Neuloja on useamman paksuisia. Ohuimmat, 0,3 millimetrin neulat ovat suonille turvallisimmat, mutta enemmän käytetään paksumpia.
Neuloja on useamman paksuisia. Ohuimmat, 0,3 millimetrin neulat ovat suonille turvallisimmat, mutta enemmän käytetään paksumpia.

Kati Pyötsiä on autovuorojen vakiohenkilökuntaa. ”Kun työntekijät vaihtuivat autossa useammin, asiakasmäärät vähenivät. On tärkeää, että täällä on vastassa tutut ihmiset.”
Kati Pyötsiä on autovuorojen vakiohenkilökuntaa. ”Kun työntekijät vaihtuivat autossa useammin, asiakasmäärät vähenivät. On tärkeää, että täällä on vastassa tutut ihmiset.”

”Skarppaa vähän” ei välttämättä toimi elämänohjeena, kun ihminen on huumekoukussa. Jos pääsee kuiville, edessä on vuosikausien skarppaus. Retkahduksia sattuu melkein kaikille.
”Skarppaa vähän” ei välttämättä toimi elämänohjeena, kun ihminen on huumekoukussa. Jos pääsee kuiville, edessä on vuosikausien skarppaus. Retkahduksia sattuu melkein kaikille.

Puhtaita huumeneuloja, uusia ruiskuja, kondomeja ja terveysneuvontaa. Tämä pakettiauto työntekijöineen on monen huumeriippuvaisen ainoa kontakti normaaliin työssäkäyvien maailmaan.

Ja sitten neulat. Millasia sä haluut?

– Nollavitosta, vanhempaa mallia jos on.

– Olepa hyvä. ­Mites, tarviitko laastaria, märkälappuja, kortsuja, liukkaria?

Asiakaspalvelutilanne on ystävällinen, melkein R-kioskimaisen pirteä ja nopeasti ohi. Se ei vain tapahdu millä tahansa kioskilla, vaan Helsingin Diakonissalaitoksen liikkuvassa terveysneuvontayksikössä: pakettiautossa, joka on pysäköity maunulalaiselle parkkipaikalle. Täältä saa hakea uusia huumeruiskuja ja -neuloja ja tuoda käytettyjä hävitettäväksi. Lisäksi saa sidetarpeita, kortsuja ja neuvontaa.

Tiistai-iltana työvuorossa on osastonhoitaja-sairaanhoitaja
Jaana Malinen
ja sairaanhoitaja
Kati Pyötsiä

. Tilaa ei ole liikaa, mutta auto on suunniteltu juuri tätä varten. Kaikelle on omat lokeronsa, ja niissä nimilaput: ”Steritsit”, ”filtterit”, ”klikkikupit”.

Klikkikupit?

– Klikkikuppi on muovikippo, jossa he liuottavat pillereitä veteen. Se on heidän kieltään. Jos pyydetään värkkejä, se tarkoittaa neulaa ja ruiskuja.

Asiakkailta ei kysytä nimiä, mutta ­nimimerkki ja syntymävuosi kirjataan. Illan ensimmäinen on hoikka, kolmikymppinen mies. Hän tuo turvaroskikseen kolmesataa neulaa, saa saman verran uusia mukaansa, pakkaa paketit reppuunsa, hymyilee, kiittää ja ottaa polkupyöränsä.

Kaikki alkoi hivistä

Pikkubussi pysähtyy illan aikana kahdella pysäkillä. Se on kiertänyt pääkaupunkiseutua jo yksitoista vuotta. Viime vuonna näihin aikoihin tarjottiin kahvia ja pipareita kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

– Liikkuva yksikkö päätettiin perustaa, koska huumeidenkäyttäjien hiv-tapaukset kasvoivat 90-luvun lopulla räjähdysmäisesti. Silloin perustettiin kaupungille kiinteitä neuvontapisteitä, joissa sai vaihtaa neulat puhtaisiin. Liikkuva yksikkö tuli täydentämään niitä, kertoo yksikönjohtaja

Juha Kröger

Diakonissalaitokselta.

Lisäksi avattiin palvelukeskus, joka oli tarkoitettu pelkästään hiv-positiivisille huumeidenkäyttäjille. Toimet tehosivat, ja hiv-rintamalla menee nykyään paremmin. Kun 90-luvun lopulla suonensisäisten huumeiden käyttäjillä todettiin lähes sata tartuntaa vuodessa, tänä vuonna on on löytynyt yksi.

– Melkein kaikki suonensisäisiä huumeita käyttävät hiv-positiiviset ovat Suomessa lääkityksen piirissä. Se on poikkeuksellista.

”Mä halusin kokeilla kaikkea, ihan kaikkea”

Autoon tulee laiha tyttö, joka kaataa roskikseen tottuneesti Mehukatti-purkillisen neuloja.

– Hurjia kuvia, jos tästä otatte. Mutta tää on totuus, hän sanoo.


Henna
on 26-vuotias, skarppi ja suorasanainen. Hän ei halua hengailla Koivukylässä Diakonissalaitoksen auton lähellä kovin pitkään, mutta hetken hän ehtii ­olla.

– Tää on aika pieni kylä, kaikki tietää kaiken. Mistä mä tiedän, ettet sä ole sossu tai poliisi?

Hennan huumeidenkäyttö alkoi kuten monen muunkin: varhaisnuorena, kaverin kanssa, miedoilla huumeilla ensin.

– Uteliaisuus siihen oli syynä. Mä ­halusin kokeilla kaikkea, ihan kaikkea. Nyt olen käyttänyt iv:sti ehkä kymmenen vuotta.

Iv tarkoittaa suonensisäistä. Henna ­ottaa mukaansa uusia neuloja, märkälappuja ja kortsuja. Mukana seuraa vaitelias poikaystävä. Hennalla menee mielestään nyt paremmin kuin jokin aika sitten, mutta ei hän ole hyväntuulinen eikä onnellinen, eikä kovin toiveikas.

Harva asiakas on elämäänsä tyytyväinen, vaikka puhtaita neuloja ja ystävällisen hymyn saakin ilmaiseksi.

– Ei mulla hyvin mene, miten voisi mennä. Ensin pitäisi päästä kokonaan eroon tästä. Ei huumeista seuraa mitään hyvää. Elämä on parasta huumetta!

Terveyden edistäjät

Liikkuvan yksikön työntekijät kohtaavat harvoin asiakkaita, joiden mielestä huumeet olisivat parasta elämää. Mutta ei huumeidenkäyttö ole vähentynyt. Ihmisten tekee mieli kokeilla.

Kovat huumeet alkoivat tulla Suomeen 1990-luvulla. Silloin ryhdyttiin perustamaan neuvontapisteitä, ja samalla alkoi keskustelu siitä, annetaanko huumeille turhan helposti periksi. Miksi huumeidenkäyttäjiä autetaan piikittämään turvallisesti sen sijaan, että yritettäisiin taistella ongelmaa vastaan?

– Varmaan siitä keskustellaan vieläkin. Mutta ei ihmisten käyttäytymistä saa ­pakolla muuttumaan, Juha Kröger sanoo.

Huumeneula-autossa on kieltämättä jotain hämmentävää. Ihmiselle lahjoitetaan arvokkaita apteekkitarvikkeita, joilla hän voi jatkaa elämänsä tuhoamista. Veronmaksaja maksaa. Moraalisaarnaa ei tule, eikä vannottamista, että sai olla viimeinen kerta. Huumeet sentään joutuu hankkimaan vielä katukaupasta. Niitä ei kaupunki tarjoa.

Kati ja Jaana ovat tottuneet kaikenlaisiin mielipiteisiin työstään.

– Tämä on terveydenedistämistä. Huumeille ei ehkä voi mitään, mutta voi auttaa ehkäisemään infektioita.

Hiv ei ole huumeidenkäyttäjän ainoa uhka. C-hepatiitti on sitä yleisempi tartuntatauti, ja siihen ei ole rokotusta. Hoitokin on vaikeampaa kuin hivin: pitäisi päästä kuiville, jotta maksa alkaisi kuntoutua. Muuten se tuhoutuu pikkuhiljaa.

Kyyniseltä kantilta katsottuna Helsingin, Espoon ja Vantaan on paljon halvempaa kustantaa ihmisille uusia neuloja kuin sairaalapäiviä maksakirroosin takia.

Tuttuun hoitajaan luotetaan

Silkkaa kustannussäästöä, siis. Vai inhimillistä lämpöä ja laupeudentyötä? Jaana ja Kati ovat tarkoituksella ystävällisiä ­ihmisille, joista muut eivät välitä.

– Me ei tuputeta infoa eikä moralisoida. Sellaista tulee enemmän terveyskeskuksissa. Heitä kohdellaan siellä usein tylysti, ja siksi he menevät sinne vasta viimeisessä hädässä. Tänne pitää olla helpompaa tulla. Sen takia meillä on autovuoroissa vakiotyöntekijät, jotta syntyy luottamus.

Autovuorossa kuulee, jos liikkeellä on vaarallisia huume-eriä. Tutulle hoitajalle uskaltaa ehkä näyttää tulehtunutta käsivartta. Täällä sille ei voida tehdä muuta kuin puhdistaa, mutta kun ammattilainen patistaa terveyskeskukseen, asiakas saattaa jopa mennä.

Joskus, kun hetki on oikea, joku saattaa sanoa, että nyt alkaa huume-elämä riittää. Silloin ohjataan vierotukseen, soitetaan vaikka puhelu asiakkaan puolesta.

Nyt takaovelta kuuluu koputus. Sisään astuu nelikymppinen
Lenny
. Lennyn toiseen rystyseen on tatuoitu klassisesti LOVE, toiseen HATE. Hänkin tarvitsee uusia neuloja ja märkälappuja pistokohtien puhdistamiseen.

– Tulisko sulle muuta?

– Mä tarttisin oikeestaan uudet suonet.

Se oli kevennys, mutta eihän siinä ­mitään kovin hauskaa ollut.

He elävät eri maailmassa

Kun tavalliset ihmiset menevät töistä kaupan kautta kotiin, he eivät arvaakaan, kuinka monta huumeidenkäyttäjää tulee vastaan. Huumeista riippuvaiset kävelevät samoja katuja kuin muutkin, mutta he elävät eri maailmassa, sellaisessa varjoisammassa. Joidenkin ainoa kontakti normaaliin, työssäkäyvään yhteiskuntaan on puhtaita neuloja jakava hoitaja.

– Huumeiden käyttö ei läheskään aina näy päälle. Se oli minulle yllätys, kun aloitin. Syrjäytyminen näkyy, mutta meillä käy myös opiskelijoita ja työssäkäyviä, Kati kertoo.

Enää Katia ei yllätä paljon mikään. Ei se, että naapurin söpö, ystävällinen nuorimies onkin pahassa huumekoukussa. Eikä se, miten isoja Diapam-annoksia ­sekakäyttäjät syövät. Autossa käy asiakkaina paljon pari-kolmekymppisiä, jonkun verran vanhempiakin. Miehiä on enemmän. Jotkut tulevat porukalla ja jäävät juttelemaan, joku käy yksin, yksi on sekava ja toinen selväpäinen.

Jossain hoitajien ulottumattomissa on iso porukka sellaisia huumeidenkäyttäjiä, jotka ovat liian huonossa kunnossa käydäkseen autolla.

– Jos tässä työssä vielä joku ”voi ei” -hetki tulee, on se ehkä silloin, kun asiakkaaksi tulee tosi nuoren näköinen tyttö. Usein siinä on mukana vanhempi mies, Kati sanoo.

Ässää hihaan

Suomessa käytetään eri huumeita kuin Keski-Euroopassa. Siellä liikkuu heroiinia ja kokaiinia, täällä ei enää nykyään.

– Meillä huumeet tulevat Venäjältä ja Virosta. Sieltä tulee paljon muuntohuumeita, jotka ovat aika arvaamattomia. Sitten käytetään amfetamiinia, ja valitettavasti näitä lääkkeitä, Subutexia. Sekakäyttö on tosi yleistä.

Subutex, tai nykyään useimmiten Suboxone, onkin oma lukunsa. Se kehitettiin lääkkeeksi opiadiriippuvuuden hoitoon. Tarkoitus oli korvata heroiini vaarattomammalla aineella ja päästä sen avulla vähitellen riippuvuudesta eroon.

Homma ei mennyt niin kuin unelmamaailmassa. Nykyään subuja liikkuu paitsi laillisesti korvaushoidossa, myös laittomasti katukaupassa. Korvaushoitolääke otetaan suun kautta klinikalla. Katukaupan pillerit liuotetaan veteen ja piikitetään.

– Moni on yhtä riippuvainen piikittämisestä kuin aineen vaikutuksesta. Vaikka aineen teho on sama suun kauttakin, se ei ole heille sama juttu, Kati kertoo.

Katin ja Jaanan asiakkaistakin osa on korvaushoidossa, mutta eivät pysty olemaan ilman muita aineita. He hakevat ­aamuisin lääkkeen klinikalta ja ostavat samoja lääkkeitä katukaupasta.

– Nämä filtterit, joita meiltä saa, ovat sitä varten. Tabletteja ei ole tarkoitettu liuotettaviksi ja piikitettäviksi, ja niiden sidosaineet voivat tukkivat suonia. Niitä imeytetään sitten filtteriin.

Veronmaksaja kiittää

Onko korvaushoidosta sitten mihinkään? Se tuli Suomessa huumeriippuvuuden hoitolinjaksi 1990-luvulla kiistelyn saattelemana.

– On se hyvä asia, toteaa auton työntekijä
Leo Lindroos


.

Hän opiskelee sosionomiksi ja on torstai-iltana vuorossa Vantaalla. Yksi asiakas on juuri valittanut, että Myyrmäen korvaushoitoklinikalla ollaan turhan ­ankaria. Jos myöhästyy lääkkeenjaosta minuutin, jää lääke saamatta.

– Eihän se mulle mitään. Mä oon Suboxonella ja pärjään pari päivää ilmankin. Mutta
osa saa metadonia, ne menee huonoon kuntoon ilman lääkettä,

Make

valaisee.

Korvaushoito ei takaa kuiville pääsyä. Raitistuminen vaatii sinnikkyyttä, ehkä koko kaveripiirin vaihtamista ja todellista tahdonvoimaa. Veronmaksajien kannalta korvaushoito on ollut hyvä uutuus.

– Se on edullista järjestää. Ilman sitä täällä käytettäisiin heroiinia. Musta tää on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin se, että mut ryöstetään, koska on pakko saada rahaa heroiiniin, Leo sanoo.

Eikä se ole pelkkä edullisempi huumevaihtoehto. On raportoitu raitistumisia ja toiveikkaita fiiliksiä. Korvaushoito parantaa toimintakykyä, ja moni potilas on kuntoutunut työelämään, vaikka riippuvuus Suboxoneen jäisikin.

Hoitoon pääsee, jos takana on vuosien opioidihistoria ja useampi epäonnistunut katkoyritys. Helsingissä joutuu jonottamaan kuukausia ennen pääsyä hoitoarvioon. Se voi olla pitkä aika. Vantaalainen
Sami
on ollut korvaushoidossa jo kolme vuotta. Hän tarvitsee 300 uutta neulaa. Päihteetön elämä ei ole vielä ihan lähellä.

– Vähän lipeemistä on tullut, mutta toivon, että ensi viikolla mua ei näy täällä. Elämä on parempaa. Mä haluun kuiville. Mä saan ruokaa laitettua ja muuta sellasta.

Se on jo hyvin. Jos on tosissaan koukussa, elämästä tulee vaikeaa. Aamulla tarvitsee amfetamiinia, jotta pystyy toimimaan. Yöllä ei saa nukuttua ilman unilääkettä. Valveillaoloaika menee miettiessä, mistä voisi ostaa aineita ja mistä saisi rahaa. Kaikkeen liittyy tuhnuista säätämistä: tuleeko asunnosta häätö, maksaako kaveri kolmekympin lainan ­takaisin? Vieläkö terveyskeskuksesta saisi reseptillä lääkkeitä, tai yksityiseltä lääkäriasemalta? Meneekö ”resepti varastettiin” -selitys tällä kertaa läpi? Välillä istutaan lyhyitä pätkiä vankilassa.

Make kertoo, ettei tee juuri nyt oikein muuta kuin koettaa pärjäillä ja tuhoaa ­samalla omaa elämäänsä. Tällä hetkellä hänellä on asunto.

– Seuraavaksi mä meen siivoomaan ­sitä. Oon yrittänyt siivota jo kaksi viikkoa.

Epäonnistumisen ymmärtäjät

Päihdepuoli on raskas ala hoitajallekin. Iloisia asioita tapahtuu vähän.

– Monilla on useampi diagnoosi: kaksisuuntainen mielialahäiriö, masennus, päihderiippuvuus, Jaana kertoo.

– Ne ovat pieniä juttuja, joista iloitaan.

Siitä, että joku asiakas, joka vuonna 2008 oli aggressiivinen, käyttäytyy nyt hyvin ja pärjää korvaushoidolla. Tai että joku pystyy taas käyttämään ohuimpia neuloja. Ne ovat parhaita suonille.

Eikö tällaisesta kyynisty? Alanvalintakysymys, miettivät Kati ja Jaana. Päihdehoitajaksi ei hakeudu sellainen, joka ei ymmärrä epäonnistumisia. Kati muistaa ensimmäisen kesätyöpaikkansa sairaalassa. Nuorta sairaanhoitajaopiskelijaa järkytti kuunnella, miten rumasti hoitajat puhuivat huumeongelmaisista potilaista. Saman kesän aikana Katikin ehti nähdä, miten sama potilas tuotiin viisi kertaa sairaalaan itsemurhayrityksen takia. Sellainen alkaa vaikuttaa hoitajien asenteisiin.

– Kyllä mä nykyään ymmärrän niitä hoitajia jo paremmin. Mutta en mä silti hyväksy.

Kivoja tyyppejä, vähän rasittavia

Neula-auto seisoo taas yhdellä parkkipaikalla, kuin muistutuksena siitä, että varjomaailma käyttää samaa tilaa kunnollisten ihmisten kanssa.

Kunnolliset asukkaat pelkäävät, että narkkarit jättävät neuloja heidän parkkipaikalleen, mutta ei niitä ole löytynyt. Auton lähelle ei saa jäädä piikittämään.

– Meidän asiakkaat on kivoja, niin kuin nyt olet nähnyt. He tietävät, että tarkoitamme hyvää, ja että ei kannata ­mokata tätä.

Kivoja, entä muuta? Arvaamattomia, joskus. Uhkaavia? Ei oikeastaan koskaan. Kärsimättömiä, sanovat Jaana ja Kati. ­Eivät kestä hidastelua eivätkä odottamista. Rasittavia maailmanomistajia välillä, henkisesti murrosikään jämähtäneitä. Hyvin avoimia ja mukavia ihmisiä, usein.

– Heillä on mennyt jossain vaiheessa elämää jokin valinta toisin kuin meillä, Jaana miettii.

Lue lisää:


Huumekoukusta irti päässyt Carita: Pääsisipä tyttärenikin kuiville


Bloggaaja Peppi Lankisen rankka lapsuus: Osasin luetella huumeet nimeltä jo nelivuotiaana


Pikkusiskonsa menettänyt Martina Aitolehti: Hän valitsi väärän tien

Huume-Suomi

Suomessa on 18 000–30 000 kovien huumeiden käyttäjää, THL arvioi. Kolmasosa asuu pääkaupunkiseudulla. Määrä on lievässä kasvussa.

Keskimääräinen käyttäjä on 25–34-vuotias mies. Naisia on noin kolmannes.

Yleisin suoneen pistettävä huume on amfetamiini, seuraavana tulee buprenorfiini. Keski-Euroopassa yleisen heroiinin käyttö on Suomessa harvinaista.

Uusin tulokas ovat muuntohuumeet, joita tehdään perinteisistä huumausaineista molekyylirakennetta muuntelemalla. Muuntohuumeita tilataan tyypillisesti netistä.