Raivausveitsi heilahtaa ja taimikko pelastuu horsmikon seasta, kun kaupunkilaisnainen viettää kuntolomaansa. Kuvat: Kimmo Räisänen
Raivausveitsi heilahtaa ja taimikko pelastuu horsmikon seasta, kun kaupunkilaisnainen viettää kuntolomaansa. Kuvat: Kimmo Räisänen

Kaupunkilaisnainen sai metsäpalstan, pani sen sileäksi ja osti rahoilla kolmettoista kengät. Mutta eihän se siihen jäänyt.

Suih, rysk ja taas kerran suih ja rysk. Itseäni ­pidempi horsmikko ­lakoaa sivallus sivallukselta edestäni, kun viuhdon raivausveitselläni kuin Ilomantsin Indiana ­Jones.

Ensiksi muutamia vetoja oikealla, sitten veitsi lennossa ­vasempaan käteen, ja oho, nyt taisi osua kumppariin. Mustat coretex-housunikin ovat jo lahkeista riekaleina ja kintut mustelmilla, kun huitaisu on välillä sattunut turhan lennokkaasti jonnekin sinne päin.

Vihdoin näen heinikon keskellä tilperön, jonka takia tässä heilun. Kuusentaimi nököttää horsmikon keskellä. Minä olen jälleen tänä syksynä tullut pelastamaan sen ja rapiat 6000 muuta istuttamaani puunalkua.

Kun vedän välillä happea ja oion toimistotyöhön tottunutta selkääni, näen edessäni ruskean eri sävyissä tönöttävän aukean. Sitä reunustavat kaunis koivikko ja männikkö – molemmat muiden metsänomistajien.

Kaikki siinä välissä on minun. Jotakuinkin kahdeksan hehtaaria entistä metsää, nykyistä horsmikkoa ja heinikkoa. Alue on samankokoinen kuin Suomen suurin Prisma neljäksi monistettuna.

Näin se kesäloma toimii

Kun tuijottelen työmaata, niskaani nasahtaa päivän kymmenes hirvikärpänen. On alkusyksy, ja olen tullut Helsingistä lapsuuteni maisemiin Pohjois-Karjalaan viettämään myöhäistä kesälomaa. Neljä viikkoa kuluu itäsuomalaisittain sanottuna huvassa, kun panen taimikkoaukiolla heinikkoa matalaksi.

Sykemittari nakuttaa sataakolmeakymppiä – siihen saakka, kun huomaan mittarin kadonneen jollakin huitaisulla jorpakkoon. Kävelen vanhoja jälkiäni puolisen tuntia, kunnes luovutan. Ei löydy.

Tarinani metsänomistajana alkoi 1980-luvulla, kun perheeseen keräytyneet maat jaettiin minun ja kolmen sisarukseni kesken. Aikoinaan täkäläisittäin isohko tila oli sukupolvien saatossa pilkkoutunut osiin aiemminkin. Minulle lankesi viisi erillistä palstaa, yhteensä vajaat 30 hehtaaria. Se on vain puolet siitä, mitä pidetään taloudellisesti järkevänä minimikokona metsätilalle.

Metsänhoidollisesti ei ole myöskään vakuuttavaa olla kaupunkilainen ja nainen. Sellaiset eivät valtion metsähemmojen ja sellufirmapamppujen mielestä osaa hoitaa länttejään, ainakaan tehokkaasti, kuten nykyään kaikki hommat pitäisi tehdä.

Ovathan he oikeassakin, mutta toisaalta kaltaiseni metsänomistaja on jättiyhtiöiden ostajajäpyköille helppo saalis. En minäkään tajunnut mistään mitään, kun allekirjoitin yli kymmenen vuotta sitten hakkuusopimuksen – en menetelmistä, enkä hinnoista. En mennyt edes paikan päälle katsomaan, ja se oli selkeä virhe. En ole tiennyt myöskään metsäyhtiöiden hintakartelleista. Tosin niistä eivät ole olleet perillä minua fiksummatkaan metsän­omistajat, ja nyt monet heistä miettivät, vetäisivätkö oikeuteen vuosien 1997–2004 kaupat.

Aukoksi vain, minua neuvottiin. Siemenpuut ja maanpinnan rikkominen laikuttamalla hoitaisivat loput.

Ihan noin se ei kuitenkaan mennyt.

Löytyihän se sieltä: istutettu kuusentaimi. Kuhmolaiselle raivausvitselle olen antanut lempinimen Raivo.

Metsärahoilla kenkiä

Vedin nykyisen horsmikkopalstani sileäksi puista, kun tarvitsin silloisen työni takia massia auton ostoa varten. Niin no, ostin minä myös kolmettoista kengät Espanjan-matkalta. Helmiäisen­harmailla ja korallinpunaisilla korkkareilla kiputan juhlahumuissa edelleen, joten ne ovat olleet metsätuloille oikein oivallinen sijoituskohde. Rahaa tuli päälle 50 000 markkaa eli euroissa vajaa kymppitonni.

Muuten yli viidensadan kilometrin päässä olevat metsät ovat olleet pitkälti rasite. Kuluja ovat tuoneet metsäteiden parannustyöt ja tienhoitomaksut. Joka vuosi postiluukusta tipahtaa myös metsänhoitomaksu, vajaat sata euroa.

Verottajakin muistaa: ennen se rokotti metsäomaisuudesta pinta-alan mukaan, nykyään se napsii osuutensa puun myyntivoitoista. Minä tosin en enää niistä rahoista unelmoi. Taimien kasvu puuksi vie nimittäin 50–70 vuotta.

Harvennushakkuusta voisi vielä jotain hynää irrota, mutta sekin on edessä vasta 20–30 vuoden kuluttua. Heinät ehtivät valloittaa metsäpalstani, kun luulin, että luonto hoitaisi sujuvasti homman puolestani. Kuvittelin, että aikanaan hakkuuaukolle putkahtaisi siemenpuiden sinkoamista
kävyistä uusi uljas metsä.

Eräänä päivänä puolenkymmentä vuotta sitten sain kuitenkin puhelinsoiton.

– Palstallasi ei ole tarpeeksi taimia, pitää istuttaa, kertoi metsänhoitoa valvova metsäkeskuksen mies.

Lain mukaan metsänomistajan on tuotettava hakatun metsän tilalle uutta puuta siemenistä tai taimia istuttamalla. Selvitys siitä on tehtävä kolmen vuoden sisällä – tai valtion miehet tulevat hoitamaan homman ja lähettävät laskun perään.

Minä tein metsäkeskuksen miehen kanssa treffit palstan laitaan. Lonttasin aukolla tyypin perässä ja yritin näyttää edes jotenkin viisaalta, kun mies viittoili, ettei tässä eikä tuollakaan ole muutaman metrin säteellä tarpeeksi taimia tulollaan.

Koivua palsta näytti jo silloin alkaneen pukata, mutta hieskoivuhan ei nykyään ole puulaji. Se on yhtä lainsuojaton kuin kaupunkilainen metsänomistajatyllerö, joka ei erota hies- ja rauduskoivua toisistaan.

Vastoja tehdessä ukkini oli kyllä aikoinaan neuvonut, miten kielellä koetella, mikä on hies (karhea pinta) ja raudus (sileä). Mutta miten ihmeessä moisen eron näkee muutaman sentin mittaisesta pätkästä?

Pakko oli kuitenkin pakko, joten aloin tehdä todella tuttavuutta metsäpalstani kanssa. Asioihin perehtynyt siskoni tuli onneksi avuksi ja neuvoi, mitä-missä-milloin, tutustutti istutusputken käyttöön ja tuli miehensä kanssa istutuskaveriksi. Hän myös kertoi, että on viisasta pelastaa taimet muutaman vuoden ajan heinikon seasta, jotteivät istutukseen pannut rahat menisi ihan tärviölle.

Siksi siis heilun tänäkin syksynä raivausveitsi kädessäni. Käyn kuin masokisti-sadisti seuraavan horsmikon kimppuun, ja taas seuraavan.

Taimet on istutettu kahden ja puolen metrin välein: viisi lyhyttä askelta. Välillä askelia pitää oikein laskea, kun en löydä taimea, vaikka kuinka sihrustan. Missä se luuraa vai onko näivettynyt kokonaan? Hämmennän ruohopuskia, menen askeleen välillä taaksepäin, sitten taas eteenpäin ja poukkoilen sivullekin. Rönsyliljaa muistuttava pehko haluaa selvästi tukehduttaa taimi­paran. Välillä pitää ottaa ruohotuppo yhteen käteen nipuksi ja vetäistä toisella kuin kurkkua auki leikkaisi.

Joskus intoudun nyhräämään taimen ympäriltä vielä yhden ja vielä tuonkin korren. Ja kas, se viimeisin silaus silpaisee taimen latvan poikki. Sen jälkeiseen tunteeseen ei löydy sanoja.

Ryynäri ja ryynäri – kahvitauolla ja nuotiossa.

Karhun kintereillä

Minun lisäkseni luontokaan ei näemmä tajua metsälain sisältöä ja aikarajoja, sillä vuosi vuodelta palstalle on ilmaantunut yhä enemmän myös luonnontaimia – juuri sitä parasta mahdollista puuta juuri tälle paikalle, kun on geeneillään vuosisatoja hengissä siellä selviytynyt.

Nyt ottaakin todella pattiin, kun törmään vähän väliä rupuisan istutustaimen vieressä olevaan paljon pörhäkämpään luonnontaimeen. Muutaman vuoden päästä pitää raivaussahalla taatusti panna matalaksi myös istuttamiani kuusia, kun kasvutilasta alkaa olla ihan liikaa kisaa.

Puuhomma on Suomessa siitä vekkulia, että taimitarhoja omistavat pääasiassa metsäyhtiöt ja metsäkeskukset. Aika kätevää: yhtiö latskaa metsän ­aukoksi, sinne sitten myydään taimet, jotta saadaan alue mahdollisimman nopeasti tuottamaan, jotta saadaan taas aikanaan liiskattua metsä putipuhtaaksi ja uudet taimet myytyä...

Lainsäädäntöharmituksen lisäksi törmään karhunpaskaan, ei lämpimään mutta yhä tuoreen näköiseen – ruokalautasen kokoista lötkeää jöötikasaa koristaa muutama puolukka. Ne ovat kulkeneet jo otson ruuansulatuksen läpi mutta ovat ihan syöntikelpoisen näköisiä.

Sehän tästä vielä puuttuukin, että pari karhunpentua toiselle laidalle tonttia ja emo toiselle, ja minä horsmineni siinä välissä! Ryskin siis entistä enemmän, jotta otukset älyäisivät karkuun.

Seuraavana päivänä annan kunnolla etumatkaa ja soitan autosta minuutin verran poppia volyyymit kaakossa ennen kuin lukitsen ovet ja ryhdyn hommiin. Otan palstalle mukaan myös pienen radion ja asetan sen eväsrepun kanssa kannon päälle. Pohjois-Karjalan maakuntaradio ei tosin tahdo pysyä värkissä kohillaan. Kun saavun tauolle, kuuluu masiinasta pelkkää vaimeaa suhinaa. Kuuleekohan karhu sen?

Se on jo näköjään taittanut palstani pihlajat matalaksi ja riipinyt niistä marjat. Joitakin tertunjämiä on siellä täällä maassa, kuten myös viisitoistasenttisen käpälän painaumia.

Yksin oot sinä ihminen

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna alkaa jahti. Hirvimiehet pöristelevät palstaani halkovalla tiellä edestakaisin, ja välillä liikenne vaikuttaa vilkkaammalta kuin lähiökadullani Helsingissä. Varoitan porukkalaisia, etteivät tule lähistölle tähtäilemään. Punainen tak­kini loistaa tietysti kauas.

Olen antanut maani hirviporukan jahtikäyttöön, koska hirvet tykkäävät natustella etenkin männyntaimia. Jos hirvi sattuisi kellahtamaan mailleni, paistikin pitäisi olla tiedossa. Hirvien makuupainaumia kyllä näkyy tontilla, ja hirvien tömäkkä haju leijuu usein ilmassa, mutta ei ole otus osunut maillani metsästäjien tähtäimeen.

– Paljonko on hommaa jäljellä? kysyy morjestamaan tullut rajanaapurini, jolle olen antanut mielessäni lempinimen Mujunen, symppis mies kun on. Raivausveitseni olen nimennyt Raivoksi.

– Ihan väärä kysymys, vastaan kahden päivän jatkuvassa vesisateessa ja itsesäälissä rypeneenä. Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin.

Retkeilyyn erikoistuneesta kaupasta Helsingistä olen ostanut muka-vedenpitävät hanskat, mutta sellaisia ei ole todellisuudessa olemassakaan. Olen päivän päätteeksi rintsikoita ja alushousuja myöten märkä – ja kylmissäni. Aamuisin oikea käsi on niin työstä ja kylmästä turvonnut, etten saa sormia nyrkkiin.

– Tänne saa kyllä tulla auttamaan, heitän naapurille piruuttani ja puoliksi tosissani.

– No, huomennahan voisi tulla, hän vastaa.

Lainaan seuraavana päivänä siskoltani toisen kuhmolaisen ja nakkaan sen auton takakonttiin mukaan.

Naapuria ei näy seuraavana päivänä, eikä vielä seuraavanakaan.

Sitä seuraavana hän lompsii esille.

– Piti mennä sukulaismiehen kanssa Kolille puolukkaan, hän selittää.

Hän yrittää lupailla apua joksikin muuksi päiväksi, mutta totean, ettei minulla ole toista raivausveistä.

Päivän päätteeksi siskon mökillä on pakko päästä saunaan lämmittelemään. Maistan myös rajanaapurin savusaunaa ja katajavastaa – maailman parasta löylyttelyä.

Käärmeitä ja ryynäriä

Parasta palstalla on kannonnokassa, hiljaisuuden huminassa. Korpirauhaa halkovat vain lintujen rääkäisyt ja Aasiasta matkaavien lentokoneiden vaimea ­humina. Kaivan metsänvihreästä rätvähtäneestä repustani eväät, ruisleipää ja muamoni tekemää lanttu­kukkoa. Joskus sytytän jopa nuotion ja käristän makkaraa, tietysti ryynäriä.

Nuotiopiirissä vierähtää mukavasti tunti, etenkin jos on seuraa, mutta apua olen iljennyt vuosien mittaan yhä ­vähemmän pyytää tai edes ottaa vastaan. On kai muilla ihmisillä parempaakin ­tekemistä kuin heilua keskellä heinikkoa, hirvikärpäsiä ja kyykäärmeitä ja ­vesisadetta tai jopa räntäsadetta kuten eräänä vuonna lokakuun puolessavälissä. Se olikin veikeää hommaa: ensiksi mittailin askeleita, että löytäisin mahdollisen taimen mahdollisen istutus­paikan, sitten potkiskelin lunta, kunnes sain esiin vihreää ruohoa, jonka alla saattoi lymytä se varsinainen taimi – ellei se sitten ollut viereisen kinoksen alla.

Nyt olen aikaistanut homman aloitusta syyskuulle, vaikka heinikko on vielä liian vihreää ja pitkälti pystyssä ja taimia on sen takia vaikea löytää. Horsmien haituvatkin lentävät silmiin ja tarrautuvat piilolinsseihin.

Kun urakka alkaa vihdoin kaatua loppu­puolelle, rohkenen yhä enemmän nauttia ajoittaisesta auringonpaisteesta yhdistettynä syysilman kuulauteen. Toimistotyöt ovat ajatuksista kaukana, ja jos ne käväisevätkin mielessä, ne pyyhkiytyvät pois.

Ansa ja Tauno

Kun Mujunen tulee tarattelemaan, tarjoan vihreää teetä, joka on pahaa mutta terveellistä. Toisena päivänä on ehtaa espressoa maidon kera.

Nyt rajanaapurini ymmärtää olla kysymättä, paljonko urakkaani on jäljellä. Puhummekin elämän tärkeistä asioista. Niitähän ovat heinimisen lisäksi metsästys ja kalastus sekä marjastus eli lakatus, puolukkatus, mustikkatus ja karpalotus, ja tietysti sienestys.

– Mitäs kalaa tästä nousee, kysäisen edessämme kimmeltävästä lammesta.

– No, siikaahan näin syksyllä saisi.

– Eikös sinulla ole verkot järvessä? ihmettelen.

Tällä kertaa emme istu kannonnokassa, sillä niitä ei ole lähistöllä, vaan puoliksi makoilemme kyynärpään varassa kuivalla kankaalla. Sisäisesti vähän hymyilyttää, sillä mieleen tulevat Suomi-­filmi, Tauno Palo ja Ansa Ikonen, tosin ilman piehtarointia.

– Ei niitä oikein yksin saa laskettua, naapuri kertoo ja samalla tulee paljastaneeksi jotakin siviilisäädystään.

Hän tarjoutuu taas auttamaan, enkä minäkään enää pimitä toisen raivausveitsen olemassaoloa. Seuraavana päivänä saamme urakkani niin hyvälle mal­lille, että ehdin soutukaveriksi. Laskemme kahdeksan verkkoa perätysten rannan suuntaisesti. Mujunen keittää mökissään murukahvit ja tarjoaa keksiä.

Missä Mujuseni on...

Viimeinen päivä. Yllätyn joka kerta, kun saan urakkani tehtyä. Olen työn sankari! Kuplivaa riemua ja samalla jo kaihoa. Helsinkiin paluu houkuttaa joka vuosi yhä vähemmän. Kummasti tähänkin maa­plänttiin alkaa kiintyä, kun siellä raataa.

Neljä viikkoa siihen on mennyt. Kolmesta kymmeneen tuntia päivässä, kaksi vapaapäivää viikossa.

Rajanaapuri osaa ajoittaa tulonsa kahvitauolleni.

– Yksi siika oli verkossa. Mites sinä sen haluat?

– No, enhän minä sinun ainoaa kalaasi voi ottaa.

– Minulle niitä tulee vielä. Savustanko vai miten?

– Olisihan se aivan mahtavaa, savustettuna, kiitos.

Aina viimeiseksi urakasta säästän tien varressa olevan pienen pläntin. Ala on samantyyppistä horsmikkoa kuin muuallakin, hyvin jykevävartista. Sen nurin latskaus on silkkaa nautintoa, kun saa päästellä menemään ja tietää, että ihan kohta koko homma on ohi.

Hymyilyttää muutenkin, sillä mieleen juolahtavat Jenni Vartiaisen menestyslaulun hieman muunnellut sanat: Tuuli tuule sinne missä Mujuseni on...

Tänään vire on kylläkin toiseen suuntaan. Kun saan pari viimeistä taimea pelastettua ja varmistan vielä vilkaisulla, ettei yksikään ole enää pulassa, alkaa naapurin laavulta kantautua savusiian tuoksu.

Loppu tältä vuodelta. Ensi vuodesta en vielä tiedä.

Metsien naiset

■ Suomessa on rapiat 700 000 metsänomistajaa.

■ 25 prosenttia heistä on naisia

■ Neljännes metsän­omistajista asuu yli 20 000 asukkaan kaupungeissa.

■ 60 prosenttia metsistä on yksityisomistuksessa.

■ Keskimääräinen tilakoko on 25 hehtaaria.

■ Metsänomistajien keski-ikä on 60 vuotta, alle nelikymppisten osuus on
8 prosenttia.

■ Kolmasosa on etämetsänomistajia.

Lähde: Metsäntutkimuslaitos. Metsätietoa löydät täältä. Tarjolla on myös juuri naisille suunnattua koulutusta.

Juttu on julkaistu Me Naisten numerossa 42/2011.

Riitta pitää tänä kesänä metsäpalstallaan viisikymppiset. Lue lisää täältä.

Laulaja Nina Tapio erosi Ada Forsbergin isästä tyttären ollessa yhdeksänvuotias. – Olemme aina pyrkineet puhumaan asioista lasten kanssa suoraan sillä tasolla, minkä he ymmärtävät, Nina sanoo.

Sekä Nina Tapio, 45, että tytär Ada Forsberg, 20, ovat parhaillaan unelma-ammateissaan: Nina laulajana, Ada sirkustaiteilijana. Ada kiertää Sirkus Finlandian ilma-akrobaattina ympäri Suomea. Nina laulaa Jean S. -yhtyeen toisena solistina ja valmistautuu ensi keväänä esitettävään Mamma Mia! -musikaaliin.

– Kun on kasvanut taiteilijaelämää seuraten, sitä pitää ihan tavallisena, toisen polven taiteilija Ada kertoo.

Myös hänen isoäitinsä Irma Tapio on laulaja.

Peittely on pahinta

Adan ja kolme vuotta nuoremman Elsan isä on Martti Forsberg. Nina ja Martti tutustuivat jo kymmenvuotiaina luokkakavereina ja alkoivat seurustella parikymppisinä. Suhde ei kuitenkaan kestänyt. He erosivat Adan ollessa yhdeksänvuotias.

– Kyllä minä lapsena tajusin vanhempieni välisen kitkan. Ennen eroa muistan kysyneeni äidiltä, onko kaikki hyvin? Olin jo sen ikäinen, että ymmärsin eron olleen vanhemmilleni paras ratkaisu, Ada miettii.

”Kyllä minä lapsena tajusin vanhempieni välisen kitkan.”

Nina huomauttaa, että lapset näkevät väkisinkin, mitä vanhempien välillä on meneillään.

– Peittely on pahinta, mitä heille voi tehdä. Olemme aina pyrkineet puhumaan asioista lasten kanssa suoraan sillä tasolla, minkä he ymmärtävät, Nina huomauttaa.

Sittemmin Nina avioitui pastori Reijo ”Reka” Kontion kanssa. Viisi vuotta sitten Ada sai velipuolen, Vilhon. Sisaruksilla on 15 vuotta ikäeroa.

– Kun kuulin saavani pikkuveljen, aloin itkeä ilosta. Suhde Vilhon kanssa on aina toiminut, ja olen pystynyt auttamaan äitiä lastenhoidossa. Olen vahtinut Vilhoa iltaisin ja välillä öisinkin, Ada kertoo.

Lue Ninan ja Adan koko haastattelu Me Naisten numerosta 42/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.

Näyttelijä Sanna Stellanin puoleentoista vuoteen on mahtunut vauva, pako hometalosta, avioero ja uusi mies. – Kaiken kokemani jälkeen en ole kyynistynyt, vaan uskallan olla onnellinen, hän sanoo.

Kesän lopussa eronnut näyttelijä Sanna Stellan, 43, on löytänyt uuden rakkauden.

– Juuri nyt olen tosi onnellinen, sillä olen tavannut uuden miehen ja olen rakastunut, hän kertoo.

Kuluneen puolentoista vuoden aikana Sannan elämässä on tapahtunut paljon: Sanna sai kolmannen lapsensa, ja samoihin aikoihin kotitalosta löytyi hometta, joka ajoi perheen pitkään evakkoon. Elokuun lopussa Sanna ilmoitti Facebookissa pitkän avioliittonsa päättyneen.

– Kaiken kokemani jälkeen en ole kyynistynyt, vaan uskallan olla onnellinen. Ikuisena romantikkona uskon rakkauteen. Ajattelen, ettei kaikkea elämässä voi selittää tieteellä, eikä varsinkaan sitä, miksi jotkut ihmiset saatetaan yhteen, hän kertoo.

Harkittu ero

Sannan ja hänen entisen miehensä avioeroon ei päädytty helposti.

– Eropäätöstä tehtiin pitkään. Teimme paljon töitä suhteemme pelastamiseksi muun muassa pariterapiassa. En missään nimessä koe epäonnistuneeni, vaikka erosin, Sanna kertoo.  

Vanhempien ero tuntuu rankalta ratkaisulta, kun nuorin lapsi on vasta vauvaikäinen. Sanna kuitenkin ajattelee, että lapset tulevat maailmaan silloin, kun niiden kuuluu.

– Vauvoja on putkahdellut maailmaan ihan kaikissa olosuhteissa. Se ei vaadi täydellistä elämäntilannetta. Meidänkin kuopus oli ehdottomasti haluttu lapsi, Sanna sanoo.

Mitä Sanna kertoo eronsa syistä? Mitä kaikkea äitiys on Sannalle opettanut? Mikä Siskonpedin hahmoista on Sannan suosikki? Lue lisää Me Naisten numerosta 42/2017.