”Lähteminen harkkoihin on vaikeinta, mutta aina siten ajattelee miten ihanaa oli”, Maija Hauvala sanoo.
”Lähteminen harkkoihin on vaikeinta, mutta aina siten ajattelee miten ihanaa oli”, Maija Hauvala sanoo.

Jäikö nuoruusajan aktiivinen harrastus elämän jalkoihin? Aloita rohkeasti uudestaan – kehosi muistaa kyllä!

Aika, aika ja aika. Siinä kolme tärkeintä syytä, miksi ruuhkavuosiaan elävien naisten harrastukset ovat hyytyneet.

– Kärjistetysti voi sanoa, että miehet kyllä löytävät tuntikausia aikaa golfharrastukselleen, mutta naiset jäävät kuljettamaan lapsia harrastuksiin ja huolehtimaan välipaloista, sanoo UKK-instituutin erikoistutkija Marjo Rinne.

Naiset siis seisovat futiskenttien ja kiekkokaukaloiden laidalla seuraamassa, kun toiset harrastavat ja jättävät omat harrastuksensa.

Aikuisten liikkumista tutkinut Rinne sanoo, että viime vuosiin asti aikuisille on ollut myös vähän vaihtoehtoja, jos ei ole kiinnostunut kuntokeskusten tarjonnasta. Monissa lajeissa, kuten baletissa tai telinevoimistelussa, aikuisille on tarjottu vain alkeisryhmiä.

Eräs Rinteen tutkimuksissa mukana ollut, aikoinaan koripalloa harrastanut nelikymppinen nainen, oli mennyt paikallisen seuran tapaamiseen, jossa koottiin aikuisten joukkuetta.

– Muut ”aikuiset” olivat 18-vuotiaita, ja valmentaja käytännössä mulkoili naisen sieltä pois. Nyt urheiluseurat ovat alkaneet oikeasti panostaa myös aikuisten harrastustoimintaan. Siihen saa yhteiskunnalta rahallista tukeakin.

Kun lapset kasvavat, naisilla alkaa olla taas aikaa omille jutuille. Moni ajattelee, että on syytä tehdä jotakin, joka tuntuu pelkästään kivalta. Rahaakin on jo usein sen verran, että on varaa vaikka aikoinaan kalliilta tuntuneisiin ratsastustunteihin.

Harrastukseen palaamista saattaa jarruttaa oma epäröinti siitä, osaako enää. Rinne rohkaisee, että nuorena opitut taidot ovat tallella ja keski-ikäiset aivotkin löytävät ne vielä.

Myös ulkoiset rajoitteet saattavat aiheuttaa jännitystä, kuten että onko tällaisella vanhalla fossiililla nyt aivan vääränlaiset urheiluvermeet.

– Tällaiset rajoitteet tulevat muualta kuin itse harrastuksesta. Niiden ei kannata antaa estää itseään, Rinne sanoo.

Maija Hauvala, 38, malliompelija, Tuusula, harrasti jalkapalloa 19-vuotiaaksi. Aloitti uudestaan 2012.

Vanhin lapseni Neea oli muutama vuosi sitten Uumajassa jalkapalloturnauksessa. Siellä pari jalkapalloäitiä kyseli, että mitä, jos alettaisiin itsekin pelata.

Minulle oli selvinnyt aiemmin, että kotikunnassamme on ikänaisten eli yli 35-vuotiaiden joukkue, mutta olin siinä vaiheessa joukkueeseen alaikäinen. Pelailimme sitten muiden äitien kanssa huvikseen, ja katselin sivusta ikänaisten treenejä. Ajattelin, etten ikinä pärjäisi siellä: meno näytti niin ammattimaiselta.

Äideistä koottu joukkue hyytyi, minulle tuli ikää ja rohkaistuin kolme vuotta sitten TuPS Ladiesiin. Kyllähän minä siellä pärjäsin, ja maalivahdin paita siirtyi ylleni.

Harjoittelemme jalkapallon perusasioita ja nauramme – se on hyvin isossa roolissa. Lähteminen harkkoihin on vaikeinta, mutta aina sitten ajattelee, miten ihanaa oli ja onneksi lähdin. Nilkassani on ollut vähän vikaa. Jos joudun olemaan treeneistä pois, eniten ahdistaa, etten näe joukkuekavereitani. Sen verran jalkapallo tuntuu jo kropassa, että olemme naureskelleet, että sitä naisten voihkintaa pitäisi nauhoittaa ja soittaa maksullisella puhelinlinjalla.

Muutto tuli, harrastus jäi

Nuoruuden jalkapalloharrastukseni hyytyi, kun muutin ylioppilakirjoitusten jälkeen mieheni Antin kanssa Tuusulaan. Mies pelasi Keravalla, kävin katsomassa matseja, ja kyllä meillä aina EM- ja MM-kisat on seurattu. Sillä tavalla jalkapallo on ollut aina meidän perheen laji.

Asuin lapsena Joutsassa, ja kun siellä perustettiin tyttöjen jalkapallojoukkue, olin isosiskoni kanssa heti mukana. Aika äkkiä minusta tuli maalivahti, sille paikallehan ei yleensä ole hirveästi tunkua.

Pelasin pari vuotta vanhempien kanssa, koska ikäryhmiä ei Joutsan seudun pallossa saatu tytöistä kasaan. Myöhemmin siirryin Jyväskylään pelaamaan JyPK:iin. Sielläkin oli maalivahtipula. Pelasin sekä A- että B-tyttöjen joukkueissa. Olin ihan hyvä siinä hommassa.

Meidän kolmilapsisella perheellämme on tällä hetkellä 14 futistreenit viikossa. Tekiksellä eli Tuusulan tekonurmella nähdään koko perhe. On kätevää, että kaikki tulevat harkkoihin samaan paikkaan. Nuorin lapseni Eevi katsoo joskus pelejämme, ja kun katselen Eeviin päin, hän huutaa, että ”älä kattele maisemia, keskity peliin”.

Avioliitto koetuksella

Käytännössä joukkueemme ei voita ikinä. Pelaamme talvisarjaa, jossa olemme hävinneet nuoremmille 10–0 tai 15–0. Jos joskus voitamme, sitä hehkutetaan Facebookissa kaksi kuukautta. Tavoitteena on, että pysyisimme kunnossa eikä tulisi loukkaantumisia. Futis on sellaista tämän ikäisille, että polvista on mennyt kierukoita ja nilkoista nivelsiteitä.

Kesällä osallistumme turnauksiin Keravalla ja Kirkkonumella. Aluksi suunnittelemme, kuinka turnauspäivän päälle saunotaan, mutta pelien jälkeen kaikki ovat niin poikki, ettei kukaan jaksa saunailtoja.

Kustannuksia tulee muutama sata euroa vuodessa. Meillä on pari sponsoria – muutaman joukkuekaverin miesten firmat – joiden rahoilla on ostettu pelipaidat.

Tällä hetkellä olemme ilman valmentajaa. Mieheni Antti vetää meille välillä treenejä. Nauran, että siihen meni minun oma harrastukseni. Välillä on avioliitto koetuksella. Yhdessä turnauksessa jouduin huutamaan miehelle kentältä, että ole nyt s****na hiljaa. Oikeasti on tietysti hyvä, että joku ohjaa sitä touhua.

Olen joukkuelaji-ihminen, haluan kuulua hyvään jengiin. Jos jalat eivät kestä enää jalkapalloa, se on istumalentopalloa seuraavaksi.”


Nina Mäenaho käy talleilla neljästä seitsemään kertaa viikossa. ”Meillä on hevoseni kanssa läheinen yhteys.”

Nina Mäenaho, 42, sairaanhoitaja, Jyväskylä, harrasti hevosia lukioikään asti. Aloitti uudestaan 2008.

Kävin vuosien ajan talleilla satunnaisesti taputtelemassa hevosia. Hevosten kuvia oli kyllä vihkojen kansissa ja tyynyliinoissa, mutta välissä oli pitkä aika, etten edes vilkaissut hevostalleille päin. Työ ja perhe veivät kaiken ajan.

Ajatus omasta hevosesta alkoi kyteä muutama vuosi sitten. Olin juuri alkanut ratsastaa uudestaan omien tyttöjeni kanssa, ja olimme löytäneet hyvän tallin Korpilahdelta. Sitten omistaja ilmoitti, että muuttaa kauemmas. Purskahdin melkein itkuun. Ajattelin, että oman hevosen kanssa tällaista ei tapahtuisi. Mietin pitkään, miten siihen olisi varaa ja missä sitä pitäisin.

Aloin selailla Hevostalli.nettiä. Pysähdyin aina hetkeksi erään tietyn ilmoituksen kohdalle: jokin hevosessa minua kutkutti. Se oli ihan tavallinen heppa, en etsinytkään mitään huippukilpahevosta.

Kävin ensin katsomassa hevosta itsekseni, toisella kerralla ratsastuksenopettajani kanssa. Kysyin häneltä mielipidettä. ”Ei se kovin häävi ole, mutta taidat olla siihen jo tykästynyt”, opettaja sanoi.

Niin sitten ostin Pekan vuonna 2009, luottokortilla vingutin. Se maksoi melkein 3000 euroa.

Rakkautta ensi silmäyksellä

Paras ystäväni Minna ala-asteella hössötti hevosista, ja se tarttui minuunkin.

Pyörimme Killerillä, jossa on ravirata ja talleja, ja kerran siellä oli tapahtuma, jossa oli talutusratsastusta. Olin vähän toisella kymmenellä, ja hevonen oli minua kymmeniä senttejä korkeampi. Taluttajatytöt laittoivat tamman ravaamaan. Melkein tipuin selästä, mutta myös rakastuin hevoseen sydänjuuriani myöten. Muistan vieläkin sen nimen, Black Lady.

Asuimme Säynätsalossa, josta jouduin menemään Killerille kahdella bussilla ja kävelemään vielä hyvän matkaa. Ratsastaminen oli silloinkin kallis harrastus. Kyselimme talleilta, olisiko siellä hevosia, joita voisimme hoitaa ja sitten ratsastaa niillä. Aina jotakin löytyi. Joskus olen ajatellut puolivitsillä, millainen esteguru olisin, jos harrastustani olisi tuettu kotona enemmän ja olisin käynyt vakitunneilla.

Nyt kun lapseni ovat pian 18- ja 15-vuotiaita, hevosille on taas enemmän aikaa.

Hevoseni Pekka on kaunis. Sillä on pieni vaalea tähdenaihe otsassa ja pilke silmässä. Olen löytänyt Pekasta sielunkumppanini. Se on vähän erikoinen, kuten minäkin.

Meillä on niin läheinen yhteys, että tiedän, mitä se ajattelee ja päinvastoin.

Aluksi saatoin vain seistä tuijottamassa Pekkaa ja ihailla sitä, kun se söi kauroja ja hörisi. Että siinä se nyt on, pienen tytön unelma, joka on tullut todeksi.

Teen tällä hetkellä kahta työtä ja käyn vaihtelevasti talleilla neljästä seitsemään kertaa viikossa. Omien lasteni into hevosiin on vähän hiipunut. Mieheni on käynyt talleilla muutaman kerran, eikä hevostouhu häiritse häntä.

Nuoret heppatytöt käyvät hoitamassa Pekkaa Killerillä. Meidän tallilla, jossa teemme paljon itse, hevosen ylläpito maksaa 300–350 euroa kuukaudessa.

Lähellä on upeat maastot. Pari talvea sitten ratsastin siellä tyttärieni kanssa. Kuu paistoi tähtikirkkaalta taivaalta, ja olimme kuin satumetsässä. Se oli ihana hetki, kunpa olisin saanut sen purkkiin.”

Sen kuin menet vain!

Jos vanha harrastus kutkuttaa, palaa rohkeasti lajin pariin.

1 Jos olet joskus harrastanut jotain, taito ei ole hävinnyt. Aivot kaivavat opittuja liikemalleja ihmeellisen syvältä.

2 Mikäli olet joskus harrastanut palloilulajeja tai voimistelua, se näkyy ketteryydessä ja kehon koordinaatiossa vuosienkin päästä.

3 Hae tuntumaa ja aloita rauhallisesti. Harrastusvälineet ovat kehittyneet viimeisen 15 vuoden aikana.

4 Hyväksy, että välillä tulee esteitä eikä treeneihin aina pääse.

5 Lämmittele ennen harjoituksia hyvin. Mitä enemmän ikää, sitä kauemmin pitää valmistautua.

Vinkit antoi erikoistutkija Marjo Rinne.

Lue lisää:

Etkö harrasta mitään? Kokeile näitä lajeja

Ida Paul ja Kalle Lindroth ovat Emma Gaalassa ehdolla vuoden tulokkaaksi. 

Duona esiintyvän Ida Paulin ja Kalle Lindrothin työtilanne ei ole tavanomaisin, sillä Ida Paul opiskelee toista vuotta maailman parhaaksi rankatussa Harvardin yliopistossa.

”Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita.”

– Lensin yöllä juuri takaisin Suomeen. Teemme töitä periodeissa. Suomessa teemme keikkoja ja musajuttuja. Kun olen Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita, Ida Paul kertoi tänään Emma-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa.

Ida Paulin äiti on suomalainen ja isä yhdysvaltalainen. Lapsena hän on asunut Amerikassa lyhyen aikaa, jolloin haave amerikkalaisessa yliopistossa opiskelusta lujittui. 

Hakuprosessi Harvardiin kesti puoli vuotta, jonka aikana Ida Paul keräsi suosituksia opettajilta ja kollegoilta, kirjoitti esseitä ja teki SAT-pääsykokeen. Ida Paul teki jo tuolloin, 19-vuotiaana, kappaleita Warnerin artisteille.

– Toki arvosanat pitää olla kouluun riittävän hyvät, mutta pitää olla lisäksi joku asia, jossa on ihan huippu. Minulla se oli tämä musajuttu, joka on yhä minulle numero yksi.

”Kaikki eivät ole tiedehörhöjä”

Harvardissa Ida Paul ei ole vielä päättänyt pääainettaan, mutta on opiskellut yhteiskuntatieteitä, naistutkimusta sekä sivuaineina tanssia ja teatteria. Hän asuu kampuksella asuntolassa.

”Koulu on ihan oma ekosysteeminsä.”

– On kivaa, kun parhaat kaverit asuvat ihan naapurissa. Koulu on ihan oma ekosysteeminsä, kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä. 

– Vaikka koulussa on lahjakkaita ihmisiä, ei kaikki todellakaan ole mitään tiedehörhöjä, jotka ovat hautautuneet laboratorioon. Sinne haetaan joka vuosi entistä monipuolisempi vuosiluokka opiskelijoita.

Harvardiin pääsy ei jää rahasta kiinni

Lukuvuosimaksu Harvardissa on yli 50 000 dollaria eli yli 42 000 euroa. Ida Paul painottaa, että Harvard kuuluu need blind -haun piiriin, jossa maksut räätälöidään opiskelijalle maksukyvyn mukaan. Loput maksusta kuitataan lahjoituksilla, joita yliopisto on saanut.

– Tiedän opiskelijoita, jotka eivät maksa opiskelusta mitään. Jotkut käyvät opintojen ohella töissä. Kenelläkään ei jää pääsy rahoituksesta kiinni.

”Musa on ainut pysyvä asia mun elämässä.”

Ida Paulilla on tällä hetkellä koti Suomessa ja Amerikassa, mutta hän uskoo panostavansa tulevaisuudessa eniten musiikkiin. Ida Paulin ja Kalle Lindrothin ensimmäinen albumi julkaistaan helmikuussa.

– Musa on ainut muuttumaton, pysyvä asia mun elämässä. Vaikka elämä ja vaatimuksen Harvadissa ovat joskus stressaavia, se varmasti kannattaa. Mitä enemmän koen, sitä enemmän minulla on myös lauluihin kirjoitettavaa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa kertoo suru-uutisesta Facebookissa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa, 52, kertoo virallisilla Facebook-sivuillaan suru-uutisesta: hänen nuorin pikkuveljensä on kuollut. 

– Nuorin pikkuveljeni on menehtynyt. Suruviesti saavutti minut 7.12. iltapäivällä. Jupan ystäville suru-uutinen tiedoksi. Jupaa ei enää ole, Sarkomaa on kirjoittanut Facebookiin.

Sarkomaa on omistanut päivityksessään koskettavan runon veljelleen.

Pikkuveljelleni

Ikinä ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän
Yhtäkkiä elämäsi loppuikin tähän

Lähdit niin hiljaa
Että vain aamu kuuli
Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli

Kiitos yhteisistä lapsuuden vuosista
Ja vuosista sen jälkeen
Uskon että sinun on nyt hyvä 
Taivaan kodissa olla