Raivausveitsi heilahtaa ja taimikko pelastuu horsmikon seasta, kun kaupunkilaisnainen viettää kuntolomaansa. Kuvat: Kimmo Räisänen
Raivausveitsi heilahtaa ja taimikko pelastuu horsmikon seasta, kun kaupunkilaisnainen viettää kuntolomaansa. Kuvat: Kimmo Räisänen

Kaupunkilaisnainen sai metsäpalstan, pani sen sileäksi ja osti rahoilla kolmettoista kengät. Mutta eihän se siihen jäänyt.

Suih, rysk ja taas kerran suih ja rysk. Itseäni ­pidempi horsmikko ­lakoaa sivallus sivallukselta edestäni, kun viuhdon raivausveitselläni kuin Ilomantsin Indiana ­Jones.

Ensiksi muutamia vetoja oikealla, sitten veitsi lennossa ­vasempaan käteen, ja oho, nyt taisi osua kumppariin. Mustat coretex-housunikin ovat jo lahkeista riekaleina ja kintut mustelmilla, kun huitaisu on välillä sattunut turhan lennokkaasti jonnekin sinne päin.

Vihdoin näen heinikon keskellä tilperön, jonka takia tässä heilun. Kuusentaimi nököttää horsmikon keskellä. Minä olen jälleen tänä syksynä tullut pelastamaan sen ja rapiat 6000 muuta istuttamaani puunalkua.

Kun vedän välillä happea ja oion toimistotyöhön tottunutta selkääni, näen edessäni ruskean eri sävyissä tönöttävän aukean. Sitä reunustavat kaunis koivikko ja männikkö – molemmat muiden metsänomistajien.

Kaikki siinä välissä on minun. Jotakuinkin kahdeksan hehtaaria entistä metsää, nykyistä horsmikkoa ja heinikkoa. Alue on samankokoinen kuin Suomen suurin Prisma neljäksi monistettuna.

Näin se kesäloma toimii

Kun tuijottelen työmaata, niskaani nasahtaa päivän kymmenes hirvikärpänen. On alkusyksy, ja olen tullut Helsingistä lapsuuteni maisemiin Pohjois-Karjalaan viettämään myöhäistä kesälomaa. Neljä viikkoa kuluu itäsuomalaisittain sanottuna huvassa, kun panen taimikkoaukiolla heinikkoa matalaksi.

Sykemittari nakuttaa sataakolmeakymppiä – siihen saakka, kun huomaan mittarin kadonneen jollakin huitaisulla jorpakkoon. Kävelen vanhoja jälkiäni puolisen tuntia, kunnes luovutan. Ei löydy.

Tarinani metsänomistajana alkoi 1980-luvulla, kun perheeseen keräytyneet maat jaettiin minun ja kolmen sisarukseni kesken. Aikoinaan täkäläisittäin isohko tila oli sukupolvien saatossa pilkkoutunut osiin aiemminkin. Minulle lankesi viisi erillistä palstaa, yhteensä vajaat 30 hehtaaria. Se on vain puolet siitä, mitä pidetään taloudellisesti järkevänä minimikokona metsätilalle.

Metsänhoidollisesti ei ole myöskään vakuuttavaa olla kaupunkilainen ja nainen. Sellaiset eivät valtion metsähemmojen ja sellufirmapamppujen mielestä osaa hoitaa länttejään, ainakaan tehokkaasti, kuten nykyään kaikki hommat pitäisi tehdä.

Ovathan he oikeassakin, mutta toisaalta kaltaiseni metsänomistaja on jättiyhtiöiden ostajajäpyköille helppo saalis. En minäkään tajunnut mistään mitään, kun allekirjoitin yli kymmenen vuotta sitten hakkuusopimuksen – en menetelmistä, enkä hinnoista. En mennyt edes paikan päälle katsomaan, ja se oli selkeä virhe. En ole tiennyt myöskään metsäyhtiöiden hintakartelleista. Tosin niistä eivät ole olleet perillä minua fiksummatkaan metsän­omistajat, ja nyt monet heistä miettivät, vetäisivätkö oikeuteen vuosien 1997–2004 kaupat.

Aukoksi vain, minua neuvottiin. Siemenpuut ja maanpinnan rikkominen laikuttamalla hoitaisivat loput.

Ihan noin se ei kuitenkaan mennyt.

Löytyihän se sieltä: istutettu kuusentaimi. Kuhmolaiselle raivausvitselle olen antanut lempinimen Raivo.

Metsärahoilla kenkiä

Vedin nykyisen horsmikkopalstani sileäksi puista, kun tarvitsin silloisen työni takia massia auton ostoa varten. Niin no, ostin minä myös kolmettoista kengät Espanjan-matkalta. Helmiäisen­harmailla ja korallinpunaisilla korkkareilla kiputan juhlahumuissa edelleen, joten ne ovat olleet metsätuloille oikein oivallinen sijoituskohde. Rahaa tuli päälle 50 000 markkaa eli euroissa vajaa kymppitonni.

Muuten yli viidensadan kilometrin päässä olevat metsät ovat olleet pitkälti rasite. Kuluja ovat tuoneet metsäteiden parannustyöt ja tienhoitomaksut. Joka vuosi postiluukusta tipahtaa myös metsänhoitomaksu, vajaat sata euroa.

Verottajakin muistaa: ennen se rokotti metsäomaisuudesta pinta-alan mukaan, nykyään se napsii osuutensa puun myyntivoitoista. Minä tosin en enää niistä rahoista unelmoi. Taimien kasvu puuksi vie nimittäin 50–70 vuotta.

Harvennushakkuusta voisi vielä jotain hynää irrota, mutta sekin on edessä vasta 20–30 vuoden kuluttua. Heinät ehtivät valloittaa metsäpalstani, kun luulin, että luonto hoitaisi sujuvasti homman puolestani. Kuvittelin, että aikanaan hakkuuaukolle putkahtaisi siemenpuiden sinkoamista
kävyistä uusi uljas metsä.

Eräänä päivänä puolenkymmentä vuotta sitten sain kuitenkin puhelinsoiton.

– Palstallasi ei ole tarpeeksi taimia, pitää istuttaa, kertoi metsänhoitoa valvova metsäkeskuksen mies.

Lain mukaan metsänomistajan on tuotettava hakatun metsän tilalle uutta puuta siemenistä tai taimia istuttamalla. Selvitys siitä on tehtävä kolmen vuoden sisällä – tai valtion miehet tulevat hoitamaan homman ja lähettävät laskun perään.

Minä tein metsäkeskuksen miehen kanssa treffit palstan laitaan. Lonttasin aukolla tyypin perässä ja yritin näyttää edes jotenkin viisaalta, kun mies viittoili, ettei tässä eikä tuollakaan ole muutaman metrin säteellä tarpeeksi taimia tulollaan.

Koivua palsta näytti jo silloin alkaneen pukata, mutta hieskoivuhan ei nykyään ole puulaji. Se on yhtä lainsuojaton kuin kaupunkilainen metsänomistajatyllerö, joka ei erota hies- ja rauduskoivua toisistaan.

Vastoja tehdessä ukkini oli kyllä aikoinaan neuvonut, miten kielellä koetella, mikä on hies (karhea pinta) ja raudus (sileä). Mutta miten ihmeessä moisen eron näkee muutaman sentin mittaisesta pätkästä?

Pakko oli kuitenkin pakko, joten aloin tehdä todella tuttavuutta metsäpalstani kanssa. Asioihin perehtynyt siskoni tuli onneksi avuksi ja neuvoi, mitä-missä-milloin, tutustutti istutusputken käyttöön ja tuli miehensä kanssa istutuskaveriksi. Hän myös kertoi, että on viisasta pelastaa taimet muutaman vuoden ajan heinikon seasta, jotteivät istutukseen pannut rahat menisi ihan tärviölle.

Siksi siis heilun tänäkin syksynä raivausveitsi kädessäni. Käyn kuin masokisti-sadisti seuraavan horsmikon kimppuun, ja taas seuraavan.

Taimet on istutettu kahden ja puolen metrin välein: viisi lyhyttä askelta. Välillä askelia pitää oikein laskea, kun en löydä taimea, vaikka kuinka sihrustan. Missä se luuraa vai onko näivettynyt kokonaan? Hämmennän ruohopuskia, menen askeleen välillä taaksepäin, sitten taas eteenpäin ja poukkoilen sivullekin. Rönsyliljaa muistuttava pehko haluaa selvästi tukehduttaa taimi­paran. Välillä pitää ottaa ruohotuppo yhteen käteen nipuksi ja vetäistä toisella kuin kurkkua auki leikkaisi.

Joskus intoudun nyhräämään taimen ympäriltä vielä yhden ja vielä tuonkin korren. Ja kas, se viimeisin silaus silpaisee taimen latvan poikki. Sen jälkeiseen tunteeseen ei löydy sanoja.

Ryynäri ja ryynäri – kahvitauolla ja nuotiossa.

Karhun kintereillä

Minun lisäkseni luontokaan ei näemmä tajua metsälain sisältöä ja aikarajoja, sillä vuosi vuodelta palstalle on ilmaantunut yhä enemmän myös luonnontaimia – juuri sitä parasta mahdollista puuta juuri tälle paikalle, kun on geeneillään vuosisatoja hengissä siellä selviytynyt.

Nyt ottaakin todella pattiin, kun törmään vähän väliä rupuisan istutustaimen vieressä olevaan paljon pörhäkämpään luonnontaimeen. Muutaman vuoden päästä pitää raivaussahalla taatusti panna matalaksi myös istuttamiani kuusia, kun kasvutilasta alkaa olla ihan liikaa kisaa.

Puuhomma on Suomessa siitä vekkulia, että taimitarhoja omistavat pääasiassa metsäyhtiöt ja metsäkeskukset. Aika kätevää: yhtiö latskaa metsän ­aukoksi, sinne sitten myydään taimet, jotta saadaan alue mahdollisimman nopeasti tuottamaan, jotta saadaan taas aikanaan liiskattua metsä putipuhtaaksi ja uudet taimet myytyä...

Lainsäädäntöharmituksen lisäksi törmään karhunpaskaan, ei lämpimään mutta yhä tuoreen näköiseen – ruokalautasen kokoista lötkeää jöötikasaa koristaa muutama puolukka. Ne ovat kulkeneet jo otson ruuansulatuksen läpi mutta ovat ihan syöntikelpoisen näköisiä.

Sehän tästä vielä puuttuukin, että pari karhunpentua toiselle laidalle tonttia ja emo toiselle, ja minä horsmineni siinä välissä! Ryskin siis entistä enemmän, jotta otukset älyäisivät karkuun.

Seuraavana päivänä annan kunnolla etumatkaa ja soitan autosta minuutin verran poppia volyyymit kaakossa ennen kuin lukitsen ovet ja ryhdyn hommiin. Otan palstalle mukaan myös pienen radion ja asetan sen eväsrepun kanssa kannon päälle. Pohjois-Karjalan maakuntaradio ei tosin tahdo pysyä värkissä kohillaan. Kun saavun tauolle, kuuluu masiinasta pelkkää vaimeaa suhinaa. Kuuleekohan karhu sen?

Se on jo näköjään taittanut palstani pihlajat matalaksi ja riipinyt niistä marjat. Joitakin tertunjämiä on siellä täällä maassa, kuten myös viisitoistasenttisen käpälän painaumia.

Yksin oot sinä ihminen

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna alkaa jahti. Hirvimiehet pöristelevät palstaani halkovalla tiellä edestakaisin, ja välillä liikenne vaikuttaa vilkkaammalta kuin lähiökadullani Helsingissä. Varoitan porukkalaisia, etteivät tule lähistölle tähtäilemään. Punainen tak­kini loistaa tietysti kauas.

Olen antanut maani hirviporukan jahtikäyttöön, koska hirvet tykkäävät natustella etenkin männyntaimia. Jos hirvi sattuisi kellahtamaan mailleni, paistikin pitäisi olla tiedossa. Hirvien makuupainaumia kyllä näkyy tontilla, ja hirvien tömäkkä haju leijuu usein ilmassa, mutta ei ole otus osunut maillani metsästäjien tähtäimeen.

– Paljonko on hommaa jäljellä? kysyy morjestamaan tullut rajanaapurini, jolle olen antanut mielessäni lempinimen Mujunen, symppis mies kun on. Raivausveitseni olen nimennyt Raivoksi.

– Ihan väärä kysymys, vastaan kahden päivän jatkuvassa vesisateessa ja itsesäälissä rypeneenä. Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin.

Retkeilyyn erikoistuneesta kaupasta Helsingistä olen ostanut muka-vedenpitävät hanskat, mutta sellaisia ei ole todellisuudessa olemassakaan. Olen päivän päätteeksi rintsikoita ja alushousuja myöten märkä – ja kylmissäni. Aamuisin oikea käsi on niin työstä ja kylmästä turvonnut, etten saa sormia nyrkkiin.

– Tänne saa kyllä tulla auttamaan, heitän naapurille piruuttani ja puoliksi tosissani.

– No, huomennahan voisi tulla, hän vastaa.

Lainaan seuraavana päivänä siskoltani toisen kuhmolaisen ja nakkaan sen auton takakonttiin mukaan.

Naapuria ei näy seuraavana päivänä, eikä vielä seuraavanakaan.

Sitä seuraavana hän lompsii esille.

– Piti mennä sukulaismiehen kanssa Kolille puolukkaan, hän selittää.

Hän yrittää lupailla apua joksikin muuksi päiväksi, mutta totean, ettei minulla ole toista raivausveistä.

Päivän päätteeksi siskon mökillä on pakko päästä saunaan lämmittelemään. Maistan myös rajanaapurin savusaunaa ja katajavastaa – maailman parasta löylyttelyä.

Käärmeitä ja ryynäriä

Parasta palstalla on kannonnokassa, hiljaisuuden huminassa. Korpirauhaa halkovat vain lintujen rääkäisyt ja Aasiasta matkaavien lentokoneiden vaimea ­humina. Kaivan metsänvihreästä rätvähtäneestä repustani eväät, ruisleipää ja muamoni tekemää lanttu­kukkoa. Joskus sytytän jopa nuotion ja käristän makkaraa, tietysti ryynäriä.

Nuotiopiirissä vierähtää mukavasti tunti, etenkin jos on seuraa, mutta apua olen iljennyt vuosien mittaan yhä ­vähemmän pyytää tai edes ottaa vastaan. On kai muilla ihmisillä parempaakin ­tekemistä kuin heilua keskellä heinikkoa, hirvikärpäsiä ja kyykäärmeitä ja ­vesisadetta tai jopa räntäsadetta kuten eräänä vuonna lokakuun puolessavälissä. Se olikin veikeää hommaa: ensiksi mittailin askeleita, että löytäisin mahdollisen taimen mahdollisen istutus­paikan, sitten potkiskelin lunta, kunnes sain esiin vihreää ruohoa, jonka alla saattoi lymytä se varsinainen taimi – ellei se sitten ollut viereisen kinoksen alla.

Nyt olen aikaistanut homman aloitusta syyskuulle, vaikka heinikko on vielä liian vihreää ja pitkälti pystyssä ja taimia on sen takia vaikea löytää. Horsmien haituvatkin lentävät silmiin ja tarrautuvat piilolinsseihin.

Kun urakka alkaa vihdoin kaatua loppu­puolelle, rohkenen yhä enemmän nauttia ajoittaisesta auringonpaisteesta yhdistettynä syysilman kuulauteen. Toimistotyöt ovat ajatuksista kaukana, ja jos ne käväisevätkin mielessä, ne pyyhkiytyvät pois.

Ansa ja Tauno

Kun Mujunen tulee tarattelemaan, tarjoan vihreää teetä, joka on pahaa mutta terveellistä. Toisena päivänä on ehtaa espressoa maidon kera.

Nyt rajanaapurini ymmärtää olla kysymättä, paljonko urakkaani on jäljellä. Puhummekin elämän tärkeistä asioista. Niitähän ovat heinimisen lisäksi metsästys ja kalastus sekä marjastus eli lakatus, puolukkatus, mustikkatus ja karpalotus, ja tietysti sienestys.

– Mitäs kalaa tästä nousee, kysäisen edessämme kimmeltävästä lammesta.

– No, siikaahan näin syksyllä saisi.

– Eikös sinulla ole verkot järvessä? ihmettelen.

Tällä kertaa emme istu kannonnokassa, sillä niitä ei ole lähistöllä, vaan puoliksi makoilemme kyynärpään varassa kuivalla kankaalla. Sisäisesti vähän hymyilyttää, sillä mieleen tulevat Suomi-­filmi, Tauno Palo ja Ansa Ikonen, tosin ilman piehtarointia.

– Ei niitä oikein yksin saa laskettua, naapuri kertoo ja samalla tulee paljastaneeksi jotakin siviilisäädystään.

Hän tarjoutuu taas auttamaan, enkä minäkään enää pimitä toisen raivausveitsen olemassaoloa. Seuraavana päivänä saamme urakkani niin hyvälle mal­lille, että ehdin soutukaveriksi. Laskemme kahdeksan verkkoa perätysten rannan suuntaisesti. Mujunen keittää mökissään murukahvit ja tarjoaa keksiä.

Missä Mujuseni on...

Viimeinen päivä. Yllätyn joka kerta, kun saan urakkani tehtyä. Olen työn sankari! Kuplivaa riemua ja samalla jo kaihoa. Helsinkiin paluu houkuttaa joka vuosi yhä vähemmän. Kummasti tähänkin maa­plänttiin alkaa kiintyä, kun siellä raataa.

Neljä viikkoa siihen on mennyt. Kolmesta kymmeneen tuntia päivässä, kaksi vapaapäivää viikossa.

Rajanaapuri osaa ajoittaa tulonsa kahvitauolleni.

– Yksi siika oli verkossa. Mites sinä sen haluat?

– No, enhän minä sinun ainoaa kalaasi voi ottaa.

– Minulle niitä tulee vielä. Savustanko vai miten?

– Olisihan se aivan mahtavaa, savustettuna, kiitos.

Aina viimeiseksi urakasta säästän tien varressa olevan pienen pläntin. Ala on samantyyppistä horsmikkoa kuin muuallakin, hyvin jykevävartista. Sen nurin latskaus on silkkaa nautintoa, kun saa päästellä menemään ja tietää, että ihan kohta koko homma on ohi.

Hymyilyttää muutenkin, sillä mieleen juolahtavat Jenni Vartiaisen menestyslaulun hieman muunnellut sanat: Tuuli tuule sinne missä Mujuseni on...

Tänään vire on kylläkin toiseen suuntaan. Kun saan pari viimeistä taimea pelastettua ja varmistan vielä vilkaisulla, ettei yksikään ole enää pulassa, alkaa naapurin laavulta kantautua savusiian tuoksu.

Loppu tältä vuodelta. Ensi vuodesta en vielä tiedä.

Metsien naiset

■ Suomessa on rapiat 700 000 metsänomistajaa.

■ 25 prosenttia heistä on naisia

■ Neljännes metsän­omistajista asuu yli 20 000 asukkaan kaupungeissa.

■ 60 prosenttia metsistä on yksityisomistuksessa.

■ Keskimääräinen tilakoko on 25 hehtaaria.

■ Metsänomistajien keski-ikä on 60 vuotta, alle nelikymppisten osuus on
8 prosenttia.

■ Kolmasosa on etämetsänomistajia.

Lähde: Metsäntutkimuslaitos. Metsätietoa löydät täältä. Tarjolla on myös juuri naisille suunnattua koulutusta.

Juttu on julkaistu Me Naisten numerossa 42/2011.

Riitta pitää tänä kesänä metsäpalstallaan viisikymppiset. Lue lisää täältä.

Pieru edistää suoliston hyvinvointia, mikäs sen mukavampaa. Kuva: iStock
Pieru edistää suoliston hyvinvointia, mikäs sen mukavampaa. Kuva: iStock

Mädän kananmunan lemulla on terveysvaikutuksia, tietävät tutkijat.

Jos jokin on aliarvostettua, niin piereskely. Tuhnuttelua pidetään paheellisena ja epäkohteliaana, vaikka se on sekä luonnollista että terveellistä.

Ihmiskunnan siirtyminen ilmatiiviisiin ja siisteihin sisätiloihin on saattanut pierun kapinallisen asemaan, johon se ei luonnostaan kuulu. Muun muassa seuraavien tietojen valossa on syytä palauttaa piereskelyn kunnia.

1. Pidättely johtaa ruuansulatusvaivoihin

Suolistosairaudet ja -vaivat yleistyvät minkä kerkeävät. Moni ei tiedä ja harva arvaa, että monen kiusallisen mahanpurun taustalla on pierun pidättely.

Laillistettu ravitsemusterapeutti Leena Putkonen suositteleekin Helsingin Sanomissa vapauttavaa pierulenkkiä lounaan jälkeen, jos rohkeus ei riitä paukkujen päästämiseen työtiloissa tai työpaikan vessassa. 

2. Pieru voi jonakin päivänä auttaa sairauksien tunnistamisessa

Pierulla on monenlaista kerrottavaa, mutta ihmiskunta ei ole vielä täysin oppinut sen kieltä. Yritystä ei kuitenkaan puutu: tutkijat työskentelevät kehittääkseen laitteita, joiden avulla pieruista voitaisiin saada sairauksien diagnoimisessa auttavia tietoja. 

3. Pierujen sisältämä rikkivety on potentiaalinen terveyssankari

Erityisen pahanhajuisilla, mädältä kananmunalta löyhähtävillä pieruilla on poikkeuksellisen suuria terveysvoimia. Ne nimittäin sisältävät rikkivetyä, joka on solujen kannalta tärkeä aine.

Englantilaisen Exeterin ylipiston tutkijat uutisoivat jo vuosia sitten, että juuri oikea, pieni määrä rikkivetyä voi olla tärkeä tekijä monien sairauksien hoidossa sydänkohtauksesta dementiaan. 

Tutkimustuloksen perusteella on innostuttu uutisoimaan muun muassa, että kumppanin pierujen haisteleminen olisi terveellistä. Uskoo, ken tahtoo (haistella rakkaansa pieruja). 

4. Pierusi kertovat sinusta

Vanhan sanonnan mukaan ihminen on sitä, mitä hän syö. Samoin pierujen haju perustuu siihen, mitä niiden piereskelijä syö. Ihminen on siis sitä, miltä hänen pierunsa tuoksahtavat... tai jotakin. 

Joka tapauksessa voit vaikuttaa pierujesi aromimaailmaan ruokavaliolla. Ravitsemusterapeutti Leena Putkonen kertoo Ylellä, että pierujen pahanhajuisuutta voi vähentää vaihtamalla eläinproteiineja kasviproteiineiksi ja lisäämällä resistentin tärkkelyksen syömistä. Resistenttiä tärkkelystä on esimerkiksi perunassa, riisissä ja banaanissa.


5. Pieru vapauttaa

Pieru rikkoo jään, ja vapautunut piereskely sitoo läheisiä yhteen. Pierujen vapauttavuudesta kertoo muun muassa se, että ihmiset tapaavat nimittää suosikkikotihousujaan pieruverkkareiksi. 

Lentokentällä voi ottaa lasillisen tai useamman kuohuvaa ja rentoutua. Jos paikalta saa poistua, nappaa taksi alle ja hurista jatkamaan lomaa.

Kyllä, se on tapahtunut minullekin. Viime syksynä jämähdimme Kreetalle Hanian kentälle, kun lentokoneemme meni rikki.

Olimme reissussa kahden aikuisen ja kahden pienen lapsen voimin. Nuorempi joi äidinmaidonkorviketta, ja olimme pakanneet matkaan juuri sopivan määrän maitotetroja. Eli emme yhtään ylimääräistä.

Sillä aikaa, kun muut (aikuiset) tuskailivat, kiukuttelivat ja huokailivat, meidän perhe päätti ottaa rennosti. Ensimmäisenä menimme ostamaan karkkia. Sen jälkeen laitoimme isommalle lapselle tablettitietokoneelta piirretyt pyörimään ja odotimme, että saamme aikataulusta lisätietoa. Olimme tyytyväisiä, ettemme lähteneet matkaan rikkinäisellä lentokoneella.

Klassinen tilanne on, että lentohenkilökunta yrittää pitää matkustajat lähtövalmiina, koska myöhästyminen maksaa heille paljon. Siksi porukka ei pääse pois lentokentältä ennen kuin on varmistettu, että remmi kannattaa kuljettaa muualle odottamaan. Niin kävi myös meille. Lopulta kapteeni tuli ilmoittamaan, että lähtö siirtyy kymmenen tuntia. 

Tässä vaiheessa meidän perhe otti taksin kaupunkiin.

Matkustajille kerrottiin, että lentokentän ulkopuolella on kahvila, josta saisi lounasta. Tässä vaiheessa meidän perhe otti taksin kaupunkiin. Varasin netistä hotellihuoneen, josta oli merinäköala. Se oli naurettavan halpa, koska saimme viime hetken varaajina tuntuvan alennuksen. Sitten köpöttelimme rantakadulla, ostimme vauvalle korvikejauhetta apteekista, söimme mereneläviä ja kävimme lasten kanssa hevosajelulla. Kaikilla oli mukavaa. Välillä lepäsimme hotellihuoneessa.

Kun uusi ilmoitettu lähtöaika alkoi lähestyä, otimme taksin lentokentälle. Lähtöportilla kuulimme, että muut suomalaiset oli noukittu tienvarsikahvilasta bussiin ja kuljetettu viiden tähden resorttiin, jossa porukka oli istunut aulatilan sohvilla lähes koko odotusajan. Kaikkien uikkarit oli pakattu matkalaukkuihin, laukut olivat lentokentällä ja lähin kauppa sijaitsi useiden kilometrien päässä evakkohotellilta.

Ihmiset olivat todella kypsiä. Tilannetta ei helpottanut se, että lento viivästyi vielä entisestään. Toisin kuin muilla, meillä oli ollut mahtava viimeinen päivä etelänlomalla. Kaiken lisäksi meille maksettiin tuosta ihanasta aurinkopäivästä 1 600 euroa korvauksia.

Lentokentällä istumisesta saa minusta oikein kohtuullisen tuntipalkan.

Useamman sadan euron korvauksen voi saada, jos lento myöhästyy yli kaksi tuntia

Vaikka olisin joutunut istumaan vuorokauden lentokentällä pelkkää kolmioleipää järsien, olisin silti kokenut, että tuo korvaus on ihan kelpo raha siitä kärsimyksestä. Toki olisin ollut huolesta soikeana, kun vauvani äidinmaidonkorvikkeet olisivat loppuneet, mutta ehkä siitäkin olisi jotenkin selvitty.

Monesti olen odottanut myöhästynyttä lentoa myös ilman lapsia. Silloin voi vaikka ottaa lasillisen tai useamman kuohuvaa ja rentoutua – sekä suunnitella käyttökohteita korvausrahoille. Lentokentällä istumisesta saa minusta oikein kohtuullisen tuntipalkan.