua Entisten nuorten sävellahjoineen ja Lakatut varpaakynnet -ohjelmineen.

Tämän illan kasarinviettoon valikoituu Elävästä arkistosta jakso suosittua komediasarjaa Fakta hommaa. Aikoinaan harmitti, kun jaksot olivat niin lyhyitä, vain seitsenminuuttisia. Huumoria ei nimittäin mitenkään tursunnut televisiosta.

Mutta kylläpäs minuutit tuntuvat pidentyneet. Hidastempoinen vitsi, jossa laaditaan kapulakielistä valistuskirjettä siitä, että seurue on häädetty grillaamasta hotellin pihasta, kestää koko jakson eikä ole kovin hyvä. Lapset pyörittelevät silmiään Eija Vilpaksen raakkuvalle hahmolle.

Onneksi vuonna 2015 voi läppärillä siirtyä sujuvasti seuraavaan ohjelmaan, mikä ei todellakaan olisi 80-luvun kahden analogisen tv-kanavan todellisuudessa onnistunut. Reinikainen toimii 8- ja 13-vuotiaille tamperelaisen poliisikomedian ensikatsojille. Vanhempi heistä luulee tunnistavansa näyttelijöiden joukosta Hyvien ja huonojen uutisten juontajan Henkka Hyppösen, mutta se onkin näyttelijä Antti Seppä.

Koska olimme silloin nuoria

80-lukuun on tartuttu myös Jyväskylän yliopistossa, jossa on juuri käynnistynyt laaja, monitieteellinen tutkimus vuosikymmenestä. Se on alkanut Niin kasaria! -nimisellä projektilla, jossa kerätään kansan muistoja aikakauden musiikista.

Projektia vetävä Suomen historian professori Petri Karonen sanoo, että kasarifiilistely on myös osittain tv-kanavien itse luomaa.

– Vuosikymmeneltä on arkistot täynnä materiaalia, jota on edullista kierrättää.

Mutta kansa myös janoaa sitä!

 


 

Näille äänitettiin sekalaisia.


Testi- eli virityskuvaa sai tuijotella 80-luvulla ihan tuntikausia.


Tuore villitys: purjelautailua vuonna 1980.

Tutkimushanke on vielä niin nuori, ettei siitä ole olemassa virallisia tuloksia, mutta Karonen on ehtinyt hieman vilkuilla levymyyntilistoja. Kun vuonna 1980 heinäkuun LP-myyntilistan top 20:sta suomalaisia artisteja oli kaksitoista, vuonna 1989 niitä oli enää neljä. Lista myös muuttui yhdenmukaisemmaksi Englannin listan kanssa: vuonna 1980 samoja artisteja brittilistan kanssa oli vain yksi, Rolling Stones, mutta vuonna 1989 samoja nimiä oli seitsemän kahdestakymmenestä.

Kansainvälistyminen, Suomen avautuminen maailmalle, on yksi vuosikymmenen vetovoimatekijöistä. Siihen asti maailmaa oli kurkittu Neuvostoliiton nahkeasta kainalosta.

Niin kasaria!-muistelumateriaalista jo näkyy, kuinka ihanaa oli, kun ulkomaiset taivaskanavat, kuten Sky Channel, Music Box ja MTV, alkoivat näkyä Suomessa. Niiltä tuli oikeita musiikkivideoita, joita Ylekin sitten nopeasti alkoi näyttää Hittimittareissa. Kansainvälisemmän mediatarjonnan takia täällä alettiin olla paremmin perillä kaikesta muustakin maailman muodikkaasta menosta.

Professori Karonen on löytänyt tilastoista yhden mahdollisen selityksen, miksi 80-luvun nostalgisointi on niin elinvoimaista. Hän perkasi levymyyntilistojen huipulla olleet bändit ja artistit ja jaotteli ne sen mukaan, ovatko ne yhä aktiivisina vai ei.

– Vuoden 1980 listahuipuista kymmenen on yhä olemassa, vuoden 1985 vastaava luku on 15. Olen siivonnut pois kaikki sellaiset, joissa esimerkiksi bändin jäsen esiintyy nykyään vain soolona.

Niin, niiden 80-luvun listabändien, kuten Rollareiden, Mötley Crüen, Scorpionsin ja Bon Jovin tahtiin voi edelleen käydä heilumassa keikoilla.

 


 

Mäkihyppääjä Matti Nykänen 1981.


Suosikkisarja Ritari Ässä.


 

Hanoi Rocks sellaisena kuin me sen muistamme.

Kun limsakone Suomeen tuli

Kasari-aikakoneessa juomme kotona tehdyn pitsan kanssa tietysti kotona tehtyä limsaa.

Se on tehty aitoon 80-luvun tyyliin limsakoneella eli nykyisin hiilihapotuslaitteena tunnetulla vehkeellä. Makusiirapista ja hiilihappovedestä sekoitettu kolajuoma maistuu yskänlääkkeelle. Lapset lirppivät sitä tottuneesti.

Kun limsakone 1980-luvulla tuli Suomeen, naapuruston lapset kyllä tiesivät, kenen kotona ihmelaite oli. Ajatus siitä, että kotona voi tehdä limsaa koska vain ja miten paljon vain, oli ennenkuulumattoman törkeää luksusta. Limsahan kuului viikonloppuun ja juhlapäiviin.

Jostain syystä kone katosi, lamako sen vei – ja palasi vajaat kymmenen vuotta sitten keittiöihimme. Tosin me nykyajan vedenjuojat kutsumme sitä kuplavesikoneeksi.

 


Sketsihahmot Aki ja Turo.


Räävitön Guns n' Roses.


 

Rullaluistelu, kaikista cooleimpien harrastus, koska vaati alleen asvalttia.

1980-luku oli ensimmäinen vuosikymmen Suomessa, kun kaikenlaisia ihmelaitteita oli varaa ostaa ihan tavallisella työläisperheelläkin. Oli leipä- ja jäätelökonetta, vohvelirautaa, munankeitintä ja korvalappustereoita. Oman vuosikymmeneni huipennus oli ehdottomasti, kun 14-vuotiaana vuonna 1987 sain Saksan-autoilulomalla kaksipesäisen mankan. Sillä pystyi nauhoittamaan kasetilta kasetille Bon Jovin Slippery When Wetin.

80-luvun taloudellisesta noususta on tapana muistella sitä ikävää osaa, vuosikymmenen lopun ylikuumenemista, joka rysähti 90-luvun alun lamaan. (Ylen kyselytutkimuksessa 90-luku oli selvästi epäsuosituin vuosikymmen, ja asiantuntijat epäilevät syyksi nimenomaan alkuvuosien lamaa.)

Silti 80-luku merkitsi sotien jälkeen syntyneille suurille ikäluokille hurjaa elintason parannusta, joka suurella osalla on jatkunut näihin päiviin asti. Tehtaan työntekijä pystyi rakentamaan omakotitalon ja matkustamaan perheineen Kanarialle. Yhteiskunnallakin oli rahaa: koululaisten hampaita fluorattiin ja harjausjälkeä valvottiin väritableteilla vähän väliä, vanhainkodit eivät vielä pullistelleet eikä sosiaalipummeista puhuttu mitään.

Suomi porskutti hyvinvoinnissa: talous kasvoi koko ajan mukavasti, ja Suomessa nautittiin jopa täystyöllisyydestä. Kelpasi sitä korottaa lapsilisiä, työttömyyskorvausta ja eläkkeitä ja lyhentää työaikaa.

 


Madonnan suosio alkoi 80-luvulla.


Hohto-elokuva 1980.


Matkailu avarsi kotien kirjahyllyjä.

Se vihatuin vihannes

Ei sentään 80-luvullakaan pelkkiä huonoja hiilareita syöty. Mikäpä olisi nimittäin 80-lukulaisempaa kuin vuosikymmenen varmasti parjatuin ruoka-asia, kiinankaali.

Kasaripöydässämme se on suikaloitu tyylikkäästi oranssinruskeaan Tupperware-kulhoon.

Lapset eivät muinaisesta kiinankaalivihasta tiedä mitään, vaan sörkkivät sitä lautasensa reunalle yhtä säästeliäästi kuin mitä tahansa muutakin pakkosalaattia.

Mutta kansan muisti on pitkä, eikä kiinankaalia ole näinä aikoina ison marketin vihannesosastolla kuin muutama pötkylä, vaikeasti löydettävissä siellä erikoisten vihannesten alahyllyllä.

En ole tosin tehnyt aitoa kasarisalaattia – siis kipannut liian paksuiksi lohkoiksi jätetyn kaalin sekaan purkillista ananasmurskaa, vaan olen tuunaillut kiinankaalia paprikalla, kermaviilikastikkeella ja mummonkurkuilla.

Kiinankaali on hyvää! Ainakin jos vertaa aikamme kiinankaaliin, mauttomaan jäävuorisalaattiin.

Mutta se ei ole ainoa asia, joka 80-luvulta muistetaan väärin. Isossa ruokakaupassa oli silloin keskimäärin 4 000 tuotetta myynnissä, kun nyt niitä on 12 000–15 000. Mitä olisi tehnyt vietnamilaisten kevätkääryleiden kokkaaja kasarivalikoiman edessä?

 


 

Michael Jackson kehitti moonwalkin.


Applen tietokone 1984.


 

Ylellä huvitti Komisario Reinikainen.

Nostalgiaa ja optimismia

Helsingin Sanomien toimittaja, kasarivuosina kukkeaa aikuisuuttaan elänyt Ilkka Malmberg on kirjoittanut kiitettyjä ja palkittuja artikkeleita Suomen kansan mielenliikkeistä. Hän huokaa kasarinostalgialle raskaasti.

– Juuri kun on päästy kyllästymiseen asti jankutetusta 60-luvusta eroon.

Malmberg ei ole nostalgiaihmisiä ollenkaan. Hänen mielestään aika kultaa monet muistot väärällä tavalla.

– Vaikka itse olinkin futuristidiscossa Helsingissä Klippanilla vuonna 1981, suuri enemmistö kuunteli Suomi-rockia eikä pukeutunut ollenkaan ajan muodin mukaan.

Helsingissä siis pojat meikkasivat ”narsistibileisiin” ja olivat ”individualisteja”. Esa Saarinen jaaritteli filosofiaa ja Hantta Krause toivotti televisiossa kohahduttavasti "helvetin hyvää yötä", mutta muualla Suomessa kuunneltiin Juicea eikä tiedetty mustahuulisista futuristeista mitään, mitä ei Ylen uutisissa kerrottu.

 


 

Samantha Fox lasketteli Suomen Nilsiässä 1987.


1980-luku tuoksui Opiumilta.


VHS-elokuvia vuokrattiin ja ostettiin. Tässä Espoossa 1987.

Malmbergin mukaan kasarinostalgia johtuu etenkin siitä, että tällä hetkellä yhteiskunnassa on eniten äänessä ikäluokka, joka eli silloin elämänsä kukoistuskautta. Kyllähän ihminen sellaisia aikoja mielellään muistelee. Hän ei usko, että vuosikymmenessä sinällään olisi ollut mitään sen ihmeellisempää kaivattavaa.

– Nostalgian laki on sellainen, että ihminen kaipaa aina jotakin menneisyydestä.

Tosin Ylen tutkimuksen mukaan myös joka kuudes 1990-luvulla syntynyt piti 1980-lukua parhaana aikana.

Vielä yhden tärkeän selityksen 80-luvun haikailulle tarjoaa historian dosentti Anu Koskivirta. Se on kaipuu yhtenäiskulttuuriin. Silloin ”Suomi oli vielä suomalainen”, kuten Koskivirta kuvaa.

– Maailma oli yksinkertainen, oli kaksi puolta, itä ja länsi, joista oli helppo valita omansa. Suomi oli turvallinen paikka ja sosiaaliturvaan luotettiin, hän sanoo.

Mutta yhtenäiskulttuuri alkoi 80-luvulla murtua. Ilkka Malmbergin mielestä se oli kuitenkin hyvä asia.

– Täällä oli paljon kiellettyjä ja paheksuttuja asioita, ja piti elää niin kuin muutkin. Kun sitä yhtenäisyyttä niin kovasti korostetaan ja kaivataan, voi miettiä, millaista oli niillä, jotka olivat erilaisia. Millaista oli olla vaikkapa homo 80-luvulla.

Malmberg muistaa kyllä jotain hyvääkin, nimittäin vuosikymmeneen liittyvän kuplivan optimismin.

– Kaikki meni koko ajan eteenpäin. Kun opiskeli, oli rajattomasti mahdollisuuksia ja pystyi luottamaan, että sai töitä. Opintolainaa nostettiin naureskellen ja rahoilla mentiin ulkomaille.

 


 

Ihan uudenlaista jätskiä!


Christian Diorin muotia 1984.


Dingon käsittämättömän ihana Neumann.

Simulaattori köhii

Optimismi, siinäpä 80-lukulainen tuontitavara, jota on syytäkin kaivata.

Pitsapalat on syöty, Reinikainen on pyörinyt läppärillä loppuun. Kukaan ei halua lisää kumpaakaan, mutta katsomme vielä Velipuolikuun klassikkosketsin, jossa Pirkka-Pekka Petelius leipoo Kari Heiskasen valtavan voitaikinalevyn sisään ”pääsiäishanukkaaksi”.

Lasten mielestä sketsi on enemmän ällöttävä kuin hauska, kun Petelius voitelee Heiskasen kiiltäväksi voisulalla. Ja on totta, että 80-luku näyttää arkistonauhoissa hitaammalta, haaleammalta ja vähemmän hauskalta kuin muistoissaan kuvitteli.

Jälkiruuaksi on aito 80-luvun tuote, Kingis-puikko. Se näyttää maistuvan. Resepti tuskin on ihan sama kuin 30 vuotta sitten, mutta ainakaan makumuisto ei tuota pettymystä, kuten usein käy, kun yrittää palata johonkin, joka oli lapsuudessa tai nuoruudessa ihanaa.

 


 

Veli Puolikuun biisinikkari Pedro Hietanen ja naurattaja Pirkka-Pekka Petelius.


Dingo loi bändihuuman 1985.


Uuno oli numero yksi 1986.


Tyyli kopioitiin Miami Vicesta.

80-lukusimulaattorimme alkaa köhiä. Olemme siirtyneet Youtubeen etsimään Kummeli-sketsejä. Se on jo niin monella tasolla väärin, että yhtä hyvin voi lyödä hanskat tiskiin.

Lapset ilahtuvat vapauttamisestaan niin paljon, etteivät ryntääkään Playstationille vaan ulos trampoliinille. Juuri noin ihanasti lapset varmasti kirmasivat ulos 80-luvullakin.

Omista 80-luvun perjantai-illoistani muistan parhaiten sen, kuinka yritin saunan jälkeen katsoa äidin kanssa Dallasia, jotta olisin voinut coolisti keskustella siitä maanantaina koulussa.

Nukahdin aina viimeistään toisen mainoskatkon aikana.

 

 


 

Kiinankaali, vuosikymmenen vihannes.


 

Ilmankosteuttaja pöhisi monen makkarin nurkassa.

 

 


 

Trivial Pursuit julkaistiin 1981.


Hittiajanviete Rubikin kuutio.

Niin kasaria!-hankkeen blogi.

Ruotsin kruununprinsessa Victorian joulutervehdys on täydellistä katsottavaa.

No niin, unohdetaanpas Harry ja Meghan -huuma hetkeksi. On nimittäin perinteisen, ruotsalaisen joulutervehdyksen aika.

Kuten monena aiempana jouluna, hovi julkaisi myös tänä vuonna iloisen jouluiset videoterveiset kruununprinsessa Victorian perheeltä.

Videolla Victoria, prinssi Daniel sekä aina suloiset lapset Oscar, 1, ja Estelle, 5, koristelevat kuusta, laskevat mäkeä kotinsa, Hagan linnan pihalla ja riemuitsevat talvesta. Pikkuprinssi Oscar istuu haltioituneena Stigan kyydissä. Heillä on jopa idyllinen, luminen talvi. Täydellistä!

Eihän tästä voi tulla kuin hyvälle tuulelle. Todella hyvää joulua myös teille, rakkaat länsinaapurimme!

Lama ja devalvoinnit kaatoivat Viljo ja Kaisu Mikkosen menestyvän rakennusyrityksen 90-luvun alussa. Dokumentissa seurataan heidän taivaltaan 2000-luvun alun Suomessa. Kuva: Yle kuvapalvelu
Lama ja devalvoinnit kaatoivat Viljo ja Kaisu Mikkosen menestyvän rakennusyrityksen 90-luvun alussa. Dokumentissa seurataan heidän taivaltaan 2000-luvun alun Suomessa. Kuva: Yle kuvapalvelu

Mika Ronkaisen dokumentissa seurataan konkurssin tehnyttä pariskuntaa, joka yrittää päästä takaisin työelämään verkostomarkkinoinnin avulla.

IS TV-LEHTI: Vuosituhannen vaihteessa 1990-luvun lama oli monien mielikuvissa vaihtunut jo Nokia-vetoiseksi nousukaudeksi, mutta Mika Ronkaisen ohjaaman mainion dokumentin Autobonus (2001) esittämä arki on toisenlainen.

Suomessa lienee tuhansia, jotka jakavat Kaisu ja Viljo Mikkosen kohtalon: takana oli konkurssi omassa rakennusalan firmassa, ja jaloilleen pääseminen vaati sitkeyttä.

Autobonus kuvaa myös toista vuosituhannen lopun ilmiötä: nopean rikastumisen ideaa palvovaa verkostomarkkinointia.

Nykyperspektiivistä huuhaa on helppo tunnistaa, mutta aikoinaan moni fiksukin ihminen lankesi ystävyys- ja sukulaisuussuhteilla rahastaviin pyramidibisneksiin.

Myös Mikkosten haaveissa siintävät verkostomarkkinoinnilla saavutettavat kymppitonnien viikkotienestit tai ainakin luvattu autobonus. Kaksikon suhautellessa ympäri Pohjois-Suomea esittelemässä Amerikasta tuotua liikeideaansa käy katsojalle yhä selvemmäksi, ettei homma tule lyömään leiville.

Ronkaisen tunnetuimmat dokumentit ovat siirtolaisuuden pirstomaa identiteettiä kuvannut Jussi-palkittu Laulu koti-ikävästä (2013) sekä oululaisen rugbyjoukkueen edesottamuksia seurannut Freetime Machos (2010).

Autobonuksessa on jo läsnä ohjaajan myöhemmistä elokuvista tuttu lämmin huumori. Kaisun ja Viljon tarina saa tragikoomisia piirteitä, mutta Ronkainen ei ilkeile. Yritteliään pariskunnan keskinäisessä suhteessa on voimaa ja uskoa, jota tarvitaan vaikeina aikoina.

Dokumenttiprojekti: Autobonus, TV1 ma klo 21.30