Elina Hakkarainen, Teija Taskinen, Inga Körkkö, Soile Mäkipää ja Elina Hyvärinen (edessä) saivat potkut Nokialta vuonna 2011.
Elina Hakkarainen, Teija Taskinen, Inga Körkkö, Soile Mäkipää ja Elina Hyvärinen (edessä) saivat potkut Nokialta vuonna 2011.

Salossa kolmisen vuotta sitten irtisanotut naiset palaavat sylttytehtaalle. Sokista on toivuttu, ja uusi elämä on alkanut. Juttu julkaistiin Me Naisissa helmikuussa 2015.

– Olipa nostalgista ajaa vanha työmatka, Soile Mäkipää huokaisee saapuessaan parkkipaikalle Salossa.

Edessä leviävät valtaisat teollisuusrakennukset, jotka aikaisemmin kuuluivat kaikki Nokialle. Vilkkaimmillaan 5000 työntekijää kehitti ja kokosi täällä puhelimia, ja nousuhuumassa yritys houkutteli työntekijöitä Lapista asti. Firman legendaarisissa kesäjuhlissa esiintyivät maan ykkösartistit, ja moni oli kateellinen nokialaisten bonuksille.

– Mennääs kattomaan, minkä firman kyltti katolla nyt palaa, innostuu parkkipaikalle saapunut Teija Taskinen.

Vuonna 2011 Nokia ajautui ongelmiin, ja pikkuhiljaa tuhannet ammattilaiset joutuivat lähtemän. Iso osa halleista tyhjeni. Tuotekehityksessä jatkaa vielä tuhatkunta ihmistä, mutta kyltissä lukee Microsoft.

Pihaan kokoontuvat naiset ovat kaikki entisiä noksulaisia, mutta topakka vartija kieltäytyy avaamasta tehtaanporttia. Vaikka useimmat näistä naisista eivät muista koskaan tavanneensa toisiaan, yhteishenki syttyy heti.

– Muistatteko, miksi vessa keksittiin? No siksi, että saadaan paska piiloon. Miksi internet keksittiin? No, että saatiin se taas esiin, laukaisee Inga Körkkö.

– Mitäs teille potkujen jälkeen oikein on tapahtunut? naiset kyselevät toisiltaan.

Niin, mitä?

Teija Taskinen, 46: "Kannattaa varoa, mitä toivoo"

Teija myy vapaaehtoishomminaan kirppisvaatteita ja haaveilee vakituisesta vammaisalan pestistä.

Kun tahti puhelintehtailla hiljeni, Teija Taskinen alkoi viettää vuorojaan firman kuntosalilla ja lenkillä. Toiset pelasivat tuotantohallissa lautapelejä tai kutoivat. Jossain vaiheessa väki ei tullut töihin ollenkaan, mutta palkka juoksi.

Kun pomo lopulta kutsui Teijan neukkariin, jonka pitkän pöydän keskellä oli nenäliinapaketti, Teija jo tiesi.

– Ihme kyllä, ensimmäinen ajatukseni lähtöpasseista olikin, että ihanaa!

Teija oli päätynyt Nokiaan kokoamaan matkapuhelimia, koska 1990-luvulla Salossa ei ollut hammashoitajan töitä. Puhelimia neljässä vuorossa kootessa vierähti 17 vuotta.

– Lopultakin jouduin oikeasti miettimään, mitä haluan isona tehdä.

Mutta kun tämä Nokian leveä portti tammikuun viidentenä 2012 jäi Teija selän taakse, voittajafiilis katosi. Hätääntyneenä Teija päätyi harhailemaan Salon Anttilaan. Kaikki epäilytti: miten päivät täyttyisivät, löytyisikö uutta työtä, mistä toimeentulo?

– Tuntui, että putosin mustaan aukkoon.

Kuusi viikkoa toimettomana riitti. Teija ilmoittautui Punaisen Ristin henkisen tuen kurssille. Kun se ei tuntunut omalta, hän vaihtoi ystäväkurssille ja tarjoutui vapaaehtoiseksi Salon SPR:n kirpputorillekin.

Tuhansien ihmisten työttömyys oli Salon kaupungille sokki. Bussilinjat vähenivät, kirjaston aukioloajat lyhenivät, pääkadulla moni muotiliike joutui lopettamaan. Eikä Teijalle tuttuja kokoonpanotöitä ollut tarjolla.

– Omista hoitoalan opinnoistakin oli niin kauan, että oli palattava kouluun.

Teija valmistui viime keväänä lähihoitajaksi. Pätkätöitä on löytynyt kaupungin vanhainkodista ja kehitysvammaisten ryhmäkodeista. Tilipussi ei ole aina kaksinen, mutta se ei yksin asuvaa Teijaa huolestuta. Ensimmäistä kertaa elämässä työ vaikuttaa omalta.

– Puhelimia kootessa aivot piti jättää narikkaan, hoiva-alalla niitä tarvitaan koko ajan.

Vakipaikkoja olisi tarjolla ympäri maata. Viimeksi Teija katseli työpaikkaa Kittilästä.

– Maltoin vielä mieleni. Pitää olla varovainen, koska olen tässä huomannut, että sen mitä toivoo, voi myös saada.

Elina Hyvärinen, 32: "Työnjohtajan paikka on lottovoitto"

Elina pakkaa entisessä puhelintehtaassa lääkkeitä. Ja pian muuten palkataan taas uutta väkeä!
 

Särkylääketabletit putoavat muoviseen kennoon, ja kone saumaa niiden päälle ohuen alumiinikuoren. Taas on yksi pakkaus valmis kotelointikoneeseen.

Aikaisemmin tässä hallissa koottiin puhelimia, nyt kiiltävät koneet pakkaavat lääkkeitä. Nokian entinen ja lääketehdas Orionin nykyinen työnjohtaja Elina Hyvärinen seuraa näytöltä linjastoa.

– Tämä paikka Salossa on ihan lottovoitto. Minulle olisi käynyt melkein mikä tahansa työ, kunhan sain pysyä Salossa. Olin valmis tulemaan tänne vaikka pakkaaja-asentajaksi.

Elina seurasi Nokian irtisanomisuutisia kolme vuotta sitten kotonaan hoitovapaalla. Eikä aikaakaan, kun esimies soitti ja ilmoitti Elinankin töiden loppuvan. Perheenäitiä kylmäsi.

– Pelkäsin, että seuraavaksi mieheni irtisanotaan. Miten sitten maksaisimme talolainaa?

Perhe asui Elinan rakennuttamassa omakotitalossa idyllisessä maalaismaisemassa. Pian tuli onneksi tieto: Elinan mies sai jatkaa Nokialla – vaikka työpaikka siirtyikin reilun sadan kilometrin päähän
Espooseen. Perhe päätti silti jäädä Saloon, koska siellä oli sukulaisia, lasten kaverit ja kaikkien omat salibandyjoukkueet.

Kun Elina palasi kuukaudeksi töihinsä, vaikeinta oli hyvästellä alaiset.

– Mietin, saavatko he uusia töitä ja mahdammeko nähdä enää.

Omakin tulevaisuus jännitti. Elina on ammatiltaan kokki, ja Nokian piti olla vain välietappi ravintolatöiden etsimisen ajaksi, mutta nousukiitovuosina firma koulutti Elinan puhelinten kokoajasta 30 hengen esimieheksi.

Puhelinkokoamon poistuttua Salosta lääketehdas Orion kiinnostui modernista jättihallista ja järjesti siellä työnhakutilaisuuden. Hoitovapaataan jatkanut Elina kuljeskeli tuhannen muun kiinnostuneen
joukossa pohtien, miten erottuisi muista. Työnhakukurssilla Elinaa oli kannustettu kuvailemaan omaa osaamista vähän rohkeammin. Se oli vaikeaa, mutta Elina tsemppasi.

Työnjohtajia valittiin lopulta seitsemän, ja Elina oli heistä yksi.

– Varasimme heti perheen kanssa äkkilähdön etelään.

Elinan työkavereina on nyt entisiä kirvesmiehiä, kampaajia ja farmaseutteja, mutta melkein puolet pakkaamon 150 ihmisestä on joskus ollut Nokian leivissä.

– Kun taukohuoneessa naureskellaan Nokian jutuille, yritän vaihtaa aihetta, koska eivät sentään kaikki olleet siellä.

Inga Körkkö, 57: ”En suostunut jäämään kotiin”

Inga viihdyttää kollegoitaan kertomalla Nokian kesäjuhlamuistoja. “Lauri Tähkä ja Mikko Leppilampi esiintyivät tuossa ikkunan alla.”

Jos kuulumisia olisi kyselty kaksi vuotta sitten, Inga Körkkö olisi valittanut ikärasismia. Lähetettyään 150 työhakemusta hän pääsi yhteen ainoaan haastatteluun, joka ei sekään johtanut mihinkään.

Ingan ansioluettelossa ei ainakaan ole valittamista: Yliopisto-opintojen jälkeen Inga on assisteerannut johtajia ja pumpannut vientisihteerinä vauhtia sekä autoteollisuuteen että taimibisnekseen. Välillä hän opiskeli jalkahoitajaksi ja käsityöartesaaniksi. Nokialla ja alihankkijoilla hän ehti 11 vuodessa vaikuttaa useissa tehtävissä.

– Menihän työnhaussa hermo, Inga myöntää.

Kotona istuessaan Inga ehti kirota kaikki miesjohtajat, jotka tuntuivat palkkaavan vain nuoria ja kauniita apulaisia.

– Lopulta päätin nöyrtyä. Klikkauduin vuokrafirman sivuille katsomomaan, millaista muuta työtä oli tarjolla.

Siitä alkoi Ingan vipinävaihe. Hän päätyi heti Turkuun puhelinvaihteeseen yhdistämään puheluita ja vastaanottamaan soittopyyntöjä.

– Kyllähän se kävi välillä mielessä, miten yksinkertaiseen hommaan olen ryhtynyt, mutta oli tärkeää päästä kotoa.

Työ johti toiseen ja kolmanteen. Inga vakuuttui, että työnantajille on tärkeintä, että hakijalla ylipäätään oli joku työ. Kotiin jämähtäneitä selvästi karteltiin.

Kun Nordea ilmoitti suunnittelevansa Nokian vanhoihin tiloihin asiakaspalveluyksikköä, Inga innostui. Hakijoita oli 550, mutta niin vain Inga oli 70 valitun joukossa.

– Tähän mennessä paras hetki oli, kun asiakas sanoi kuulevansa äänestäni, että minulla on lämmin sydän.

Elina Hakkarainen, 28: ”Pomot tykkäävät ahkerasta”

Elina yllättyi, ettei autotehdas kysellyt koulutodistuksia. ”Yllättävän moni firma kouluttaa tulijat töihin itse.”

Mersun runko nytkähtää liukuhihnalla ja pysähtyy odottavasti Elina Hakkaraisen eteen. Muutamassa minuutissa nainen asentaa koelautaan äänieristematon ja kiinnittää lukon vastakappaleet. Huikka vesipullosta, ja sitten tuleekin jo seuraava auto.

Uudenkaupungin Valmet Automotiven autotehtaalla robotit vastaavat monenlaisista tehtävistä, mutta kyllä siellä ihmisiäkin tarvitaan. Elina sai paikan toukokuussa, kun tehdas palkkasi 300 uutta autonrakentajaa.

– Nokialta ikävöin lähinnä yövuoron väsyneitä vitsejä.

Nuorena Elinaa ei opiskeleminen kiinnostanut. Kesken jääneen lukion jälkeen hän siivosi, vastasi numerotiedusteluihin ja veti baareissa karaoke-iltoja. Niiden jälkeen puhelinten kokoaminen Salossa maistui. Palkka oli hyvä, ja kerran vuodessa tuli muutaman satasen bonus. Mutta viiden vuoden jälkeen tuli potkut.

– Viimeisenä työpäivänä moni työkaveri itki parkkipaikalla. Minua ei surettanut. Tiesin, että tekevä löytää töitä.

Elina oli hiljattain tavannut miehen, ja irtisanomisen jälkeen hän pääsi muuttamaan tämän luokse Poriin. Ensimmäistä kertaa elämässä Elinaa halutti ryhtyä opiskelemaan. Ensimmäiseksi tuli kutsu vartijakouluun, ja sinne Elina ilmoittautui. Kesäharjoittelussa Elina päätyi vastaanottovirkailijaksi firman vaihteeseen. Siellä koko hommasta meni maku. Toimettomana Porissa kodin seinät tuntuivat kaatuvan päälle, joten Elina keskittyi lähettelemään työhakemuksia. Aina jokin tärppäsi. Rengasfirma tarvitsi sesonkiapua asiakaspalveluun, ja vastaremontoituun Porin kauppahalliin kaivattiin pariksi viikoksi rakennussiivoojaa.

– En ole nirso. Työnantajista aistii, että kaikilla ei ole sellaista asennetta.

Kun autotehtaan paikka tuli jakoon, Elina haki miehensä kanssa töihin. Molemmat tulivat valituiksi.

– Nokian-kokemukseni ansiosta sain aloittavan asentajan korkeimman palkkaluokan!

Soile Mäkipää, 51: ”Vanhaa on ikävä”

Tietokonehommat vaihtuivat hoitotyöhön. Soilella on nyt tuoreet lähihoitajan paperit.

Työvuoron jälkeen Soile Mäkipää on väsynyt. Tänään herätys soi ennen aamuviittä. Soile ajoi 57 liukasta kilometriä Lietoon, jossa hän hoiti täyden päivän muistisairaita vanhuksia.

– Ennen hartiat painuivat koneella istuessa eteenpäin, nyt vuoron aikana tulee juostua 13 000 askelta ja hartiat venyvät ihan toiseen suuntaan

Nokialla Soile vastasi puhelinten käyttöohjeiden kuvista. Ura alkoi Motorolan Talkmanista ja päättyi Nokian Lumiaan. Töitä piti usein viedä kotiin, mutta Soile sanookin olevansa maailman laajimmin kuviaan levittäneitä piirtäjiä.

– Kyllä minulla niitä aikoja on ikävä.

Irtisanomisten aikaan Soilen työt päätettiin siirtää Tampereelle. Pomo yritti houkutella Soilea muuttamaan sinne, mutta perheen vuoksi hän ei voinut eikä halunnut.

Kevään aikana pettymys vaihtui välinpitämättömyydeksi. Jotain uutta piti keksiä. Kaikki toitottivat, että hoitoalalla on hommia, ja jonkinlaiseksi hoivaajaksi Soile on aina itsensä tuntenutkin.

Nokian tarjoaman eropaketin, viidentoista kuukauden palkan ja Bridge-koulutuksen turvin Soile opiskeli hoiva-avustajaksi ja pääsi töihin Liedon yksityiseen hoivakotiin. Siellä hän suoritti työn ohessa lähihoitajatutkinnon.

Iso puhelinfirma ja pieni hoivakoti ovat Soilen mielestä päinvastaisia maailmoja. Nokiassa työ oli itsenäistä, jokainen sai heitellä ideoita ja usein ajatukset myös toteutettiin.

– Hoitoalalla on kangistuttu rutiineihin. Työt tehdään kuten ne on aina tavattu tehdä.

Soilen palkka laski alanvaihdoksessa reippaasti. Mutta kun vanhus hymyilee ja kiittää hoidosta, sekin palkitsee.

– Täytyy olla kiitollinen, että töitä ylipäätään on.

Tia on omasta mielestään täydellinen äiti, vaimo ja ystävä, mutta oikeasti hän on takakireä kielikello, Jenni Kokander kirjoittaa.

Raija on työpaikkansa kyylä. Hän käy kantelemassa pomolle, kun Timo käy tupakalla kello 14.17, vaikka on nimenomaan sovittu, että erillisiä tupakkataukoja ei pidetä, vaan pössyttelyt hoidetaan lounaan tai kahvitauon yhteydessä.

Raija antaa palautetta esimiehelleen firman siivoojasta, huoltoyhtiöstä ja aulavahdista. Palaute on lähinnä ammattitaidottomuuden ihmettelyä.

Raija poistuu pikkujouluista ennen pukin saapumista, koska loukkaantuu pomolleen, joka pyytää Raijaa lopettamaan työkavereittensa moraalittoman juhlakäytöksen listaamisen ja ottamaan sen esille mieluummin maanantain aamupalaverissa. Viimeinen pisara Raijalle on, kun pomo ehdottaa tätä nauttimaan ja keskittymään joulun kunniaksi omaan hyvinvointiin.

Tia on omasta mielestään täydellinen äiti, vaimo ja ystävä, mutta oikeasti hän on takakireä kielikello.

Tia soittaa ystävälleen Riinalle aina tiistaisin. Hän kertoo, kuinka näki Cittarissa Tolosen Riston, joka oli humalaisen oloinen ja maksoi sossun lapulla. Tia raportoi Riston alennustilasta luonnollisesti myös Riston entiselle vaimolle.

Tia muistaa aina mainita myös siitä, kuinka hän kerran kassajonossa huomasi, miten hänen lapsensa päiväkotitäti otti pesuaineen kylkiäisiksi tarkoitetun Iittalan tuikkulyhdyn, vaikka se olisi kuulunut kahden tuotteen ostajalle ja hänellä oli vain yksi huuhteluaine.

Seuraavaksi muistellaan, kuinka samainen epäpätevä päiväkotitäti kehtasi väittää, että heidän Adele-Mimosansa olisi enemmän sylin kuin koko perheelle kaavaillun paleodieetin tarpeessa.

Puhelun päätteeksi Tia haukkuu aina miehensä.

Niklas ei koskaan tule saamaan hymypoikapatsasta, koska hän on vasikka. Hän käy juoruamassa keittäjälle, jos joku pistää ruokaa ”sika-astiaan”. Välitunnilla Niklas käy ratsaamassa koulun takana, etteivät yläasteen tytöt tee siellä salaa My Day -videoita Youtubeen. Niklas on kärppänä paikalla, kun koulun hallitus kokoontuu, onhan hän puheenjohtaja. Esityslistalla ovat viikosta toiseen erityisluokan poikien liian äänekäs läsnäolo ja tyttöjen vessan hiuslakkapilvi.

Opettajat kutsuvat Niklaksen opettajanhuoneeseen ja ehdottavat, että tarkkanäköinen poika kertoisi, jos havaitsee koulussa kiusaamista. Koulukiusaamiseen Niklaksella ei ole kuitenkaan selkärankaa puuttua, koska kantelupukkien tapaan hän keskittyy epäolennaisuuksiin. Kantelun pointtina on vain halu pönkittää omaa erinomaisuutta vasikoimalla muista.

Raija, Tia, Niklas ja muut kantelupukit keskittyvät kyttäämään muiden virheitä ja raportoimaan niistä kaikille muille, paitsi kohteille itselleen.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Jim Carreyn luoma draamakomedia repii huumorinsa 70-luvun stand up -klubien maailmasta.

IS TV-LEHTI: Koomikoiden elämää 1970-luvun Los Angelesissa kuvaava sarja Kuolen nauruun (I’m Dying Up Here, 2016–) on yhdistelmä näppärää sanailua, stand up -komiikkaa ja vakavaa draamaa – jopa kuolemanvakavaa. Sarja näyttää koomikot surullisina klovneina: hahmot ovat ristiriitaisia ja hankaliakin tyyppejä, jotka kilvoittelussa suosiosta näyttävät myös pimeämmät puolensa.

David Flebotte on kirjoittanut sarjan pohjautuen Los Angelesin viihdemaailmasta 70-luvulla kirjoittaneen toimittajan William Knoedelsederin kirjaan. Vuonna 2009 julkaistu kirja kertoi 70-luvulla syntyneen uuden viihdemuodon eli stand up -komiikan ja sen esitaistelijoiden, kuten Andy Kaufmanin, Richard Pryorin ja Jim Carreyn, noususta valokeilaan.

Yksi sarjan tuottajista onkin nykyinen megatähti Jim Carrey. Sarjassa on käytetty Carreyn omia kokemuksia, kuten myös Al Madrigalin, joka on osallistunut sarjan kirjoittamiseen. Madrigal myös näyttelee Edgar Martinezin roolin.

Sarjan hahmot pohjautuvat osittain todellisiin ihmisiin, mutta pääasiassa hahmot ovat fiktiivisiä.

Ajankuva on luotu uskottavasti puvustuksen, musiikin ja käsiteltävien teemojen osalta.

Esimerkiksi komiikan portinvartija, komediaklubin omistaja Goldie (Melissa Leo) perustuu legendaarisen The Comedy Store’s -klubin Mitzi Shoreen. 1972 avattu The Comedy Store oli länsirannikon keidas uusille komiikkakyvyille. Siellä aloittivat uransa muun muassa Jay Leno, David Letterman ja Robin Williams.

Sarja sijoittuu pääosin Goldien komediaklubille, jossa nuoret koomikot kurottavat kohti tähteyttä. Tavoitteena on ponnistaa komediaklubin lavalta The Tonight Show with Johnny Carson -tv-ohjelmaan ja sitä myötä koko Amerikan tavoittavaan tähteyteen.

Ensimmäisen jakson alussa yksi koomikoista saavuttaa tämän virstanpylvään, mutta pian häntä kohtaa tragedia. Tapahtumaketju sysää liikkeelle erilaisia reaktioita muussa porukassa.

Sarjaa on amerikkalaisissa arvioissa kritisoitu siitä, että se tarjoilee turhankin tutun tarinan. Suomalaisyleisölle tilanne on toinen: meille stand up -komiikan alkuajat eivät ole ennalta tuttua huttua.

Ajankuva on luotu uskottavasti puvustuksen, musiikin ja käsiteltävien teemojen osalta. Naiset ja etniset vähemmistöt joutuvat ponnistelemaan valkoisen miehen maailmassa.

Sarjasta on tekeillä toinen kausi.

 Kuolen nauruun, Sub ti klo 23.15