Heta opiskelee Kallion ilmaisutaidon lukiossa Helsingissä. ”Täällä on kiusauksia joka paikassa. Täällä voin tehdä ihan mitä vain.” Kuvat Teemu Kuusimurto
Heta opiskelee Kallion ilmaisutaidon lukiossa Helsingissä. ”Täällä on kiusauksia joka paikassa. Täällä voin tehdä ihan mitä vain.” Kuvat Teemu Kuusimurto

Meemi muutti Helsingistä lukioon Rautalammille, Heta samaan aikaan Rautalammilta Helsinkiin. Miten erilaista 16-vuotiaan elämä lopulta on suurkaupungin valoissa ja maaseudun tyhjällä raitilla?

”Onko tämä todellista?” Heta Varis, 16, ajattelee ja katsoo maisemaa metron ikkunasta. Ohi vilahtavat Helsingin Kulosaaren pitsihuvilat, Kalasataman rakennustyömaa, Suvilahden kaasukello, kylki toisensa kylkeen rakennetut kerrostalot. Auringonsäteet välkehtivät meren aalloilla.

– On hassua mennä metrolla joka päivä. Joskus ajattelen, että onko tämä todellista. En ole täällä lomalla vaan opiskelen ja menen metrolla kouluun, Heta sanoo.

Elämä sai uuden suunnan pari kuukautta aiemmin, eräänä kesäaamuna Pohjois-Savon Rautalammilla. Heta heräsi hermostuksissaan vähän tavallista aikaisemmin, ja kesken kesätyöpäivän äiti soitti Sahalan kartanon keittiöön. Heta oli päässyt opiskelemaan Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin.

Pakahduttavaa! Hymyilytti niin, että töihin oli vaikea keskittyä. Heta hyppi, vaelteli ympäriinsä, soitteli ystävilleen. Tästä hetkestä hän oli haaveillut 12-vuotiaasta asti. Alkaisi kokonaan uusi, erilainen elämä, joka tuntui sillä hetkellä vielä kaukaiselta ja vaikealta kuvitella. Yksi haave toteutui, niin monta olisi edessä.

”Täällä on kiusauksia joka paikassa.”

Ja olihan se jännittävääkin. Missä asun? Millaisia kavereita saan? Meneekö Helsingissä paljon rahaa?

– Täällä on kiusauksia joka paikassa, Heta sanoo.

Moni pikkukaupungin kasvatti tuntee teininä polttavaa paloa päästä pois, usein niin nopeasti kuin mahdollista. Kotinurkat tuntuvat tuhanteen kertaan kolutuilta, oma rooli porukassa kaavoihin kangistuneelta. Muualla kaikki olisi toisin.

Heta ei ajattele niin. Jos Rautalammilla olisi ollut ilmaisutaidon lukio, hän olisi jäänyt. Vapauden tunne on silti samankaltainen.

Sen muistaa lähes jokainen, joka on ollut 16-vuotias kerran itsekin. Elämä aikuisuuden kynnyksellä on jännittävää, kiehtovaa, kutkuttavaa. Olo on yhtä aikaa epävarma ja kaikkivoipa.

Maailma pulppuaa mahdollisuuksia, joihin saattaa huoletta heittäytyä. Uskomattomia asioita tapahtuu juuri minulle, ja kaikki hieno on vasta edessä.

Sitä tunnetta ei enää keski-iässä saa.


”Helsingissä Heta voi kulkea kenenkään tuntematta. ”Rautalammilla tunnen jokaisen ihmisen ja kaikille moikataan.”

Katseista vapaa

Vieri viereen rakennetut jugend-talot nousevat ylös Kallion katujen jyrkkiä rinteitä. Joka korttelissa on kahvila, ravintola, second hand -kauppa tai baari. Ruuan tuoksu leijailee trendikkäiden street food -ravintoloiden edustalla, ja viiden minuutin välein ohi suhahtaa ratikka.

– Kun olen tullut tänne, olen tajunnut, kuinka paljon ihmiset ovat rakentaneet, Heta sanoo.

”Kun olen tullut tänne, olen tajunnut, kuinka paljon ihmiset ovat rakentaneet.”

Rautalammin harvaan asutulla raitilla sellaista ei tullut ajatelleeksi. Kotipihaa koristivat vanha navetta ja aitta, ja ympärillä levittäytyi 11 hehtaaria peltoa. Bussipysäkille tien varteen oli kilometri, ja siitä 12 kilometriä kouluun. Lähimpään isoon kaupunkiin oli tunnin matka.

– Nyt ei tarvitse pyytää iskältä kyytiä tai ajaa pyörällä. Se tuntuu hassulta.

Niin kuin sekin, että Helsingissä kukaan ei tunnista. Rautalammilla asuessaan Heta tottui tervehtimään jokaista vastaantulijaa. Helsingin kaduilla ihmiset eivät yhtäkkiä kiinnittäneetkään mitään huomiota.

Se oli kummallista, ja vähän vapauttavaakin. Uudessa kaupungissa elämä on vanhoista rooleista vapaata. Kukaan ei ajattele, että olet juuri sellainen kuin aina.

– Täällä voin tehdä ihan mitä vain. Jos kaadun kadulla, kukaan ei tiedä, että nyt se oli Heta, joka kaatui, eikä siitä mennä puhumaan ringissä selän takana, Heta nauraa.

Monen pikkukaupungin kasvatin Helsinki-kuva on karu. Jos on kokenut vain Aleksanterinkadun, Kampin ja Forumin, maisema on kylmä ja kiireinen. Ihmiset juoksevat päin punaisia, kukaan ei välitä. Miten siellä kivierämaassa voi elää onnellista elämää?

Heta ei ole koskaan pitänyt Helsinkiä luotaantyöntävänä. Nuorempana se oli hänelle lomakohde, paikka, jonne tultiin näkemään jotain hienoa. Nyt kaupunki merkitsee pikkuhiljaa myös kotia.

Etukäteen stressatut asiatkin järjestyivät: asunto löytyi sukulaisten luota.

– Välillä jotkut kyselevät, kuinka isolla kirkolla pärjätään. Olen sopeutunut tosi hyvin. Ratikalla ja metrolla kulkeminen oli minulle jo entuudestaan tuttua, ja se varmaan auttoi.

Kotipaikkakunnalta Heta kaipaa suurta sisaruskatrasta ja luontoa, sitä, kun on koiran kanssa lenkkeillessä metsäteitä, joista valita. Asvaltilla juokseminen ei tunnu vielä yhtä omalta.

– Rautalammilla on tilaa joka paikassa. Toisaalta se voi olla huonokin puoli. Riippuu, mistä katsoo ja millä hetkellä.

”Jos kaadun kadulla, kukaan ei tiedä, että nyt se oli Heta, joka kaatui.”

Ja vaikka Helsingissä riittää tekemistä, kotona ei ole samanlaista hälinää kuin Rautalammilla. Suuressa sisaruskatraassa kasvanut Heta on tottunut siihen, että ympärillä on elämää.

Moni asia on silti niin kuin ennenkin. Iltaisin Heta viettää aikaa uusien kavereiden kanssa, käy uimassa, soittaa viulua tai lukee. Joskus hän kirjoittaa runoja ja kirjojen alkuja tai vain seuraa netistä tubettajia, kuten Mansikkkaa. Vanhojen kavereiden kanssa pidetään yhteyttä Whatsappissa.

– En halua unohtaa niitä. Kun kaikki lähtevät eri suuntiin, ei voi ehkä pysyä niin läheisinä, mutta haluan yrittää.


Hetan mielestä Kallion lukiossa on yhtä hyvä yhteishenki kuin partiossa. ”Olen myös huomannut, että totun uuteen ympäristöön tosi nopeasti.”

Kaaoksessa ujokin uskaltaa

On Kallion ilmaisutaidon lukion teatterin tunti ja Hetan vuoro nousta estradille. Hän ja opiskelukaveri Viljami esittävät kohtauksen Sergi Belbelin Kuolemia-näytelmästä. Muut kerääntyvät puolikaareen yleisöksi ja kertovat lopuksi huomioitaan. Tarkoitus on harjoitella ohjaajan ja näyttelijän välistä kommunikaatiota.

– Olen ollut aika ujo. Ehkä nyt loppujaksosta menee jo paremmin, Heta huokaa esityksen jälkeen.

– On helpompi esiintyä, kun ei tunne ketään. Jos mokaa, kukaan ei ajattele, että se oli Heta, joka mokasi.

Sitä tunnetta hän ei pikkukaupungista kaipaa.

Hetalla on edessään nyt rajattomasti mahdollisuuksia, tarttui niihin tai ei. Näytteleminen on vain yksi monista haaveista. Sen lisäksi Heta haluaisi kirjoittaa lisää, ryhtyä meteorologiksi, auttaa ympäristöä, tehdä taidetta ja lähteä ehkä ulkomaille – Havaijille joogaamaan tai erämaahan ratsastamaan villihevosilla. Heta on tyypillinen z-sukupolven edustaja, epävarmuuteen tottunut ja vapautta arvostava.

– Haluaisin toteuttaa itseäni, mutta en opettaa ketään, vaan olla itse se, joka oppii koko ajan. En olisi jumiutunut, vaan voisin vain mennä.

– Toisaalta on vaikeaa, kun nykyään voi tehdä mitä vain.


Meemi luki Rautalammin lukiosta lehdestä. ”En ollut koskaan kuullutkaan tästä paikasta. Parasta on rauha ja turvallisuus. Täällä on ehkä parempi ilmanlaatukin.”

Tuhannesta sataan

Samaan aikaan Hetan kotikuntaan Pohjois-Savon Rautalammille on pölähtänyt luokallinen uusia lukiolaisia. Meemi Saarela, 16, on aloittanut Rautalammin lukion ratsastuslinjalla ja muuttanut tänne Helsingin Vuosaaresta.

Muutos on iso. Pelkästään Helsingin Vuosaaressa asuu kymmenen kertaa enemmän ihmisiä kuin 3000 asukkaan Rautalammilla. Metromatka kotoa keskustaan kesti 20 minuuttia, Rautalammilla keskustan läpi pyöräilee alle minuutissa.

Oikeastaan keskusta on yksi tie, jonka varrella on kaikki: Koulu, kauppa ja kirkko. Parturi, kukkakauppa ja hautausmaa. Huoltoasema ja kenkäkauppa.

Tunnelma on ruuhka-aikaankin raukea, ja suurinta meteliä pitävät Kuopioon matkaavat rekat. Kolmesti päivässä raitin läpi ajaa koulubussi. Muuta julkista liikennettä ei ole.

– Jotkut koulukavereistani eivät ole koskaan menneet metrolla tai ratikalla, Meemi sanoo.

Se tuntuu pääkaupungin kasvatista hassulta. Helsingissä Meemin yläasteella oli tuhat oppilasta, nyt oppilaita on alle sata. Moni muukin on tullut kauempaa, mutta Meemi on ainoa helsinkiläinen.

– Kyllä minä mieluummin tällaisen pienen paikan valitsen. Porukka on tiiviimpi ja on helpompi opiskella. Opettajat tuntevat oppilaat paremmin.

Helsingissä kilpailu on sitä paitsi kovaa. Parhaiden lukioiden keskiarvorajat ovat niin korkeita, että jos hakee vain niihin, voi jäädä kokonaan ilman lukiopaikkaa. Pienellä paikkakunnalla uusista opiskelijoista on aina pulaa ja lukioon pääsee varmasti.

Meemiä ei haittaa, vaikka Helsingin tuttu hulina on vaihtunut kylään, jossa on hiljaista kuin hautausmaalla. Hän on ratsastanut nelivuotiaasta, ja illat kuluvat nyt tallilla samaan tapaan kuin Helsingissäkin. Täällä on hyvä kokeilla itsenäistä elämää.

– Hain rauhallisempaa opiskelupaikkaa. Täällä on halvat asunnot, ja pieneen turvalliseen paikkaan voi lähteä yksinkin.

Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa, ja kyläläisten kuulumisista ollaan kiinnostuneita. Välillä tuntuu melkein hassulta, kun ruokakaupan hyllyjen välissä tuijotetaan uutta tulokasta. Muualta tulevat lukiolaiset ovat kylällä joka vuosi tapaus. Muuten väki ei pikkupitäjässä juuri vaihdu.

– Ihmiset ovat ystävällisiä ja kiinnostuneita muista ihmisistä. Kun menee aamulla kauppaan, kaikki tervehtivät. Täällä ei voi piilotella.


Rautalammin keskustan läpi pyöräilee minuutissa, mutta muuten matkat ovat pitkiä. ”Mikään ei löydy läheltä.”

Oreota ikävä

Ulkopaikkakuntalaisen silmin Rautalampi on pikkuinen, nukkuva pitäjä. Sympaattinen käydä, hyvin hiljainen asua. Täällä pimeys on pimeää ja kaupungin valot kaukana. Vuoden suurin tapahtuma ovat jokasyksyiset Pestuumarkkinat.

Merkittävin osa Rautalammin brändiä on luonto ja Etelä-Konneveden kansallispuisto, keidas sielunhoitoa kaipaaville kaupunkilaisille. Siellä on metsää, järviä ja kalliota – tilaa rauhoittua.

”Kaikki nämä tiet vievät ihmisten koteihin.”

Meemikin arvostaa luonnon rauhaa. Päivät kuluvat enimmäkseen koulussa ja tallilla, mutta vapaalla on aika erilaista kuin Helsingissä. Ruokakaupan valikoima on suppeampi, eikä Oreo-jäätelöitä saa. Vaatekauppoja ei ole ollenkaan. Ei H&M:ää, Cubusta, Bikbokia.

Helsinkiläisten kavereiden on hankala tulla käymään, koska lähin juna-asema on Suonenjoella. Taksi sieltä Rautalammille maksaa 40 euroa, ja se on opiskelijalle liikaa.

– Täällä ei ole oikeasti mitään. Kaikki nämä tiet vievät ihmisten koteihin, Meemi sanoo ja heilauttaa kädellä ympärilleen.

Helsingissä kavereiden kanssa käytiin elokuvissa ja shoppailemassa tai oltiin kaupungilla muuten vain. Täällä sellaista ei voi tehdä. Leffateatteria ei ole, ja iltaisin auki on vain Nesteen kahvio. Siksi Rautalammilla ollaan aina tallilla tai jonkun kotona, tehdään makaronilaatikkoa ja jutellaan.

Ratsastusmaastot ovat paremmat kuin kaupungissa, mutta Helsingin puitteita on joskus ikävä. Siellä tallilla oli asvalttia ja hevosille solarium. Kilpailujakin oli useammin.

Mutta on arki helpottunutkin. Helsingissä tallille oli yli 30 kilometriä, ja matka piti kulkea metrolla ja kolmella bussilla. Nyt perille pyöräilee alle viidessä minuutissa. Helsingissä tallipaikat saattoivat maksaa jopa 900 euroa kuussa. Täällä Meemin hevosen täyshoito maksaa 400–500 euroa kuukaudessa.


Meemi ratsasti Helsingissä kilpaa. ”Rautalammilla joudun aloittamaan kaiken alusta. Täältä ei saa niin helposti henkilökohtaista valmentajaa, koska kaikki asuvat kauempana.”

Kaipuu tuttuun

Rautalammin ratsastuskeskuksen ruosteenpunainen maneesi kylpee syysauringossa, ja jostain kuuluu hevosen pärskähdys. Sisällä keskuksen käytävillä on pilttuita vieri vieressä. Ovissa roikkuu loimia, harjoja, satuloita. Niiden vieressä lukee nimi ja hoito-ohjeet: Bambi. SH: reilusti. Takimmainen tarha yksin. Pilvisellä tumman sin. loimi.

Kärpäset surraavat ilmassa, ja radiossa pauhaa JVG:n Tarkenee.

Meemi harjaa Bambia riuskin vedoin. Hevonen tuijottaa lauhkeilla mustilla silmillään ja hieroo sitten hampaitaan pilttuun reunaan.

– Sitä ärsyttää. Jos on huono päivä, ei kannata edes yrittää. Tammat ovat silloin äkäisempiä, pistävät vastaan, Meemi sanoo ja pyyhkii hevosen silmänalusen puhdistusliinalla.

Ratsastaminen on Meemille kaikki kaikessa.

– Parasta on se, kun saa laukata maastossa tai hypätä esteitä tai se, kun onnistun jossain. Kun menen huonolla päällä tallille, pääsen ajattelemaan jotain muuta.

Joskus iltaisin, kun Meemi palaa tallilta kotiin kunnan rivitaloon, iskee tylsyys. Läksyt on tehty, eikä mihinkään voi lähteä.

– Silloin mietin, miksi oikein tulin tänne. Mutta sitten kun lukio loppuu, osaan arvostaa sitä, ettei aina tarvitse olla tekemässä kaikenlaista, Meemi sanoo.

– Ehkä en ole tottunut olemaan vielä niin, että ei ole mitään, minne mennä. Se on kuitenkin aika iso muutos.

Uuden edessä kuka tahansa on joskus epävarma.

– Helsingissä ovat vanhemmat ja koti. Täällä pitää pärjätä itsekseen. Onneksi opettajat tukevat tosi paljon ja kyselevät, miten on mennyt. Apua saa.

Eniten Meemi kaipaa Helsingistä tuttuutta. Sitä, että tietää paikat ja ihmiset, eikä verkostojen rakentamista tarvitse aloittaa alusta.

Sillä sitähän se odotettu, ihana itsenäistyminen joskus on. Uuvuttavaa. Irtautumista. Kipuiluakin. Toisaalta ystäviä, haahuilua, haaveita. Sellaista on unelmaelämän alussa niin maalla kuin kaupungissa.

Tee Me Naisten eeppinen kaupunkivisa ja selvitä, oletko karavaanaritason Suomi-tietäjä.

Viihdytkö tutuissa nurkissa vai tunnetko jokaisen niemennokan ja notkelman? Olemme koonneet kymmenen kuvaa suomalaisista ikoneista ja monumenteista, jotka liittyvät johonkin tiettyyn suomalaiseen kaupunkiin.

Osaatko yhdistää kuvan oikeaan kaupunkiin?

 

Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg
Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg

Lyhyydestä voi olla myös harmia, mutta paljon hauskempaa on keskittyä niihin hyviin puoliin.

Jalat eivät yllä bussissa lattialle, farkkujen lahkeet ovat aina liian pitkät ja usein tuntuu, että ne kivoimmat vaatteet on sijoiteltu kaupassa ihan katon rajaan. Muun muassa tällaisia asioita lyhyet ihmiset kohtaavat lähes päivittäin.

Saman tietää myös Putous-tähti Kiti Kokkonen, 43, joka on vain 150 senttimetriä pitkä. Tai oikeastaan enää 148,5-senttimetriä: Kokkonen kertoo lyhentyneensä viime vuosien aikana.

– Olin joskus 150-senttimetriä pitkä, mutta olen jotenkin tullut siitä alaspäin – tai lyhentynyt. En tiedä, jatkuuko tämä vielä, Kokkonen nauraa.

Kokkosen pituus on aina ollut huumorin väännön kohteena, ja esimerkiksi viime lauantain Putous-jaksossa Kokkonen nähtiin 191-senttimetriä pitkän Roope Salmisen kahvikupin alustana sekä jääkaappiin ahtautuneena.

Lue myös: Kuka Suomi-julkkis on kanssasi samanpituinen? Katso yli 150 nimen listasta

Arkielämässään Kokkonen kuulee paljon vitsejä tai kommentteja siitä, kuinka näppärää on käyttää häntä käsinojana tai kuinka hänen lyhyytensä jaksaa yllättää joka kerta. Yleensä vitsailu ei haittaa, mutta välillä lyhyyden jatkuva alleviivaaminen ärsyttää.

”Lyhyyteni on asia, mistä muut helposti vitsailevat.”

– Itse en usein tee lyhyydestäni numeroa, mutta se on asia, josta muut helposti vitsailevat. Yleensä muiden vitsailu menee vain ohi, kun olen niin tottunut siihen. Välillä on tosin sellaisia hetkiä, että ihmetyttää, miksi keskitymme ihmisissä niin paljon tällaisiin asioihin. Eli välillä vähän ärsyttää, Kokkonen sanoo.

Lyhyelle sattuu ja tapahtuu

Lyhyeeseen varteen voi liittyä kuitenkin monta erikoista ja hauskaakin sattumusta. Niitä Kokkosella todella riittää.

– Kun olin nuori, yksi poika jätti minut sen vuoksi, että olin niin lyhyt. Hän ihan sanoi, että tämä ei nyt toimi, koska hän on niin pitkä ja minä niin lyhyt, Kokkonen nauraa.

”Minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke.”

– Olen kyllä useita kertoja myös hävennyt pituuttani. Kun esimerkiksi olen ollut haastateltavana, minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke. Siitä tulee vain jotenkin typerä olo.

Onneksi useimmat kokemukset lyhyydestä ovat lopulta positiivisia.

– Näin lyhyenä mahtuu hyvin kaikkiin pieniin tiloihin, ja hyvin harvoin tarvitsee pelätä sitä, että löisi päänsä johonkin. Lisäksi caprihousut ovat pitkät housut ja voi ostaa lastenvaatteita, jotka ovat usein tosi kivoja, Kokkonen sanoo.

”Minulta ei kysytty lippua, koska olin saman pituinen kuin tarhalapset.”

– Metrossa olen pari kertaa unohtanut ostaa lipun. Kaksi kertaa on käynyt niin, että kun lipuntarkistajat ovat tulleet, on kohdalle osunut tarharyhmä ja olen ajautunut jotenkin sen keskelle. Minulta ei kysytty lippua, koska olin melkein samanpituinen kuin tarhalapset, eli olen varmaan jotenkin näyttänyt olevan osa tarharyhmää ja välttynyt niin tarkastusmaksulta.

Vielä muutama vuosi sitten bussisakin Kokkoselta saatettiin kysyä, tuleeko aikuisten vai lasten lippu. Vähän hävettää, mutta enemmän naurattaa.